maanantai 20. maaliskuuta 2017

Helsinki Jungle Mafia presents: Logistics (Hospital, UK)

Kuva

22.00-00.00 DJ TELM & DJ WILSON
00.00-01.00 PHYSICS B2B LAOS
01.00-02.30 LOGISTICS
02.30-03.30 BURMA B2B DJANE J7

Hosted by MC CYPHA

Okei. Ihan ensiksi saanen sanoa, että jos eilisillan laittaisi emojeiksi, se olisi tuhat tuliemojia. Tiedättekö sen, joka, jos omistaa iphonen uusimman emojisetin (on muuten hyvä tarjonta), on tällainen:


Olin alunperin tähdännyt Kaivohuoneelle yhdeksitoista, mutta koska olen minä, jumituin makoilemaan sängylle tapittamaan Sohvaperunoita ja syömään suklaata - tämä on mun mielestä ihan tosissaan esimerkki täydellisestä lauantai-illasta - niin ohi suunniteltujen kellonaikojen, että liukastelin lenkkareissani paikalle vasta kun dj-kisavoittajien DJ Telmin ja DJ Wilsonin settiä oli jäljellä alle neljäsosa. Hellyttävän yökerhomaisten sinne tänne sinkoilevien diskovalojen loisteessa bailasi jo miellyttävän kokoinen porukka, isoon tanssilattiaan verrattuna melkein hämmentävän kokonaisvaltaisesti jo näin aikaisin illasta täyttävä sakki. Tosin junkkabilekansa vaikuttaa olevan sen verran omistautunutta väkeä, että etkoilemaan ei juututa koko yöksi, vaan bileisiin saapuminen on ihan oikeasti illan pointti.

Kuten on tanssiminenkin. En malttanut ennen porukkaan sulautumista odottaa sekuntiakaan enkä tutkailla ympäristöä, kuten joskus täytyy ennen kuin musiikkiin pääsee heittäytymään, vaan dekkien takana oleva kaksikko tykitti niin täydellistä kamaa, että se suorastaan tempaisi mukaansa, melkein kuin omasta tahdostani riippumatta. Kun eka biisi, jonka bileisiin saapuessaan kuulee, on joku yllättävän hyvin toimiva Freestylerin d&b-versio (vaikka ei se missään kuulosta niin hyvältä kuin Mustan Härän tanssilattialla puoli tuntia ennen pilkkua), ja seuraavana Skepticalin Imperial (jos et tiedä niin paranna elämänlaatuasi ja kuuntele heti), niin huh. Olin myyty, ihan täydellisen myyty. Samalla harmitti vietävästi, että olin valinnut jonkun höpsön sarjan sen sijaan, että olisin vaivautunut paikalle edes vähän aiemmin, mutta enpä ehtinyt montaa sekuntia velloa murheissa energisten dj-jäbien menoa seuratessa.

Kellon lyödessä kaksitoista lavalla vaihtui kaksikko, nyt Helsinki Jungle Mafian bossman Physicsiin ja L.A.O.S:iin, joka on mulle kaikesta isoudestaan huolimatta melko tuntematon. Mielessäni yhdistän tähän nimeen maalailevuuden, melodisuuden ja suurieleisyyden, ominaisuuksia jotka saattoivat hetkittäin näkyä tulevan tunninkin aikana, joskaan ei dominoivasti. Vaikka illan starana toimi tietenkin ei välttämättä hirveän tiuhaan Suomea läsnäolollaan ilahduttava brittituottaja Logistics, mun on pakko todeta, että tämän äsken mainitun kaksikon setti sykähdytti itseäni eniten. Ei sillä, että tällaisissa vertailuissa ja soittajiin kohdistuvissa ennakko-odotuksissa ja arvottamisissa olisi mitään ideaa, mutta just sayin'. Tunti oli niin monipuolinen, niin vauhdikkaasti etenevä ja niin syvien bassojen kuorruttama, että olin ihan autuaana vain. Ajauduin jotenkin lavan edustalle, jossa oli vielä tässä vaiheessa helpottavan pienen kuplan verran tilaa, ja tanssin hetkittäin edessäni vihreitä täpliä ilmaan sinkoilevaan valoon uppoutuen, hetkittäin silmät kiinni, niin että en taas osaa sanoa yhtään mitään siitä mitä tunnin aikana musiikillisesti tapahtui. Jotain vaikuttavaa, joka sai mut olemaan täysillä ja ilmeisesti menettämään muistikuvani kaikesta tapahtuneesta heti kun tuli vika biisi.

Eikun ei, havahduin jo aiemmin, koska lavan eteen alkoi pakkautua enemmän porukkaa ja meinasin olla ihan pulassa siinä pääni ylitse toisilleen tuoppeja ojentelevien ja leveine hartioineen eteeni siekailemattomasti tungeksivien tyyppien uumenissa. Mulle on ikuinen mysteeri, kuinka kukaan voi syventyä edes tyydyttävästi musiikkiin silloin kun joka ikinen osa omasta reviiristä on valloitettu, sillä oma keskittymiseni hajoaa pirstaleiksi heti kun ympärillä säädetään ja häslätään jotain muuta kuin olennaista. Mulle on ihan sama, miten kukin iltansa viettää ja livemusiikkinsa nauttii, mutta tällaiset omat rajoittuneisuudet pakottavat luovimaan yleisön keskellä välillä häiritsevän tiuhaan tahtiin, että pääsisi uppoamaan siihen maagiseen tilaan, jossa on vain kehon liike ja kaikkialta vyöryvä musiikki.

Sinnittelin kuitenkin aikani siinä tiheimmässä ryteikössä ja toki Logistics oli alusta alkaen aivan hullun hyvä. Tiedostin sen kyllä ja nautin kyllä, mutta siinä levottomuuksissa ja ihmismassavellomisessa lavalta korvakäytäviin aaltoileva toiminta meinasi puuroutua ja menettää intensiivisimmän vaikutuksensa. Kunnes patistin itseäni siirtymään sivummas, eikä käynytkään niin kuin olin pelännyt: äänenlaatu tuntui heikkenemisen sijaan tarkentuvan ja eri vivahteet nousta esiin selkeämmin kuin lavan läheisyydessä. Ehkä halusin vain selvittää, mikä viehätys eturivissä on, mutta eipä selvinnyt. Oma nurkkaus best.

Logisticsin puolitoistatuntista kuvailisin mieluiten sanoilla tasainen ja kaunis. Tasaisuus ei tarkoita yksitoikkoisuutta, vaan yhtenäisiä kokonaisuuksia ja ei-äkkinäisiä ilmapiirinvaihdoksia. Alku oli menevä, keskiosa oli tunnelmallisempi ja loppuosa tulitusta. Joku kävi huutamassa, että Logistics oli kyllä täysin kahdenkympin arvoinen ja huusin takaisin NIIIINPÄÄÄÄ hymyillen kai kuin se keksi, mikä onkaan, hangonko? Tanssimisen sivuvaikutuksia on mahdottomuus pitää neutraalia naamaa. Jossain vaiheessa musiikki äityi sellaisille leveleille, että mua alkoi liikehdintäni myötä pienesti jopa pyörryttää. Senkin voinee lukea sivuvaikutuksiin. Ja samalla heittää erityspropsit Logisticsille, koska ei tuota ihan joka pirskeissä tapahdu.

Nyt kun kerran propseja heitellään, tahtoisin nakata sellaiset myös MC Cyphalle, joka vaikuttaa luonnonlahjakkuudelta tunnelmannostatusroolissaan. Jos tunnelma on jo dj:n ansiosta katossa, ja mc saa sen vielä kattoa korkeammalle, puhutaan jostain erityislaatuisesta. Taisin joskus johonkin blogihöpinään kirjoittaa, että en tajua mc:n roolia enkä sitä, miksi musiikin päälle täytyy mölistä, mutta nyt pyörrän puheeni nöyränä ja ilomielin. MC Cypha on jo monissa bileissä todistanut, kuinka taitava mikkikontrolleri (okei lopetan sanojen suomentamisen alkuunsa) on olennainen osa bileiden henkeä.

Ja sitten. Tiesin että Burma ja Djane J7 ovat aika hc, mutta he olivatkin ihan yli laidan hc. Tässä vaiheessa aloin huomata omissa energiatasoissani pieniä notkahduksia, kun nälkä kurni vatsassa ja fyysinen olemus ei oikein tahtonut seurata mielen kuohuntaa, mutta musiikin säälimättömyys toimi pelastuksena ja pakotti hyppäämään kaikin voimin mukaan, väsymyksestä viis. Viimeinen tunti oli pitkälti villiä kaahausta, mutta myös kompaktimpaa tikitystä ja armollisia suvantovaiheita. Vähän yli kolme yritin lähteä kotiin nukkumaan, mutta mitä vielä. Aina kun siirryin vähän lähemmäs uloskäyntiä, lähti lavalta joku niin häkellyttävän ravisteleva biisi, että en voinut kuin jäädä. Miten kappaleet, joiden elementit osittain kuulostavat rakennustyömaan koneilta, voivat saada aikaiseksi niin suuria määriä mielihyvää, en ymmärrä, mutta onneksi jäin. Ja Djane J7, mistä noita glitterisiä kuulokkeita saa?!

Tuntuu ankealta kirjoittaa näin sivuhuomautusmaisesti visuaaleista, jotka olivat ehdottoman lempivisuaalityyppini Matlock Visualsin taituroimat, mutta en osaa ujuttaa niitä tuonne tekstiin, vaikka ne ujuttautuivat koko yön aikana vahvasti koko kokemukseeni. Takaseinälle heijastetut tyylitellyt kuvat, kuviot ja tekstit toimivat hetkittäin suorastaan jonkinlaisena pelastuksena, johon sukeltaa, kun tarvitsi tasapainottavaa kiintopistettä. Ei sillä, etteikö eilistä maanläheisissä ja mun silmiin viehättävän ruosteisen väreissä sykkinyttä liikkuvaa kuvaa olisi muutenkin katsellut silkasta sen katselemisen ilosta. Mä nautin.

Olin perjantaina muutaman tunnin notkumassa psyken tahtiin, mutta niin kivaa kuin se parhaimmillaan onkin, en voi millään tasolla verrata tuntemuksiani niihin, joita saan junkkabileistä. En ehkä ota kauheasti kontaktia keneenkään ja saatan marmattaa tungoksesta, mutta oikeasti olen hirveän hyvilläni siitä, että ihmisiä on ja että saan olla osana tätä. Olen yksinkertaisesti niin äärettömän onnessani näissä kemuissa, ettei mikään muu musatyyli päihitä näistä saatavaa euforiaryöppyä. Läjäpäin kiitollisuutta lähetän!

