Abyss 5.3.2016

Kuva

C A E b 2 b C R I B A

A N T O N N I C O
Q U E M A & V E N A E

Y O N A G U A L

N A B I C

W A L T T E R I

Voi jestas sentään jälleen, mitkä bileet. Joskus mietin, että tahtoisin muuttaa pois Helsingistä, varsinkin silloin kun kevät kääntää kelkkansa ja muuntautuu nahkeaksi loskalumisateeksi, kuten tänään, mutta sitten muistan, että muualla ei ole Helsingin pippaloita eikä varsinkaan ug-pippaloita. No hyvä on, saattaisin saada kohteesta riippuen vastineeksi aivan uudet musaympyrät, mutta en tahdo pois nykyisistä, vaan haluan sukeltaa syvemmälle ja useammin ja enemmän ja kovempaa.

Koska Abyss järkättiin käsittääkseni ensimmäistä kertaa, en ollut etukäteen aivan varma siitä, mitä konsepti pitää sisällään tai millaista musiikkia yön aikana tarjoiltaisiin. Kuuntelin toki otteita tapahtumasivulla kiitettävän havainnollistavin tekstein esiteltyjen artistien soundcloud-tileiltä, ja tulin siihen tulokseen, että vaikka ensi alkuun oletin, tai siis toivoin, kyseen olevan drum&bassista, tuntui painotus olevan teknossa. Lähdin joka tapauksessa varsin innostuneena Espoon puolelle ja kiitin onneani siitä, että samaan bussiin sattui porukkaa, joka oli mitä ilmeisimmin suuntaamassa samaan päämäärään. Jos olisin harhaillut perille ilman suuntaa näyttävää kourallista ihmisiä, olisin luultavasti poukkoillut ulkosalla tuplasti pidempään, ja koska olin jo valmiiksi missaamassa illan aloittaneen Caen ja Criban b2b-setin, halusin päästä perille mahdollisimman pian. Kuulin myöhemmin, että tämä kaksikko oli kuulemma vetänyt pääosin junkkaa, joten harmistukseni nousi entisestään, mutta itsepähän jumittelin kotona kypsästi The Carrie Diariesin parissa etkoillen.

Olin ovella ennakkolippuineni puolenyön aikoihin, juuri kun Anton Nico aloitti. Ennakkopiletti tuli tarpeeseen, sillä vaikka saapuessani ei ollutkaan jonoja, myytiin tapahtuma loppuun varsin pian sen jälkeen. Ennen kuin pääsin tanssilattialle asti, pyörin hetkisen hämärässä tilassa jostain syystä ihan pihalla. En ensin millään meinannut keksiä, mihin piilottaisin takkini, ja ängin sen lopulta narikan alle pieneksi palloksi, toivoen lattian olevan joten kuten hygieeninen (hehe juu varmasti) ja myttyisyyden estävän sen, että joku vahingossa vetäisi rakkaan Kosmos-festareilta hankitun tonttulakkitakkini päälleen ja katoaisi se yllään yöhön. Tämän operaation jälkeen tungin reppuni samaan epäilyttävään rakoon, vain hakeakseni sen muutaman minuutin päästä viereeni tanssilattian seinustalle. Olen vissiin liian kokematon ug-bile-vieras, sillä pasmani menivät jollain tapaa täysin sekaisin enkä meinannut alkuun lainkaan saada kiinni siitä, minkälaisessa tilassa tai minkälaisen ihmisjoukkion keskellä olin. Ihmettelin myös tupakansavuista ympäristöä, jonka jäljiltä kaikkiin vaatteisiin ja hiuksiin tarttui se äklö lemu, jota vihasin silloinkin, kun itse vielä poltin, ja joka vaatii joskus useamman pesun irrotakseen kokonaan. Tosin täytyy myöntää, että tupakoivassa dj:ssä on jotain kiistämättömän seksikästä (moi Anton Nico).