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Abyss 5.3.2016

Kuva
C A E b 2 b C R I B A
A N T O N N I C O
Q U E M A & V E N A E
Y O N A G U A L
N A B I C
W A L T T E R I

Voi jestas sentään jälleen, mitkä bileet. Joskus mietin, että tahtoisin muuttaa pois Helsingistä, varsinkin silloin kun kevät kääntää kelkkansa ja muuntautuu nahkeaksi loskalumisateeksi, kuten tänään, mutta sitten muistan, että muualla ei ole Helsingin pippaloita eikä varsinkaan ug-pippaloita. No hyvä on, saattaisin saada kohteesta riippuen vastineeksi aivan uudet musaympyrät, mutta en tahdo pois nykyisistä, vaan haluan sukeltaa syvemmälle ja useammin ja enemmän ja kovempaa.

Koska Abyss järkättiin käsittääkseni ensimmäistä kertaa, en ollut etukäteen aivan varma siitä, mitä konsepti pitää sisällään tai millaista musiikkia yön aikana tarjoiltaisiin. Kuuntelin toki otteita tapahtumasivulla kiitettävän havainnollistavin tekstein esiteltyjen artistien soundcloud-tileiltä, ja tulin siihen tulokseen, että vaikka ensi alkuun oletin, tai siis toivoin, kyseen olevan drum&bassista, tuntui painotus olevan teknossa. Lähdin joka tapauksessa varsin innostuneena Espoon puolelle ja kiitin onneani siitä, että samaan bussiin sattui porukkaa, joka oli mitä ilmeisimmin suuntaamassa samaan päämäärään. Jos olisin harhaillut perille ilman suuntaa näyttävää kourallista ihmisiä, olisin luultavasti poukkoillut ulkosalla tuplasti pidempään, ja koska olin jo valmiiksi missaamassa illan aloittaneen Caen ja Criban b2b-setin, halusin päästä perille mahdollisimman pian. Kuulin myöhemmin, että tämä kaksikko oli kuulemma vetänyt pääosin junkkaa, joten harmistukseni nousi entisestään, mutta itsepähän jumittelin kotona kypsästi The Carrie Diariesin parissa etkoillen.

Olin ovella ennakkolippuineni puolenyön aikoihin, juuri kun Anton Nico aloitti. Ennakkopiletti tuli tarpeeseen, sillä vaikka saapuessani ei ollutkaan jonoja, myytiin tapahtuma loppuun varsin pian sen jälkeen. Ennen kuin pääsin tanssilattialle asti, pyörin hetkisen hämärässä tilassa jostain syystä ihan pihalla. En ensin millään meinannut keksiä, mihin piilottaisin takkini, ja ängin sen lopulta narikan alle pieneksi palloksi, toivoen lattian olevan joten kuten hygieeninen (hehe juu varmasti) ja myttyisyyden estävän sen, että joku vahingossa vetäisi rakkaan Kosmos-festareilta hankitun tonttulakkitakkini päälleen ja katoaisi se yllään yöhön. Tämän operaation jälkeen tungin reppuni samaan epäilyttävään rakoon, vain hakeakseni sen muutaman minuutin päästä viereeni tanssilattian seinustalle. Olen vissiin liian kokematon ug-bile-vieras, sillä pasmani menivät jollain tapaa täysin sekaisin enkä meinannut alkuun lainkaan saada kiinni siitä, minkälaisessa tilassa tai minkälaisen ihmisjoukkion keskellä olin. Ihmettelin myös tupakansavuista ympäristöä, jonka jäljiltä kaikkiin vaatteisiin ja hiuksiin tarttui se äklö lemu, jota vihasin silloinkin, kun itse vielä poltin, ja joka vaatii joskus useamman pesun irrotakseen kokonaan. Tosin täytyy myöntää, että tupakoivassa dj:ssä on jotain kiistämättömän seksikästä (moi Anton Nico).

Tällä hämmennyksellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paikan yleisen viihtyvyyden kanssa. Tanssilattia oli sopivan tiivis, joskin hetkittäin liiankin ahdas, ja esiintyjälavan takaseinustalle koko yön heijastetut visuaalit lisäsivät huomattavasti kokemuksen nautinnollisuutta. Propsit niistä Pythagoras Fluxille! Olen joskus aikoinani ajatellut, että nuo värikkäät ja monikuvioiset heijastelmat toimivat vain niille, jotka ovat muunnelleet tajuntaansa muutenkin kuin musiikin keinoin, mutta kyllä niillä vain on ratkaiseva merkitys riippumatta katselijan päihtyneisyyden tasosta. Kauniisiin väreihin ja hypnoottisesti liikuskeleviin muotoihin on helppo upota musiikin avulla, ja mikä tärkeintä, tämä toimii myös päinvastoin. Mun on joskus vaikea keskittyä musiikkiin toivomallani intensiteetillä, jos ympärillä höpistään, ja silloin kun silmien jatkuva kiinnipitäminen tuntuu liialliselta eristäytymiseltä, toimii visuaalien tuijottaminen täydellisenä fokusointikeinona. Kai se on useamman aistin virittyminen, joka tekee kokemuksesta niin kokonaisvaltaisen.

Paikkaan laskeuduttiin kapeita portaikkoja pitkin, kuin salaperäiseen luolaan, ja toisia portaita kipuamalla pääsi ylemmälle tasolle, jonkinlaiselle parvelle, josta näki tanssilattian yli ja josta sai ruokaa ja jossa pystyi hengailemaan. Olin kuitenkin niin arastelija, etten käynyt yläkerrassa kertaakaan, sillä en tahtonut lähteä tunkemaan vellovan ihmismeren läpi vailla tietoa siitä, mihin olin suuntaamassa. Ihan täysin hölmöä, I know, mutta uudet tilat ja tuntemattomat naamat vaikuttavat muhun näin.

Löysin joka tapauksessa aikani sekoiltuani itseni onnellisesti tanssilattialta, ja kuten aina, ihan vahingossa ja tiedostamatta, asettauduin vasempaan etunurkkaan äänentoistosysteemien tuntumaan. Yritin säännöllisin väliajoin vetäytyä kauemmas tämän booming bassin juuresta, mutta jokin selittämätön voima veti mut aina takaisin. Anton Nico soitti erittäin erittäin hyvältä tuntuvaa musiikkia, pehmeää mutta skarppia. Tai siltä kai syvät bassot aina tuntuvat. Ne samaan aikaan syleilevät mutta pitävät kuulijansa varpaillaan. En tiedä meneekö tämä eka kuulemani puolitoistatuntinen virallisesti teknon alle, mutta musta se tuntui enemmän houselta, tai niin ainakin kehoni reagoi. Oli mahdotonta pysytellä paikoillaan, sillä vellovat musiikkiaallot pitivät koko ajan pienessä liikkeessä. Olen joskus epäillyt housen toimivuutta tanssilattialla, varsinkin jos kyseinen soundi dominoi koko iltaa, sillä niin hyvä mieli kuin sen kuuntelemisesta tuleekin, siitä puuttuu teknon ja varsinkin d&b:n potku ja särö. Se on kuin yhtä pumpulia. Oli tämä Anton Nicon setti sitten tätä lajia tai ei, se kuitenkin muutti mielipidettäni sen verran, että uskon pehmoisempaankin musaan olevan mahdollista uppoutua tuntikausiksi.

Tästä höpinästäni voisi nyt saada sen kuvan, että eka kuulemani setti oli täyttä nysväämistä, mutta niin ei suinkaan ollut. Anton Nico vaihtui Quema & Venaeen, joita kuulin vessajonossa kuvailtavan minimaaliseksi teknoksi, mutta mun korviini tyyli pysyi melko samanlaisena kuin Anton Nicon setti, keveydessään monipuolisen mielenkiintoisena. Oli myös varsin mieluisaa seurata, kuinka miekkoset vaihtelivat vuoroja ja fiilistelivät toistensa valintoja. Tai en tiedä kuinka kaksikot toimivat, onko &-merkillä toisiinsa sidotuilla parivaljakoilla eri toimintaperiaatteet kuin back2backeissä ja oliko kaikki kappaleet päätetty etukäteen yhdessä, mutta ulospäin näytti siltä, että yhden siirtyessä asemiin toinen ilahtui tämän panoksesta.

Kierrokset kovenivat loppua kohden, kuten voi soundcloudista kuunneltuna kenties huomata, mutta itse en jälkikuunteluihin pysty, sillä näin lyhyen aikavälin jälkeen ja bileiden ollessa vielä tuoreessa muistissa en kykene palaamaan takaisin, vaan haluan säilyttää ne muistot ja olot, jotka livetilanne synnytti. Läppärin kautta kokemus lienee täysin eri universumista, jostakin paljon latteammasta, vaikka se ei musiikkien syy olekaan. Siistiä joka tapauksessa, että tällainen mahis on olemassa, jos joskus tahdon aikamatkailla takaisin lauantaiyöhön.

Juttelin tämän tokan setin loppua kohden kaverin kanssa, jonka mielestä housemainen jumputus oli tylsähköä, ja arvelen, että jos olisin tehnyt yhtään mitään muuta kuin suunnannut sataprosenttisen huomioni lavan tapahtumiin, olisin ollut samaa mieltä. Uskoisin saman pätevän mihin tahansa genreen, joka ei ole kierroksiltaan niin täysinäistä kuin nyt vaikka jo mainitsemani rumpubasso. Ne lipuvat helposti taustamusiikiksi eivätkä pakota kuulijaansa olemaan läsnä. Nyt sain kuitenkin muistoihini kauniin kolmetuntisen ja keholleni sopivan smoothin herättelyn.

Sitten tapahtui jotain ihan älytöntä, jota en vieläkään täysin ymmärrä. Yonagualin aloittaessa oli selvää, että tahti kiihtyy, mutta se mikä mut yllätti täysin, oli se, kuinka absoluuttisen hyvältä musiikki tuntui. Siis fyysisesti. Alku oli teknomainen, ja ehdottoman mukaansatempaava, mutta ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen tyylilaji vaihtui johonkin, jota uskaltaisin kutsua psykeksi. Ehkä. Diippiä psykeä? En tiedä. Musiikki oli jotenkin ihan täynnä, niin että ääniä tuntui olevan joka paikassa koko ajan ja keho halusi seurata niitä kaikkia, mutta samaan aikaan yleistunnelma oli hiippaileva ja rauhoittava, vaikka äärimmäisen sitova, niin ettei olisi tullut mieleenkään lähteä lipittämään vettä tai edes huomioida mitä ympärillä tapahtui. Tosin huomioin silti automaattisesti, sillä vieressä tanssivat tytöt ja pojat tuntuivat äkisti siltä, että tanssimme yhdessä, ihan kuin olisimme sanattomasti sopineet, että olemme kaikki ihania ja pidämme toisistamme. En ole tuntenut samantasoista yhteenkuuluvuutta vielä minkään keikan aikana.

Kosmos-festareiden jälkimainingeissa totesin, että psyke ei tarjoa mulle mitään, sillä vaikka kuinka norkoilin tuon päälavan läheisyydessä viime kesänä, en vain käsittänyt, mikä tyylilajissa kiehtoo. Nyt joudun kuitenkin mahdollisesti peruuttamaan ja tutkimaan genreä lisää. Jos joku aiheuttaa noin täydellisiä mieltä ja kehoa helliviä viboja, en voi jättää sitä sikseen. Olin myös jostain syystä alkanut nihkeilemään tulevien Kosmoksien suhteen ja ajattelemaan, etten ehkä lähde tänä vuonna ollenkaan, mutta nyt mietin vain, että what the hell is wrong with me? Miksi ihmeessä en lähtisi?

Aivan kuin Yonagual ei olisi yllättänyt tarpeeksi, oli jälkeenpäin luvassa jotain vielä upeampaa: drum&bassia ja breakbeatia. Juuri kun luulin, että ainoa mahdollisuus tämän lempigenren fiilistelyyn oli mennyt sivu suun. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa setti, vaan kokonaisuus, jota kehuisin suorastaan näkemykselliseksi. Edistykselliseksikin. En tiedä johtuuko se siitä, etten ole aiemmin kuullut livenä samanlaista tahtilajeilla kikkailua, mutta johtui sitten mistä vaan, on selvää, että Nabic on tekijä, jonka edesottamuksia pidän vastaisuudessa tarkasti silmällä. Ääh, voitaisiinko kääntää kelloja hetkeksi taaksepäin ja mennä lauantaiyöhön tai siis sunnuntaiaamuyöhön puoli viiteen, kun seisoin lavan edustalla ja värisin halusta heittäytyä tanssiin täysillä. Rakastan kunnollista rakentamista huippuhetkiä kohti, sillä vaikka pelkkä paahtaminen on tanssieuforian kannalta suosiollista, on huomattava kontrasti biisien synnyttämien energiatasojen välillä paljon palkitsevampaa. Juuri sitä Nabic teki, pitäen kuitenkin yleisön koko ajan lumoutuneena, joka sekunti valmiina lähtemään uuteen nousukiitoon. Tunnistin yhden biisin ja meinasin seota sen aikana - ehkä sekosinkin - ja olen vieläkin hieman närkästynyt siitä, etten ole missään vaiheessa saanut päähäni, mikä kappale oli kyseessä. Mutta kai se ilmaantuu tietoisuuteeni ennemmin tai myöhemmin, kuten aina käy, kun jonkin tunnistamaton kappale jää päiväkausiksi vaivaamaan.

Nabiseen aikana ei kuitenkaan vaivannut mikään, eikä selvästi muutakaan porukkaa, sillä tämä oli ainoa dj, jolle taputettiin ehkä noin miljoonasti setin aikana. Ihan syystä. Aika juoksi ohitsemme, enkä voinut tajuta, että kello oli jo kuusi, kun illan viimeinen teknojäbä Waltteri nousi lavalle. Kuuntelin tämän promomiksausta pari päivää ennen tapahtumaa, ja lupasin itselleni, etten lähde kotiin ennen kuin koko setti on jorattu, niin ison vaikutuksen tämä hurjasti hakkaava tekno muhun teki. Olisin tosin pysytellyt tanssilattialla ilman ennakko-odotuksiakin, sillä asianmukaisen pehmeämmän (no okei ihan tolkuton vähättely) aloituksen jälkeen Waltteri veti päälle sellaiset hullut kierrokset, että irrottautuminen oli mahdotonta. Kroppani alkoi jo sanoa sopimusta irti, enkä oikein kyennyt muuhun kuin laiskahkoon hytkymiseen, mutta välillä bassot, tai oikeastaan musan kaikki elementit, menivät niin sekopäisiksi, että ne buustasivat mut tilaan, jossa mitään väsymystä ei tuntunut ja oli vain oltava täysillä mukana. En ole varmaankaan koskaan kuullut niin väkivaltaista teknoa kuin näiden viimeisten tuntien aikana, ja voi että se tuntui suloiselta. Tai ei, se tuntui suloisen vastakohdalta, varsinkin kun polvet ja jalkapohjat alkoivat olla hajalla, mutta jokainen läpi yön tanssinut tietänee, kuinka häilyvä kivun ja nautinnon välinen raja on.

En kuitenkaan kestänyt ihan viime metreille asti, sillä puoli ysiltä jouduin antamaan periksi ja kompuroimaan pihalle. Linnut lauloivat ja taivas oli kirkas ja ihmettelin hetken, mihin vaihtoehtoiseen todellisuuteen olin saapunut. Kaikki kamani olivat tallessa, ja mua alkoi pienesti hävettää, että olin alun perinkään ollut niiden vuoksi huolissani. Miten tällaisen musan fiilistelijät voisivat haluta toisilleen pahaa?

Ainiin, olin fiksusti valinnut juuri tämän yön testatakseni uutta hippidödöä, ja saatoin jo parin tunnin päästä todeta, että sen teho oli yhtä tyhjän kanssa. Sori siitä.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Innamind Recordings 26.2.2016


Sanon heti alkuun, että tämä keikka saattoi hyvinkin mennä koko elämän top kolmoseen. Ei ehkä kokemusten, mutta musiikillisten tapahtumien osalta. Luulen, että vahvasti myönteisestä reaktiostani (miksi valitsen näin latteita ilmaisuja, jotka eivät yhtään välitä sitä, mitä todella tunnen) on kiittäminen musiikkia (mikä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei välttämättä ole keikoista puhuttaessa ainoa asia, joka vaikuttaa kokemukseen), sillä tässä tyylilajissa on sellaisia hämäriä parantavia ja rakkaudellisia värinöitä, että se tuntuu korjaavaan jokaisen ongelman, niin sisäisen kuin ulkoisen, fyysisen kuin psyykkisen.

Ei sillä, että olisin saapunut paikalle erityisen ongelmakimppuna. Olin tosin hermoillut vuorokauden sitä, että jalkaani oli edellisenä päivänä iskenyt kummallinen puukoniskumainen kipu, joka tuntui jokaisella askeleella, ja koska olin lähemmäs kuukauden ajan padonnut tanssihalujani, meinasin vaipua epätoivoon jo siitä ajatuksesta, etten pääsisi Lämpöön tänä odotettuna perjantaina. Otin käyttöön kaikki keksimäni parannuskeinot, joihin kuului keskeytyksetön psyykkaaminen sekä Ruohonjuuresta nimenomaan tällaisia hätätilanteita varten hankittu öljy, jonka uskon toimineen päätoimisena korjaajana, oli kyse sitten placebosta tai ei. Joka tapauksessa rakas jalkani on perjantaista lähtien pysynyt kivuttomana, jos nyt ei perinteisiä tuntikausien tanssimisen aiheuttamia vammoja lasketa, ja pääsin onnellisesti toteuttamaan kaikki ne unelmat, joita olin tämän eventin ympärille rakentanut. Niihin kuului tanssiminen sekä tanssiminen ja hymyileminen ja tanssiminen.

Koska olin tapani mukaan onneton myöhästelijä, missasin Mikaelin setin kokonaan, ja voi vietävä että harmittaa! Olen henkilön uskollinen soundcloud-fani ja aivan vahingossa rakastunut viime kuukausien aikana tuolta äänipilvestä löytämiini uudempiin sekä vanhempiin musaklippeihin, mutta en joutunut nieleskelemään pettymystäni pitkään, sillä juuri esiintymisensä aloittanut Karma pyyhkäisi kaikki ajatukseni pois ja veti mut soundeillaan pikkuhiljaa lähemmäs dj-pöytää, niin lähelle, että melkein nolostutti. Tilaa tanssia oli Lämmön suhteellisen keskikokoisesta koosta huolimatta aivan riittämiin, mutta kun yleisöä on liian vähän täyttämään lattia, tuppaa käymään outo nöyristelevä ilmiö: ihmiset jättävät dj-pöydän eteen monta metriä tyhjää tilaa, ja asettautuvat löysästi jonkinlaisiin riveihin, kuin hakeakseen turvaa siitä kourallisesta, joka on päätynyt samaan osaan tanssilattiaa. Isommilla klubeilla mua ei haittaa yhtään tanssahdella ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta silloin kun dj on niin lähellä, että tanssilattian kauimmaisistakin kolkasta pystyy katsomaan tätä silmiin, on liiallinen oman tilan ottaminen arveluttavaa, ellen sitten onnistu tunkemaan itseäni johonkin pimeään huomaamattomaan nurkkaan.

No joka tapauksessa, onpa hämmentävää tanssilattiakäyttäytymisen analysoimista, varsinkin kun en uhrannut tällaisille mitättömille hatusta vedetyille seikoille ajatustakaan enää sen jälkeen, kun todella pääsin tunnelmaan. Siihen ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa. Olin aloittanut jostain takarivistä ja seinän läheisyydestä, mutta kuten sanottu, olin jotakin tiedostamatonta kautta ajautunut tanssilattian edustalle, ja siinä pysyttelinkin onnellisena niin kauan, että jano pakotti vessaan. Koska vedestä pyydettiin baaritiskillä euro. Euro! Samasta asiasta, jonka saan ilmaiseksi hanaa kääntämällä! Mä oon hei työtön?

Nesteyttämisretkeä ennen ehti kuitenkin vierähtää pari keskeytyksetöntä tuntia tanssilattialla, joiden aikana Karma ja sen jälkeen Kursk, koko levylafkan perustaja, vetivät yleisönsä spiraalimaisesti kohti yhä syvempiä syövereitä, joka kuuluu lempi-ilmaisuihini niin kirjoitettuna kuin musiikillisesti koettuna. Karma tuntui olevan kevyempi versio Kurskista, mikä ei suinkaan tarkoita minkäänlaista lämmittelyä, vaan ainoastaan sitä, että Kurskin setti oli muutamaa astetta matalataajuisempi ja raskaampi, molemmat erittäin positiivisia seikkoja tässä yhteydessä. Karma saattoi olla lempeämpi? Keinuvampi? Reggaempi? Kahta ekaa mahdollisesti joo, viimeistä onneksi ei. Kiitos luojalle siitä, että lähes koko ilta oli reggae-vapaa. Mikään ei tuhoa tanssihaluja yhtä tehokkaasti kuin yhtäkkiset jah blessit ja 420 jamaica-vibat. Miellän tämän illan tyylilajin pitkälti dubiksi (oikeaoppisempi kategoria saattaisi olla dubstep, mutta mun on vaikea nähdä sitä, sillä mulle dubstep on sitä jotain vuoden 2010 mäiskettä, joka ei nykyään sytytä lainkaan), jolla on toki yhteytensä tähän parjaamaani letkeään musiikkityyliin, mutta mielestäni ne saa jatkossakin pitää nätisti erillään.