Tällä hämmennyksellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paikan yleisen viihtyvyyden kanssa. Tanssilattia oli sopivan tiivis, joskin hetkittäin liiankin ahdas, ja esiintyjälavan takaseinustalle koko yön heijastetut visuaalit lisäsivät huomattavasti kokemuksen nautinnollisuutta. Propsit niistä Pythagoras Fluxille! Olen joskus aikoinani ajatellut, että nuo värikkäät ja monikuvioiset heijastelmat toimivat vain niille, jotka ovat muunnelleet tajuntaansa muutenkin kuin musiikin keinoin, mutta kyllä niillä vain on ratkaiseva merkitys riippumatta katselijan päihtyneisyyden tasosta. Kauniisiin väreihin ja hypnoottisesti liikuskeleviin muotoihin on helppo upota musiikin avulla, ja mikä tärkeintä, tämä toimii myös päinvastoin. Mun on joskus vaikea keskittyä musiikkiin toivomallani intensiteetillä, jos ympärillä höpistään, ja silloin kun silmien jatkuva kiinnipitäminen tuntuu liialliselta eristäytymiseltä, toimii visuaalien tuijottaminen täydellisenä fokusointikeinona. Kai se on useamman aistin virittyminen, joka tekee kokemuksesta niin kokonaisvaltaisen.

Paikkaan laskeuduttiin kapeita portaikkoja pitkin, kuin salaperäiseen luolaan, ja toisia portaita kipuamalla pääsi ylemmälle tasolle, jonkinlaiselle parvelle, josta näki tanssilattian yli ja josta sai ruokaa ja jossa pystyi hengailemaan. Olin kuitenkin niin arastelija, etten käynyt yläkerrassa kertaakaan, sillä en tahtonut lähteä tunkemaan vellovan ihmismeren läpi vailla tietoa siitä, mihin olin suuntaamassa. Ihan täysin hölmöä, I know, mutta uudet tilat ja tuntemattomat naamat vaikuttavat muhun näin.

Löysin joka tapauksessa aikani sekoiltuani itseni onnellisesti tanssilattialta, ja kuten aina, ihan vahingossa ja tiedostamatta, asettauduin vasempaan etunurkkaan äänentoistosysteemien tuntumaan. Yritin säännöllisin väliajoin vetäytyä kauemmas tämän booming bassin juuresta, mutta jokin selittämätön voima veti mut aina takaisin. Anton Nico soitti erittäin erittäin hyvältä tuntuvaa musiikkia, pehmeää mutta skarppia. Tai siltä kai syvät bassot aina tuntuvat. Ne samaan aikaan syleilevät mutta pitävät kuulijansa varpaillaan. En tiedä meneekö tämä eka kuulemani puolitoistatuntinen virallisesti teknon alle, mutta musta se tuntui enemmän houselta, tai niin ainakin kehoni reagoi. Oli mahdotonta pysytellä paikoillaan, sillä vellovat musiikkiaallot pitivät koko ajan pienessä liikkeessä. Olen joskus epäillyt housen toimivuutta tanssilattialla, varsinkin jos kyseinen soundi dominoi koko iltaa, sillä niin hyvä mieli kuin sen kuuntelemisesta tuleekin, siitä puuttuu teknon ja varsinkin d&b:n potku ja särö. Se on kuin yhtä pumpulia. Oli tämä Anton Nicon setti sitten tätä lajia tai ei, se kuitenkin muutti mielipidettäni sen verran, että uskon pehmoisempaankin musaan olevan mahdollista uppoutua tuntikausiksi.