Totta puhuen en kuitenkaan osaa eritellä illan aikana kuultuja elementtejä tuon enempää: muistan jälleen vain oloni ja nautintoni, esiintyjästä riippumatta. Onpa muuten outoa kutsua dj:tä esiintyjäksi, vaikka samalla pelkkä dj:kään ei tee oikeutta. Esiintyjän miellän muusikoksi, joka tulee lavalle, esittää järjestyksessä kappaleitaan ja poistuu. Dj taas on toki oikeaoppinen termi sille henkilölle, joka pyörittelee levyjä ja valitsee musat, mutta himmeässä ja savuisassa ja tiivistunnelmaisessa Lämmössä tuntui tapahtuvan jotain suurempaa. Eivät ne jäbät siellä kaiken tekniikan takana valinneet kappaleita toisensa jälkeen, vaan kokosivat musiikista parhaan näkemyksensä mukaan vaihtoehtoisen todellisuuden, johon halukkailla oli mahdollisuus astua ja upota.

Olin etukäteen mieltänyt Egolessin pääesiintyjäksi, sillä tämä otettiin jokin aika ennen h-hetkeä korvaamaan peruuttanutta Gantzia ja sai näin ollen tapahtuman fb-sivustolla enemmän mainintoja kuin muut. En tiennyt kummastakaan etukäteen mitään, muutamaa spotify-soittoa lukuun ottamatta, joten vaihto ei mua harmittanut. Egoless veti lisäksi erikoisuutena settinsä jonkin hyvin hämärän ja totta puhuen melko antiikkiselta vaikuttaneen kojeen kautta. Eikö olekin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, tai ehkä haitari, kun vilkaisee nopeasti?



Huolestuttavasta reggaepainotteista alusta selviydyttyämme (noniin nyt lupaan olla haukkumatta tuota pohjimmiltaan ihan jaloa musiikkityyliä enempää) Egolessin setti otti tulta alleen ja olikin täyttä kultaa. Tunnistin yhden kappaleen ennestään, enkä tiedä enää mikä se oli, mutta olin ihan ekstaasissa sen aikana, ja muidenkin kappaleiden, niin että hiukset meinasivat irrota ja kroppa tuhoutua ylikierroksista. Tai ehkä päinvastoin puhjeta jonkunlaiseen paranneltuun versioon entisestä, Riina v. 2.0, mitä en yhtään ihmettelisi näiden musavibojen hoidettua mieltä ja kehoa koko yön. Satuin vielä nuohoamaan massiivisen äänentoistorykelmän vierellä suurimman osan ajasta, ja voin vain kiittää taianomaista tuuriani siitä, että olen kaikkien näiden musiikkimaailmoissa vietettyjen vuosien jälkeen välttynyt tinnitukselta. Jossain vaiheessa Egoless pyysi - ei ehkä kaikkein kohteliaimmalla tavalla muutaman fuckin ilmoille heittäen - äänenvoimakkuuden nostoa, mikä ei mielestäni ollut tarpeen, mutta mitäpä mä tiedän. Ja vaikka normaalisti asennoidun siten, että tarpeeksi hyvä musiikki ei tarvitse tuekseen maksimaalisia volumeja, en voi väittää, etteivätkö energiani olisi nousseet sitä mukaa kun volanappia käpälöitiin.

Ei Egoless silti timanttisesta seitsemänkymmentäviisiminuuttisestaan huolimatta kohonnut ylitse muiden, mikä ei toki varmasti ollut tarkoituskaan. Kun jäljellä oli enää LAS, mietin aavistuksen hädissäni, että eihän tämä vielä saa päättyä. Tunti tuntui epäreilun lyhyeltä ajalta. LASin setin aikana kävi kuitenkin jotenkin hämmentävästi niin, että aika tuntui ei nyt suorastaan pysähtyvän, mutta katoavan, eikä jälkeenpäin ollutkaan lainkaan sellainen olo, että ilta olisi jäänyt kesken, vaan päinvastoin. LAS soitti niin vaihtelevaa sekä loppua kohden suorastaan hämyisää tavaraa, että koin vikan tunnin ehdottomasti intensiivisimmin. Tahdoin sulkea silmät ja hukkua siihen äänivyöryyn. En muista suljinko, mutta ainakin musta tuntui siltä.

Tahtoisin kiittää ystävääni Mattia (kai me ollaan jo ystäviä eikä kavereita iik?), jonka vesipullo mahdollisti sataprosenttisen läsnäolon tanssilattialla, ja joka on ihan all around hyvä tyyppi. Luulin, että keikat ovat aina parhaimmillaan yksin koettuina, mutta kävi ilmi, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, jonka kanssa on aidosti kivaa jorailla. Kiitti myös sille yhdelle jäbälle, joka käy drum&bass-eventeissä vähintään yhtä ahkerasti kuin mä, ja joka aina välillä pomppaa jostakin lavan edustalle riehumaan ja jolle lähetän joka kerta telepaattiset rispektit erinomaisesta musamausta ja tavasta fiilistellä. Kiitos myös sille toiselle ihanalle ystävälle, jolta sain suklaata ja viikunaa, ja jonka kanssa jutellessa kotimatka oli paljon antoisampi kuin mitä se kokonaan yksin kuulokkeet korvissa taitettuna olisi ollut. Myös narikkamiekkonen oli miellyttävän kohtelias, eikä osoittanut minkäänlaista ärtyneisyyttä, kun kävin kinuamassa reppuani voidakseni diilata korvatulppia niitä tarvitseville. Itse asiassa kukaan ei tänä iltana ollut tippaakaan tyhmä, mitähän magiaa tämä on?

En tiedä onko tässä vaiheessa turhaa sanoa kiitos järjestäjille ja musiikintekijöille ja kaikille hyville ihmisille, joiden ansiosta tämä yö oli olemassa, mutta kiitos.

Saavuin kotiin niin onnessani, että en pystynyt nukahtamaan purkamatta euforiaani johonkin, joten kirjoitin tuntoni aamuviideltä päiväkirjaan, ja laskin raapustamastani tekstistä seuraavana päivänä seitsemän sydäntä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

FABRICLIVE 22.1.2016 // Critical Sound & Bandulu

Kuva
Joulukuussa keksin tyhjästä, että Lontoo ei ole kovin kaukana eikä tilini täysin tyhjä. En lentovaihtoehtoja ja Fabric-klubin lähistöllä sijaitsevia hotelleja selaillessani osannut ensin edes olettaa, että matka todella onnistuisi, ja pitkälle maksujen sinetöimisen ja Lontoo-matkaoppaiden tutkimisen jälkeen pelkäsin kaikkea, mikä voisi mennä pieleen. Selvisin kuitenkin ilman niitä fyysisiä ja henkisiä vammoja, jotka hermostuneissa mielikuvissani tulivat viime hetkellä unelmien matkani esteeksi, ja vasta lentokoneeseen kompuroituani ja brittiläisen herran vierustoveriksi asettauduttuani uskalsin käsittää, että olin kuin olinkin turvallisesti matkalla kohti kuplivaa riemua aiheuttavaa yötä.

Esiintyjälista tuntui kaikessa komeudessaan pitkään suorastaan käsittämättömältä. En meinannut uskoa, että pääsisin hikoilemaan käytännössä kaikkien suosikkieni keikoille. Suosikkien, joita en tähän mennessä ole päässyt näkemään, sekä suosikkien, jotka ovat esiintymisillään elämääni jo aiemmin rikastuttaneet. Spectrasoulia kohtaan tunsin suurinta etukäteistä innostuneisuutta, sillä kaksikon pari levyä pitivät mut pinnalla viime kesänä, kun ahdistavat työsyöverit meinasivat vetää mielialani liian tuhoisiin syvyyksiin. Lisäksi Sam Binga sai uteliaisuuteni heräämään, sillä hemmon mielikuvitukselliset kikkailut kuuluvat genren kekseliäimpään lokeroon.

Matkaa hotellistani oli ainoastaan vartin verran, mutta osasin ennakoida oman harhailevaisuuteni ja lähdin liikkeelle samaan aikaan kuin soitto Fabricissa alkoi. Arvioin aivan oikein oman sisäisen gps:ni toimivuuden, tai pikemminkin reistailun, sillä onnistuin muutaman korttelinvälin aikana eksymään ja kiertämään google mapsista etukäteen tarkastamani reitit kahteen otteeseen ennen kuin osuin kovasti kaipaamalleni Charterhouse Streetille. Sen jälkeen ei ollut epäilystäkään siitä, mihin suunnata, sillä heti nurkan takana odotti ihanan paksua brittimurretta (voiko sitä edes sanoa murteeksi vai kutsutaanko tuota hienostunutta ääntämistyyliä yksinkertaisesti englanniksi?) vääntävä nuorisojoukkio, jota tuimahkon näköiset järjestyksenvalvojat kaitsivat kolmeen jonoon. Mut ohjattiin yhteen ahtaista metalliaidoilla toisistaan erilleen jaetuista kujista ennen kuin edes kunnolla käsitin saapuneeni oikeaan osoitteeseen, ja seuraavassa hetkessä jouduin varsin kiireellä kaivelemaan papereitani pokelle, joka huusi reippaasti "THIS WAY LOVE!" ja elehti oikeaa sisäänkäyntiä kohti tihrustettuaan ensin aikansa epäilemättä kummallista kieltä pursuavaa ajokorttiani.

Häkellyttävän ripeä toiminta kiihtyi entisestään otettuani pari askelta klubin sisätilojen puolelle. En muista kuinka monta turvatarkastusta kävin läpi - luultavasti vain yhden, mutta siinä pyörityksessä ja huutelussa se tuntui kymmeneltä - ja jouduin pettymyksekseni luopumaan banaanista ja niistä kahdesta vesipullosta, jotka olin varannut mukaani aamun väsähtäneitä tunteja varten. En sentään ole niin pihalla, että kuvittelisin voivani viedä Lontoon kenties tunnetuimman yökerhon tiloihin omia juomia ja syömisiä, mutta oletin narikan toimivan tarpeeksi turvallisena säilytyspaikkana kyseisille viattomille eväille. Oletko aivan idiootti, tuntui topakasti reppuni sisältöä mylläävä nainen sanattomasti ilmaisevan, ja koetin sopertaa "can't I just leave them in the..." löytämättä oikeaa sanaa narikalle. Nainen veti moittivasti esiin toisen rakkaista vesipulloistani ja jatkoi luetteloaan siitä, mitä kaikkea sisälle on kiellettyä tuoda. Jotain sanoakseni tokaisin "I'm from Finland", mikä tuntui heti ainoastaan lisäävän tilanteen hölmöyttä. Ihan kuin olisin yrittänyt kotimaani esille tuomalla kertoa, että olen asunut alkeellisissa oloissa, joissa ei klubikulttuuria tai valvotuissa oloissa juhlimisen konseptia tunneta. Nainen vastasi että niin niin mutta täällä meillä Lontoossa tänne ei ole sallittua tuoda yhtikäs mitään, aivan kuin reppuni kovakourainen käsittely ja samanaikainen kieltojen hokeminen ei jo olisi tehnyt tätä aggressiivisesti noudatettua sääntöä vesiselväksi.

Kun viimein pääsin seulasta läpi, odotti lippu- ja narikkajonossa vielä sellainen pomotteleva ja sekava ilmapiiri, että viimeinkin varsinaisen klubin tiloihin kompasteltuani tunsin kulkeneeni pyörremyrskyn läpi. Tämä ei suinkaan laskenut mielialaani, vaan asetti mut päinvastoin melkoisen jännittyneeseen ja äärimmäisen valppaaseen olotilaan. Hyppelehdin alas portaita pitkin, jotka tuntuivat hetken jatkuvan maapallon keskipisteeseen asti. Kaikkialla oli pimeää, usvaista, värikkään välkehtivää. Vastaani tuli hämärästi erottuvia hahmoja ja hahmojen ääriviivoja, kunnes viimein pääsin pohjakerrokseen. Kiersin ensin väärälle puolelle, koska olen onneton seuraamaan ilmiselviä suuntia ja haluan myös saada selkeän käsityksen ympäristöstäni, jotta tiedän, mihin asettautua, ja laskin tällä pikakierroksella noin sata eri pikkuista baaritiskiä. Kun sitten viimein löysin oikean reitin ja käännyin viimeisen kulman takaa kaipaamalleni tanssilattialle, aloin hymyillä. Enkä lopettanut tuntikausiin. Eräs olemukseltaan varsin luihu miekkonen kommentoi jossain pikaisessa vaiheessa "you've got a really cheeky smile when you dance!". Tämä jäi mieleeni yhtenä parhaista koskaan kuulemistani kohteliaisuuksista, vaikka en voikaan mennä takuuseen tyypin tarkoitusperistä tai niiden kunniallisuudesta. Totesin nimittäin yön aikana, että näin on totta tosiaan näreet: en yksinkertaisesti osaa olla virnuilematta samalla kun tanssin. Toki pystyn pyyhkimään kasvoni peruslukemille, jos oikein kovasti keskityn ulkoiseen olemukseeni, mutta miksi keskittyisin?

Iskettyäni itseni kultasuoneen oli Hyroglificsin setti juuri päättymässä, eivätkä sen viimeiset minuutit ymmärrettävästi suoneet mulle samanlaista huikaisevaa kokemusta kuin saman artistin älytön veto kotimaassamme viime loppusyksystä. Kun Sam Binga ja Om Unit kipusivat dj-pöydän taakse asemiin, ujuttauduin mahdollisimman hienovaraisesti syvemmälle jo tässä vaiheessa hyvin tiiviisti pakatun yleisön uumeniin - toisin kuin ne rohkeat ja röyhkeät yksilöt, jotka ilmestyvät kesken kaiken tyhjästä ja raivaavat häpeämättömästi tönivän tiensä eturiviin, tahtoisin aina pyydellä anteeksi jokaiselta, jonka eteen vahingossa tuppaudun - ja sitten vain tanssin. Mulle oli alusta asti selvää, etten malttaisi edes käväistä toisessa huoneessa. Se olisi varmasti tarjonnut kovatasoisia räppihommia, mutta ei nyt saanut sijaa kaikkien ekan huoneen huippujen keskeltä.

Olen huomannut kummallisen ilmiön: mitä syvemmällä livemusiikissa olen, sitä vähemmän muistan siitä jälkeenpäin. Saatan muistaa valitsemani sijainnin tanssilattialla ja välähdyksiä ympäröivistä ihmisistä, mutta musiikista en välttämättä osaa sanoa halaistua sanaa. Illan tokan tunnin ajalta muistan sen yhden valkopaitaisen ponnaripään, joka tuntui olevan jatkuvasti takanani, vaikka liikuskelin lakkaamatta elävän yleisön virrassa kauas alkuperäiseltä paikaltani. Muistan sen yhden korealaiselta näyttäneen vakavailmeisen pojan, joka liikehti hitaasti kasvot kohti sivuseinää ja kääntyi välillä katsomaan mua ilmeellä, joka aiheutti halun pyytää anteeksi, vaikka en tietääkseni ollut tehnyt mitään. Muistan tanssilattian yllä poukkoilleen vihertävän ja sinertävän värimaailman, jonka ilmeisesti vangitsevan kauniita kuvioita takaseinustalle muodostaneita valoilmiöitä osa tanssilattiasta oli kääntynyt tuijottamaan niin antaumuksella, että jouduin välillä tanssimaan lähes naamatusten täysin omissa lumoutuneissa maailmoissaan liitelevien kaksilahkeisten kanssa. Yleisö ei kuitenkaan suinkaan koostunut pelkistä miespuolisista, mikä oli ilahduttavaa, sillä tyttöjen kanssa on tanssin lomassa helppo vaihtaa itsessään merkityksettömiä mutta hyviä viboja voimistavia hymyileviä katseita.

Joka tapauksessa en muista tästä tunnista muuta kuin että nautin. Sama hämärä reaktio kävi taannoisissa Drop Zone-bileissä, joissa mulle ennestään tuntematon Wen veti sellaisen setin, että voisin lähes kokonaan puuttuvista muistikuvistani päätellä kadonneeni sen ajaksi jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen universumiin, jossa vain musiikki on totta ja muuta ei ole. En usko, että Sam Binga ja Om Unit veivät niin tajunnanräjäyttäviin syövereihin, mutta odotukseni lunastettiin joka tapauksessa.

Harmikseni en voi sanoa samaa seuraavasta b2b-poppoosta, joka koostui Spectrasoulista ja Criticalin bossman Kasrasta, joka on jo aiemmin vakuuttanut mut erinomaisuudestaan samoissa jameissa kuin Hyroglifics. Tästäkään tunnista en muista paljoakaan, mutta tällä kertaa syy löytyy ihmismassan aiheuttamasta keskittymiskyvyn puutteesta ja huonosta äänentoistosta. Jo ennen kuin nämä kaikesta huolimatta täyden kunnioitukseni ansaitsevat äijät pääsivät tositoimiin, huomasin ajautuneeni vasten takaseinustaa dominoivaa lavaa, joka oli toimiva ratkaisu siinä mielessä, ettei mun tarvinnut pelätä tunkevani kenenkään takanani joraavan viattoman yksilön iholle, mutta pilasi kaiken siinä mielessä, että koko tanssilattia tunki mun iholle. Hyvä että pystyin hengittämään litistyneessä olotilassani, puhumattakaan tanssimisesta, joka on - tarvitseeko tätä sanoakaan - koko jutun pointti. Onnekseni pääsin epämääräisissä oloissa kuluneen pitkähkön ajan jälkeen kampeamaan itseni lavalle, joka oli kuitenkin niin täyteen pakattu, että silloin kun en joutunut pelkäämään henkeni (no okei eipäs liioitella, sanotaan että nilkkani) edestä tanssiessani liian lähellä reunaa, valuin tyyppien selkien taakse ja kajarien väärälle puolelle, jolloin täysillä hakkaava musiikki muuntautui epäselväksi jumputukseksi.

Olisin voinut tehdä olotilastani niin mielekkään kuin niissä puitteissa oli mahdollista ja keskittyä ottamaan odottamastani kolmikosta irti edes jotain, mutta en vain onnistunut sulautumaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin löytäneeni nurkkauksen, johon biisien erilaiset tasot kuuluivat tarpeeksi hyvin ja jossa mulla oli ruhtinaalliset kymmenisen senttiä tilaa tanssahdella, mutta tämäkin ilo riistettiin aivan liian pian, kun tanssilattialle alkoi hetkellisen väljyyden jälkeen jälleen valua litroittain ihmisiä. Voihan olla, että setti ei ollut kummoinen, mutta ne hetket, kun sain otteen musiikista, tanssin aivan täpinöissä, joten siitä ei liene ollut kyse.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, todistaa, että odotukset ovat turhia, sillä mikään ei takaa niiden toteutumista. Ne, joita odotin eniten, olivat suurin pettymys, ja se, jonka soolomateriaali ei ole kolahtanut, osoittautui illan ekstaattisimmaksi elämykseksi. Virkistäydyin juomalla noin kymmenen lasia vettä - thank god vesijohtovesi on kyseisessä maassa kelvollista, muuten olisin kuivunut kasaan, ja propsit vesilasimiehelle, joka palveli janoista väkeä koko yön hikikarpalot hätäistä olemustaan pitkin valuen - ja palasin takaisin aikomuksenani ujuttautua lähelle lavaa ja toivoa parasta. Mefjus oli juuri aloittanut osuutensa, ja pysähdyin hetken mielijohteesta dj-kopin sivustalle, jossa oli ylellisesti tilaa, avoimet näkymät tanssilattialle sekä mitä erinomaisin äänenlaatu. Tämä osoittautui kullanarvoiseksi neronleimaukseksi, ja jäin loppuillaksi nauttimaan olostani tälle keitaalle, jossa sain puuhata mitä lystäsin ja heittäytyä täysillä musiikkiin, VIHDOINKIN. Mefjus oli yksinkertaisesti paras. Tunti oli hurjaa kaahaamista, mutta monipuoliseen ja kutkuttavaan malliin, niin että uusista käänteistä jaksoi innostua täysillä joka kerta. Mefjusia seurannut Emperor oli niin ikään varsin raju, mutta sellaiseen suoraviivaiseen tyyliin, etten saanut yhtään niin paljon säväreitä kuin edeltäjä tarjosi.

Brittien laumakäyttäytyminen ei siinä tungoksessa erottunut millään tavalla suomalaisten tyylistä, mutta yksittäiset kontaktit olivat luonteeltaan ilahduttavan kohteliaita ja jollain tapaa viattomia. Moni nosti ohitseni kävellessään peukun pystyyn, ja jopa kaksi jäbää kävi suutelemassa kämmenselkääni prinssimäisin elkein. Jotkut tanssivat kanssani hetken ja jatkoivat sitten matkaa, toiset kävivät hihkumassa hyvää oloaan ja menivät sitten muualle, juuri kuten pidän mieluisimpana menettelytapana. Siksi käyn näissä tapahtumissa niin mielelläni yksin: haluan vain tanssia ja kuunnella ja tanssia ja kuunnella. Brittien keskustelunavaukset olivat luokkaa "That guy looks like Ron Weasley!" tai "Could you please rate my friends' dancing?".

En tiedä kuka neljästä flaikussa luetellusta MC:sta oli milloinkin äänessä, mutta jokainen piti kielensä kiitettävästi kurissa eikä ryhtynyt jatkuvaan mölinään, kuten joskus on Suomen bileissä meinannut käydä. En ole täysin päässyt kärryille sen suhteen, mikä MC:n funktio näissä pippaloissa on, sillä harmillisen usein yleisön huudattaminen estää musiikin tahdissa tunnelmoimisen ja tekee ilmapiiristä tarpeettoman levottoman. Haluaisin musiikin jatkumona, en sekavina katkelmina. Toki on tervetullutta, kun hyvät MC:t virittävät tunnelman korkeammalle silloin kun meno osoittaa lässähtämisen merkkejä, mutta useimmiten tilanteet lutviutuvat omillaan.

Jäljellä olevista esiintyjistä Foreign Concept ja Enei sekoittuvat muistikuvissani, enkä taaskaan osaa sanoa muuta kuin että huh mitä tykitystä. Olin täydellisen onnellinen. (Musta tulee vielä erinomainen musiikkikriitikko.) Illan päättänyt Klax saa multa erityismaininnan siksi, että näiden valinnat saivat mut unohtamaan tässä vaiheessa erittäin tuskallisesti polttelevat jalkapohjani, joita olin rääkännyt yli seitsemän tuntia. Myös polveni koettivat saada mut luovuttamaan jatkuvin hätähuudoin, mutta en voinut kuvitellakaan poistuvani ennen hiljaisuutta. Klax oli nimittäin illan toinen yllättäjä. Tai no, en tiedä miksi olisin yllättynyt siitä, että Ritalinin kaltaisen täysosuman julkaisseiden artistien dj-kokonaisuus oli huikea, mutta joka tapauksessa. Muistan biisien luoman yleistunnelman jotenkin tikittävänä, raikkaana ja tahtilajien puolesta ilahduttavana. Jokainen kappale sai aikaan uuden energiapurkauksen, ja kun aamu todella valkeni ja musiikki hiljeni, halusin samaan aikaan nukkua ja valloittaa maailman.

Voi jukra kun tämä muistelu saa nyt aikaan niin isot täpinät, että en malta odottaa seuraavaa tilaisuutta päästä riehumaan. Onneksi sellainen koittaa jo tänä lauantaina Drop Zone-karkeloissa Circuksessa, jossa juhlistetaan (vai surraan?) Renegade Hardware-lafkan taipaleen päättymistä. Jalkapohjanikin ovat sopivasti osoittaneet lupaavia parantumisen merkkejä.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Syksyn biisilöytöjä


Pitkään inhosin Lana Del Reyta. En ymmärtänyt, kuinka koko maailma voi hehkuttaa tuota kolkkoja kappaleita tekevää muovisen oloista naista. Kunnes ilmestyi High By The Beach ja sen epätodellista unimaailmaa muistuttava melodramaattinen ja hohtavan kaunis video. Kaikki antipatiani katosivat, ja tilalle tuli kunnioitus artistin kaunista ja surumielistä lauluääntä kohtaan. Aiemmin en löytänyt Lana Del Reyn musiikista minkäänlaista tunnetta, mutta High By The Beach on kaikessa hivelevässä tyyneydessään täynnä vangitsevaa tunneryöpytystä, jonka intensiteetti on käänteisesti verrannollinen siihen, kuinka mahtipontista taustalla oleva musiikki on tai kuinka kiihkeästi Lana Del Rey laulaa. Alkupuoliskon vähäeleisyys on puhuttelevampaa kuin dramaattisempi loppuosa, mutta koko kappaleen yllä leijuu tietynlainen petollinen samettisuus.


Voisin saman tien laittaa koko Etherwoodin Blue Leaves-levyn lempikappaleideni joukkoon, mutta mennään nyt tällä kauniilla ja äärettömän lohdullisella valinnalla. Ensin pidin Etherwoodin tyyliä turhan melodramaattisena ja jollain tapaa naiivina, mutta sitä mukaa kun syksy eteni poispäin kesästä ja mielialani kohentui, alkoi Blue Leaves resonoida yhä paremmin kohoavien rakkauslevelieni kanssa. Tällä hetkellä kokonaisuus on ensimmäinen itsestäänselvä valinta silloin kun kaipaan musiikillista turvaa, ja Breathe It In on kuin puhdistava pyörremyrsky, joka humisee ja värisee ympärillä samalla kun Etherwood laulaa hengittämisestä, kaikkein arvokkaimmasta rikkaudesta, joka meillä on. Loppupuolisko on suloisesti upottavaa poljentoa, jonka hypnoottisen rytmin toivoisi kestävän ikuisesti.


Olen kuunnellut tätä biisiä elokuusta lähtien ja edelleen pääni räjähtää sen kovismaisuudesta. Vuoroin raskaasti matalalta muriseva ja vuoroin hillittömille kierroksille kohoava biitti yhdistettynä räppeihin on niin hullun kova yhdistelmä, etten löydä yhtäkään järkevää sanaa kuvaamaan sitä ekstaasiolotilaa, jonka tämä kappale aiheuttaa. Jos kuuntelen tätä ulkona ihmisten keskellä, kävelyni nopeutuu moninkertaiseksi ja katselen vastaantulijoita uhmakkaasti mutta avoimesti silmiin. Kotona taas en voi pysyä paikoillani vaan joraan täysillä. Arvostukseni Fanua kohtaan on muutenkin huomattavassa nousukiidossa, sillä tekijän monipuolisuus ja ammattitaito ovat erittäin kunnioitettavalla tasolla.


Epäilen, että tässä Sam Bingan kappaleessa on käytetty jonkinlaisia salamyhkäisen koukuttavia ääniaaltoja, joita ihminen ei voi järjellä käsittää tai kategorisoida, vain tuntea mielihyvän valuvan korvakäytäviensä kautta soluihinsa Chasicin aaltoillessa tietoisuudessa. Haaveilen siitä, että joku soittaa tämän joskus tilassa, joka on täynnä ensiluokkaista äänentoistoa, poukkoilevia valoja ja hikistä ihmismassaa. Arvelen, että tähän kappaleeseen heittäytyminen kaiken tuon keskellä tarjoaisi sellaista aistien ilotulitusta, että minkäänlainen meditoimisen tarjoama nirvana ei sen jälkeen tuntuisi miltään.


Köyhä Jonnen ja Silmälappu-Steven yhteisbiisi Ilman tunnetta on jo biitin puolesta niin älytön, että olen käyttänyt sitä itseni vahvistamiseen koko alkusyksyn. Tausta on tahdiltaan leppoisahko, mutta mörisevä ääni pauhaamassa zombiemaisesta elämäntyylistä, jossa ainoastaan juominen kiinnostaa, pitää huolen siitä, ettei biisissä ole mitään leppeää, puhumattakaan lyriikoista ja tyyleistä, joilla ne tuodaan esille. Päihdevoittoisen elämän arkipäiväisyys ja hohdottomuus - "vittuun se räppihaippi" - käy selväksi siinä toteavassa tyylissä, jolla pohjalla olemisesta räpätään, mutta tasaisuus ei koske artistien ulosantia. Kummankin flow on biisin tunnelmaan soveltuen kyllä lähes rentouttavan sulava, mutta samalla hereille potkivat parit tahtilajikikkailut sekä elämäntyylin paradoksaalisuudesta, sen tuhoavasta mutta elintärkeästä luonteesta - "tapoin itteni jo ja nyt elää ilman tunnetta" - kekseliäästi kertovat rivit pitävät huolen siitä, että kappale erottuu edukseen sadoista muista samaa aihepiiriä käsittelevistä biiseistä. Ilman tunnetta on kolmeminuuttisena hämmentävän vaikuttava kertomus siitä, kuinka pehmeän hyväilevää ja samalla raskaan turruttavaa dokaaminen sun muu säätäminen on, mutta sitä ilmentämään on punottu ei ainoastaan tekstit vaan kokonaisuus, jokainen elementti biittiä ja tunnelmaa myöten.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Drop Zone presents: Critical Sound 23.10.2015

Kuva
En muista milloin Drop Zone x Critical Sound-tapahtuma julkaistiin, mutta herätessäni aurinkoiseen perjantaihin tuntui paremmalta kuin jouluaaton aamuna. Vain kaksi Drop Zone-tapahtumaa sekä Kosmos-festareiden Gravity-stage on riittänyt vakiinnuttamaan kaikki nimikkeen toimesta tapahtuvat systeemit lempitilaisuuksikseni, sillä niissä on aivan erityinen tunnelma, jota on vaikeaa tavoittaa sanoin.

Y31 paikkana hämmensi etukäteen, sillä mielsin tämän Teatteri Forumin nimelläkin kulkevan keskustan klubin merkkivaatteisiin pukeutuneiden, viimeisen päälle meikattujen ja korkokengissä kipittävien teini-ikäisten vakkaripaikaksi. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä on pelkkiä yksityistilaisuuksia varten vuokrattava hulppea tila, jonka erillinen baaripuolisko ja ensivilkaisulla riemastuttavan kokoinen (eka ajatukseni: jes tänne mahtuu tanssimaan!), kaikista häiriötekijöistä raivattu tanssimistila lavoineen osoittautui täysin toimivaksi sijaintivalinnaksi. Ihastuin ikihyviksi myös wc-tiloihin, mikä saattaa kuulostaa epäilyttävältä, mutta selittynee oudolla mieltymykselläni kauniin värisiin, puhtauttaan kiilteleviin kylppäreihin. Tai sitten ei.

Hyroglifics oli juuri aloittanut puolentoista tunnin osuutensa, kun tepastelin aavistuksen hermostuneena sisään. Olen sitä aina, kun menen paikkoihin yksin, ja pelkoni osoittautuu myös joka kerta aiheettomaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun olen asettautunut tanssimaan. Ei ole muuta kuin musiikki, artisti, ympärillä liikehtivät hahmot ja oman kehoni reaktio tähän vastustamattomaan yhdistelmään. Toruin itseäni ties kuinka monennen kerran siitä, että olin jumituksissani onnistunut missaamaan dj-kisan voittajan Mizfiren, jonka kisamiksaus asetti minut täydelliseen tunnelmaan jo pari viikkoa ennen itse tapahtumaa, mutta eiköhän neidon liveosaamiseen tutustumiseen tule vielä lukuisia mahdollisuuksia, niin lupaavilta netistä löytyvät mixit kuulostavat.

Set it oli koko viikon soundtrackini - en voi nytkään pyörittää biisiä paikoillani pysytellen - ja jos olinkin muutaman ensimmäisen minuutin ajan himmaillut, kyseisen kappaleen räjähtäessä jättimäisistä kaiuttimista heitin kaikki viimeisimmätkin estot pois. En ymmärrä, miten puolitoista tuntia voi kulua niin huomaamatta, mutta niin se vain oli ohi aivan liian pian. Hyroglificsin tyyli on äärettömän mielenkiintoinen. En osaa kuvata sitä minkäänlaisin oikeaoppisin termein tai edes erotella toisistaan niitä kiehtovia rytmejä, joita tämä ilmeisesti suhteellisen uusi tekijä ilmoille räimi, mutta tämä kulmikkaaksi ja tarkaksi mieltämäni, ilahduttavalla tahdilla erilaisia yllättäviä käänteitä ottanut setti vakuutti minut siitä, että artistin juttuja on pakko seurata tulevaisuudessa silmä kovana.

Alun perin jäbän sijaan illan aikana oli tarkoitus nähdä Sam Binga, joka olisi toki ollut kutkuttava ja ehkä aavistuksen letkeämpää soundia soittava viihdyttäjä, mutta on vaikea uskoa, että ketään Hyroglificsin esiintymistä perjantaina todistanutta harmittaisi tämä vaihdos. Häntä oli mahdotonta kuunnella puolikkaalla keskittymisellä, sillä yhtäältä pikkutarkoista elementeistä hivelevän vivahteikkuutensa saava, kuitenkaan kuuntelijansa hillittömiin kierroksiin kohottavaa kiihkeää tempoa unohtamatta tämä tekijä oli kiistatta illan teknisesti mielenkiintoisin esiintyjä. Tai jospa nyt hetkeksi heitettäisi pikkunäppärät termit romukoppaan: ihan älyttömän kova!

Koska Enei kipusi Hyrogflicsin tilalle kesken biisin, joka toki vaivaannuttavien hiljaisuuksien välttämiseksi on erittäin suotavaa, jäivät viimeiset arvostavat aplodit illan ekalle pääesiintyjälle antamatta. Toivon hänen aistineen, kuinka täysillä hänen soittamansa ilahduttavasti eriskummallinen äänimaailmansa upposi.

Käytin tilaisuuden hyväkseni ja livistin vessaan, jossa tajusin peilistä hikisen olemukseni nähdessäni tehneeni naurettavan alkeellisen virheen. Päätin tämän vuoden alussa heittää ainoan omistamani meikkivälineeni hetken mielijohteesta roskikseen, ja ottaa ripsivärin jostain pölkkypäisestä syystä uudestaan käyttöön tänä iltana. 10 kuukautta ilman meikkiä ja mä päätän rikkoa tauon Drop Zonessa? Jossa illan ainoa intentio on tanssia jalat hajalle? Seriously? Olin tietysti hikoillut ripsarit poskille luultavasti ekan vartin aikana, eikä niitä niin vain hinkattu vedellä pois. Näytin siis loppuillan siivottomalta ja teiniangstiselta pandasilmältä. Huomasin tilassa pyörineen videokameraduden hengailevan kuvausvälineidensä kanssa ajoittain lähettyvilläni, mutta onneksi dance like nobody's watching-tanssimuuvini ovat mitä luultavimmin niin hölmöjä, että rähjäisen hikiseen ulkomuotooni yhdistettynä niiden päätymisestä Drop Zonen videokoosteeseen tuskin tarvitsee olla huolissaan. Noin muuten odotan innolla illasta koottua visuaalista antia, sillä tyylissä, jolla tyypit heittäytyvät tämän maanisen musiikkityylin syövereihin, on jotakin syvästi kaunista.

En kuitenkaan jäänyt murehtimaan tätä valitettavaa virhearviota, vaan palasin kipin kapin tanssilattialle, joka oli muutamassa minuutissa syttynyt tuleen. Siinä missä Hyroglifics vangitsi kikkailullaan, oli Enei alusta asti silkkaa paahtamista. Tunnelma salissa oli alle kymmenessä minuutissa muuttunut niin räjähtäväksi, että en voinut mitään äkilliselle mielihalulleni nauraa ääneen. Tahti oli niin hurja, että jokainen soluni huusi tanssivan kansan pariin heittäytymisen tarvetta. Ja tottahan minä sitä noudatin. En muista Enein puolitoistatuntisesta paljoakaan, mikä on minun kirjoissani suuri kehu. Keskittymiseni oli mitä ilmeisimmin niin sataprosenttisesti musiikissa, etten ehtinyt ajatella sellaisia maallisia asioita kuin aika. Muistan vain hullun ryminän, jota Enei tasoitti ainoastaan pariin otteeseen melodisemmalla maalailulla, ja hämmennykseni, kun Kasra kipusi dj-pöydän (vai miksikä sitä rakennelmaa kutsutaan?) taakse.

Olin etukäteen päätellyt, että koska Enein Machines-levy kuului alkukesän suurimpiin suosikkeihini, hänen olisi oltava myös tämän illan lempparini. Yllättäen hän tipahti kuitenkin kolmannelle sijalle, jos nyt tällainen hölmö arvottaminen sallitaan, sillä Kasra, jolta odotin jotakin takuuvarmaa mutta ei mitään tajunnanräjäyttävän huikaisevaa, osoittautui voittajaksi. Tahti oli vähintään yhtä silmitön kuin Eneillä, mutta Kasran ote oli tiukempi ja kokonaisuus värikkäämpi. Luulen kuitenkin, että tavallaan täysin mitätön, mutta itselleni tärkeä seikka yksinään riitti kohottamaan Kasran minun silmissäni illan mielekkäimmäksi artistiksi. Hän nimittäin hidasti tempoa välillä sen verran huomattavasti, että yleisolotiloista tuli lähes räppimäiset. En osaa selittää sitä fiksummin kuin että kyseinen tahtilaji synnyttää minussa luonnollisen taipumuksen jou-muuvien vetämiseen ja ai että kuinka kehoni rakastaa sitä.

Kasra vei minusta huomaamattani viimeisetkin mehut, ja hänen poistuessa lavalta tajusin olevani täysin puhki. Siinä lienee yksi tuntomerkki, joka erottaa huiput hyvistä: musiikkiin keskittyminen on niin intensiivistä, niin omasta tahdosta riippumatonta, että uupumuksen huomaa vasta kun kaikki on ohi. Science Hki veti kuitenkin illan hienoon päätökseen sopivan maltillisella mutta potkivalla puolituntisella, joka hiipui siihen, että volumet putosivat yllättäen lähelle nollia. Kuinka kummalliselta kattovaloihin ja selkeästi kuuluvaan puheensorinaan havahtuminen voikaan tuntua! Kuin suloisesta (ja vähän sekopäisestä) unesta heräämiseltä.

Visuaalisesta yleisilmeestä vastannut Matlock oli tehnyt mitä erinomaisinta työtä. Koen tärkeäksi sen, että tila, jossa aion viettää yöni tanssien, on yleisilmeeltään vastaanottavainen ja lämmin - johtuukohan se siitä, että ollessani yksin liikkeellä kaipaan ympäristöltä jonkinlaista vakuutusta siitä, että mitään ei tarvitse pelätä? - ja Matlockin hypnoottisiin luomuksiin on helppo sukeltaa. Sen lisäksi, että artistien takana olevalta jättiscreeniltä pystyi seuraamaan näitä kauniin skarppeja valoilmiöitä, huomasin yllätyksekseni katonrajassa kaksi neonvaloihin sonnustautunutta tanssityttöä - duo nimeltä Rush Tone, kertoi pikainen facebook-stalkkaus - joiden koreografiat olivat erittäin mielekästä seurattavaa. Oli hämmästyttävää, kuinka täydellisesti musiikkia mukaillen heidän kehonsa liikkuivat, ja vaikka en muistanut tarkkailla, pysyttelivätkö he mukana illan loppuun asti, on pakko antaa syvä kumarrus siitä omistautumisesta ja keskittymisestä, jolla nämä tuntikausia kestäneet tanssit vedettiin läpi. Saman voisin toki sanoa kaikille ympärilläni joranneille ihmisille, joihin huomasin illan mittaan kehittäneeni jonkinlaisen hymyilyttävän yhteenkuuluvuuden tunteen.

Illan artistit todistivat, kuinka yksi levylafka voi yhtä aikaa sekä edustaa saumatonta ja yhtenäistä tyyliä että kurottaa mitä kekseliäimpiin toisistaan poikkeaviin ulottuvuuksiin, menettämättä sitä tietynlaista musiikista huokuvaa armotonta rujoutta, joka on Critical Musicille ominaista. On etuoikeus päästä seuraamaan näitä hommia livenä, josta valtava kiitos ja hullu arvostus kuuluu Drop Zone-porukalle. Nautin.

(P.S. Kiitti tarrasta!)

maanantai 12. lokakuuta 2015

Test Pressing #22 10.10.2015

Noin puolisentoista vuotta sitten aloin ekaa kertaa elämässäni oivaltaa, mistä teknossa on kyse. Lähdin vain ja ainoastaan RPK:n innoittamana kaverin mukaan Ääniwalliin eräänä maaliskuisena lauantai-iltana melko vahvoissa viinihuuruissa. Olin eronnut alle kuukausi takaperin ja muuttanut vastikään Munkkivuoreen kauhistuttavan siivottomaan läävään kahden tuntemattoman tytön kämppikseksi. Tarvitsin irtiottoa ja euforiaa, ja voi pojat, kuinka täydellisesti toiveeni toteutuikaan. En muista yöstä paljon muuta kuin suloisen usvan ja kaikkialta päälle vyöryneen parantavan musiikin, hämärinä hahmoina ympärillä liikahtelevat kanssatanssijat ja oman ajattomuudessa leijailevan autuaan mieleni. Jälkeenpäin oloni oli monta päivää hymyilevä ja huoleton. Illan pääesiintyjä oli minulle silloin vielä täysin tuntematon Andy Stott, minkä oivaltaminen tällä hetkellä naurattaa. Olisinpa tajunnut silloin, millaista musiikintekijää olin todistamassa livenä. Toisaalta en usko kokemuksen tuosta enää paranevan, vaikka etukäteisodotukset olisivat olleet kuinka toisenlaiset.

Tekno jäi kuitenkin kuukausiksi vähälle huomiolle, kunnes hurahdin viime keväänä drum&bassiin ja aloin sen myötä tutustua muihin läheltä liippaaviin musiikkityyleihin. Toki nämä genret ovat molemmat täysin omia maailmojaan, jotka sisältävät itsessäänkin tuhansittain toisistaan erottuvia tyylilajeja, mutta siihen nähden, että olen vuosikausia omistautunut räpille ja pitänyt musiikkia, jossa ei sanailla tai lauleta, lähinnä tylsänä ja monotonisena, on uudet lajit helppo niputtaa yhteen kategoriaan, kun vastavoimana toimii räppi.

Pikkuhiljaa ensi-ihastukseni on edennyt sille asteelle, että olen alkanut tiirailla viikonlopputapahtumia sillä silmällä, ja viimeinkin uskaltauduin syyskuussa ensimmäistä kertaa Ääniwalliin yksin kuuntelemaan teknoa. Drum&bassiin keskittyvien iltamien kohdalla rohkaistuminen on tapahtunut paljon aiemmin, sillä jostain syystä suoraviivaisemmin räjähtävämmän musiikin pariin on helpompi hakeutua ilman tukijoukkoja. Tekno on mulle mystisempi ja vaikeammin lähestyttävä alue, joka kyllä kuulokkeista nautittuna toimii satavarmasti, oli kyseessä sitten kuinka minimalistinen tai likainen laji tahansa, mutta ei livetilanteissa yhtä itsestäänselvästi. Selvinpäin olen aina tahtomattanikin tietoiten ympäröivästä ihmismassasta, ja yksikin kännykkääräplääjä tai sekavuustiloissa poukkoilija sotkee keskittymiseni ja katkoo sitä kokonaisvaltaista kokemusta, jota tältä musiikilta kaipaan ja tarvitsen. Siksi tanssittavampi ja energisempi puoli saa täyden kannatukseni, sillä tällöin ei ole niin väliä, että jokainen millimetri ympärillä on täynnä kuka minkäkin projektin parissa säätävää porukkaa. Onneksi suurin osa eilisestä yleisöstä oli tullut ilmiselvästi nimenomaan kuuntelemaan ja tanssimaan ja näin kunnioittamaan tätä tilaisuutta meille tarjoavia tahoja, eikä puuhaamaan sitä, mitä ehkä perus-baarirymyäjät normaalisti lauantai-iltaisin tekevät.

Test Pressing-iltamiin on vakiintunut varsin ovela käytäntö porukan ajoissa paikalle saamiseksi. Ennen yhtätoista sisäänpääsy on puolet siitä, mitä yhdentoista jälkeen, ja eilen luulin olevani fiksu, kun lähdin kotoa lähes tuntia aiemmin. Pasilassa onnistuin kuitenkin sekoilemaan itseni hermostuksissani väärään suuntaan huristelevaan sporaan, ja päästyäni vihdoin oikeaan suuntaan ajelevaan kulkuneuvoon, se pysähtyi jälleen Pasilan asemalla niin pitkäksi aikaa, että rynnistin ulos ja viiletin kevyttä puolijuoksua Vallilaan. Pelmahdettuani paikalle kohtasin varsin lannistavan näyn: jono kiemurteli pitkänä läpi koko varastorakennusmaisen alueen pihan, ja jäljellä olevat kymmenen minuuttia hupenivat hurjaa tahtia. Jouduin nöyränä pulittamaan kaksitoista euroa harmittavat neljä minuuttia yli takarajan, mutta en jaksanut kauaa synkistellä moisen menetyksen johdosta, kun sisältä kaikui lupaava jumputus.

Missasin illan aloittaneen Heikka Rissasen, joka olisi fb-eventin houkuttelevasta kuvauksesta ja avainsanoista "Crème, silkkinen särö, rytmikkyys, Belgia, Hollanti ja Chicago" päätellen ollut kiintoisaa kuultavaa. Emma Valtosen setti toimi kuitenkin mitä sopivimpana porttina kahden häntä seuranneen herran jykevämpään saundiin. En ensi alkuun kokenut tarvetta oikein minkäänlaiseen liikehtimiseen, pienoista (varmaan tosi fiksun näköistä) huojumista lukuun ottamatta, sillä Valtosen valinnat olivat melko hmm.,. kevyitä? Voiko teknosta sanoa niin? Haluaisin huomauttaa, että perehtymättömässä jaottelussani on ainoastaan kaksi ääripäätä: kevyt ja raskas, ehkä tuurilla myös minimalistinen, ja tältä irrationaaliselta pohjalta laitan Valtosen setin ensimmäiseen. Järjetön ryske ei toki olisi millään lailla edes sopinut alkupuoliskolle, vaan leppoisampi, joskin loppua kohden erittäin tyydyttävästi intensiivisempään sykkeeseen kohonnut kokonaisuus veti mut ennen pitkää mukaansa niinkin tehokkaasti, että huomasin yhtäkkiä joraavani dj-pöydän edustalla.

Valtosen vaihduttua Antti Saloseen - siis kuinka hämmentäviä nämä suoraviivaiset suomalaiset artistinimet ovat räppipäiden Kubeihin ja Junoihin verrattuna? Musta ei ikinä voi tulla tekno-dj:tä, koska Catharina Herlin menee ihan liian hienostelevan wannabe-eksoottiseksi - ja  päättelin tästä seuraavan sen verran pitkän suvantovaiheen, että livistin baaritiskille anelemaan tyhjää lasia, jolla sain kätevästi säästettyä vesipullon kiskurimaisen 3,50 euron hinnan. Viimeksi pulitin sen kiltisti ja kadotin onneksi siinä vaiheessa melkein tyhjillään olevan pullon - tai siis luovutin sen silmän välttäessä jonkun vikkeläsormisen ohikulkijan napattavaksi - niin aikaisessa vaiheessa, että jouduin loppuillan ramppaamaan vessatiloissa lipittämässä hankalasti vettä ympäriinsä roiskuttavasta hanasta minuuttikaupalla, ennen kuin janoni sammui.

Hakeuduin tyydyttävän vesisession jälkeen jo syyskuussa lempispotikseni valikoituneelle alueelle tilan takaosaan, joka näyttäisi porukan tungeksiessa mahdollisimman lähelle soittajia jäävän aina mukavan väljäksi ja myös savuiseksi, niin että huoneen takaosaa hallitsevalla lavalla hengailevien tyyppien katseet eivät tunnu selässä liian syvälle porautuvilta. Siinä vaiheessa kun musiikki vie mukanaan, en mieti sen kummemmin liikehdintääni, vaan antaudun soinnuille ja bassolle. En siis ole aivan varma, mitä milloinkin puuhastelen ja miltä se ulospäin näyttää, mutta hämärissä sillä ei ole mitään väliä. Eikä toki muutenkaan. Luin edellisen eventin yhteydessä tapahtuman fb-seinältä jonkun tyttösen kommentin siitä, että Ääniwallissa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Se tuntui lämpimältä ja jokseenkin oikealta. Vaikka hämmennyin välillä yksittäisistä tyypeistä, jotka asettuivat lähietäisyydelle seisoskelemaan jämptisti paikoilleen, selkä muihin päin, totesin heidänkin luultavasti nauttivan musiikista, hieman vähäeleisemmin vain. Ehkä katseen takaseinään suuntaaminen auttaa syvemmän transsitilan saavuttamisessa?

Transsi onkin mitä osuvin sana kuvaamaan eilisen tapahtumia keskiyöstä eteenpäin. Salosen osuus oli mitä hypnoottisinta nopeatempoista hakkausta, nautinnollisen rytmikästä ja selkeää olematta kuitenkaan tippaakaan yksitoikkoista. Tuntui kuin musiikki olisi tehty nimenomaan tanssimista varten, lukuisista ruuduista ja valkokankailta tykitettyjen mustavalkoisten visuaalien ja levottomien vilkkuvalojen paisteessa kiemurtelua varten, kollektiivista hikisenä liikehtimistä varten. Pienemmässä sivuhuoneessa olisi ollut tarjolla housea, johon mua jossain välissä yritettiin maanitella, mutta vaikka kutkutus kyseistä musiikkityyliä kohtaan on suuri, en malttanut irrottautua teknon maagisesta otteesta. Arvostan kuitenkin monimuotoisuutta ja mahdollisuutta vaihdella yhdestä musiikkiuniversumista toiseen.

Puolitoista tuntia rymisi ohi käsittämättömällä vauhdilla, ja muutaman sekunnin hiljaisuus - joka täyttyi oitis taputuksista ja vihellyksistä - ennakoi Henning Baerin ohjaksiin asettumista. Tämä berliiniläinen taituri ottikin hetkessä koko tilanteen omakseen ja lähti alusta asti sellaisella jyräämisellä, että kaksi tuntia tuntui jo etukäteen epäreilun lyhyeltä ajalta. En muista yksittäisiä elementtejä, vain nousut ja laskut ja hillittömän tykityksen. Hetkittäin huomasin keskittymisen herpaantuvan ja pelkäsin liian pitkää junnaamista samassa saundissa - johon jonkinmoiset päihdetilat olisivat varmasti tuoneet hyvin ekstaattisia ulottuvuuksia - mutta tästä voin syyttää ainoastaan itseäni ja turhautumistani vieressä tungeksiviin jäbiin, jotka hyvin selkeistä kuvauskielloista huolimatta eivät voineet pitää kännyköitään taskussa vaan tähtäilivät tohkeissaan videokamera-appejaan kohti Baeria. Kun yksi heistä sai neronleimauksen sytyttää tupakan, teki mieleni käydä pitämässä opettavainen saarna selkeästi vastikään täysi-ikäistyneelle poitsulle. Hillitsin kuitenkin itseni ja turvauduin varsin luotettavaksi pika-avuksi osoittautuneeseen keinoon: suljin hetkeksi silmäni ja hakeuduin musiikin ytimeen, jonka jälkeen muistin olennaisen ja palasin takaisin teknobiitin syövereihin.

Viimeinen silaus oli Baerin lopetus puoli neljän pintaan, joka oli älyttömämpi kuin olen koskaan millään keikalla todistanut. Pienet tauot ennen huipennusta laittoivat joka kerta pettymyksen aallot vyörymään ylitseni, jotka kuitenkin pyyhkiytyivät tuota pikaa unohduksiin täysin puskista alkaneiden koko tilan täyttävien uusien äänivallien (heh heh) myötä. Hakeuduin viimeiseksi samoille aitiopaikoille kuin mistä kaikki alkoi, tosin jonkin verran sivumpaan, jossa vieressäni ei ekaa kertaa koko iltana pomppinut ketään. Tästä aasinsiltana haluaisin antaa kunniamaininnan parakkaalle mieshenkilölle, joka välillä hyppeli lähistöllä täydellisesti musiikin tahtiin ja sellaisella nuupahtamattomalla innokkuudella, että sain joka kerta omaankin olemiseeni yllättävää potkua. Kiitos siitä! (Koska kyseinen jäbä varmasti lukee tämän ja tunnistaa itsensä noista millintarkoista tuntomerkeistä.)

Viimeiset minuutit Baerin setistä sisälsivät sellaisia ennenkuulumattomia murisevia basso-osuuksia, että mun oli pakko nauraa ääneen, niin hiveleviltä ne tuntuivat. Parituntinen rullasi päätökseensä aivan liian aikaisin, mutta niin kunnialla, että oloni oli samaan aikaan kaikkensa antanut ja jollakin mystisellä energialla täyttynyt. Tuntuu aina yhtä väärältä havahtua syvistä tiloista kirkkaaseen valaistukseen ja musiikittomassa ympäristössä kohti narikkaa vyöryvän ihmisjoukon sekaan tempautumiseen, mutta puoleenväliin kävellen taitettu kotimatka halki kirpeänkylmän Vallilan ja Kallion meni pumpulisessa mielentilassa.

Viimeksi kävi samoin kuin tänään. Heräsin hymy huulillani ja halusin ulkomaailmassa liikkuessani katsella vastaantulijoita silmiin ja lausua mahdollisimman lämpimiä sanoja kaikille puhekumppaneille. Teknossa on pakko olla jotain syväparantavaa.