Tästä höpinästäni voisi nyt saada sen kuvan, että eka kuulemani setti oli täyttä nysväämistä, mutta niin ei suinkaan ollut. Anton Nico vaihtui Quema & Venaeen, joita kuulin vessajonossa kuvailtavan minimaaliseksi teknoksi, mutta mun korviini tyyli pysyi melko samanlaisena kuin Anton Nicon setti, keveydessään monipuolisen mielenkiintoisena. Oli myös varsin mieluisaa seurata, kuinka miekkoset vaihtelivat vuoroja ja fiilistelivät toistensa valintoja. Tai en tiedä kuinka kaksikot toimivat, onko &-merkillä toisiinsa sidotuilla parivaljakoilla eri toimintaperiaatteet kuin back2backeissä ja oliko kaikki kappaleet päätetty etukäteen yhdessä, mutta ulospäin näytti siltä, että yhden siirtyessä asemiin toinen ilahtui tämän panoksesta.

Kierrokset kovenivat loppua kohden, kuten voi soundcloudista kuunneltuna kenties huomata, mutta itse en jälkikuunteluihin pysty, sillä näin lyhyen aikavälin jälkeen ja bileiden ollessa vielä tuoreessa muistissa en kykene palaamaan takaisin, vaan haluan säilyttää ne muistot ja olot, jotka livetilanne synnytti. Läppärin kautta kokemus lienee täysin eri universumista, jostakin paljon latteammasta, vaikka se ei musiikkien syy olekaan. Siistiä joka tapauksessa, että tällainen mahis on olemassa, jos joskus tahdon aikamatkailla takaisin lauantaiyöhön.

Juttelin tämän tokan setin loppua kohden kaverin kanssa, jonka mielestä housemainen jumputus oli tylsähköä, ja arvelen, että jos olisin tehnyt yhtään mitään muuta kuin suunnannut sataprosenttisen huomioni lavan tapahtumiin, olisin ollut samaa mieltä. Uskoisin saman pätevän mihin tahansa genreen, joka ei ole kierroksiltaan niin täysinäistä kuin nyt vaikka jo mainitsemani rumpubasso. Ne lipuvat helposti taustamusiikiksi eivätkä pakota kuulijaansa olemaan läsnä. Nyt sain kuitenkin muistoihini kauniin kolmetuntisen ja keholleni sopivan smoothin herättelyn.

Sitten tapahtui jotain ihan älytöntä, jota en vieläkään täysin ymmärrä. Yonagualin aloittaessa oli selvää, että tahti kiihtyy, mutta se mikä mut yllätti täysin, oli se, kuinka absoluuttisen hyvältä musiikki tuntui. Siis fyysisesti. Alku oli teknomainen, ja ehdottoman mukaansatempaava, mutta ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen tyylilaji vaihtui johonkin, jota uskaltaisin kutsua psykeksi. Ehkä. Diippiä psykeä? En tiedä. Musiikki oli jotenkin ihan täynnä, niin että ääniä tuntui olevan joka paikassa koko ajan ja keho halusi seurata niitä kaikkia, mutta samaan aikaan yleistunnelma oli hiippaileva ja rauhoittava, vaikka äärimmäisen sitova, niin ettei olisi tullut mieleenkään lähteä lipittämään vettä tai edes huomioida mitä ympärillä tapahtui. Tosin huomioin silti automaattisesti, sillä vieressä tanssivat tytöt ja pojat tuntuivat äkisti siltä, että tanssimme yhdessä, ihan kuin olisimme sanattomasti sopineet, että olemme kaikki ihania ja pidämme toisistamme. En ole tuntenut samantasoista yhteenkuuluvuutta vielä minkään keikan aikana.

Kosmos-festareiden jälkimainingeissa totesin, että psyke ei tarjoa mulle mitään, sillä vaikka kuinka norkoilin tuon päälavan läheisyydessä viime kesänä, en vain käsittänyt, mikä tyylilajissa kiehtoo. Nyt joudun kuitenkin mahdollisesti peruuttamaan ja tutkimaan genreä lisää. Jos joku aiheuttaa noin täydellisiä mieltä ja kehoa helliviä viboja, en voi jättää sitä sikseen. Olin myös jostain syystä alkanut nihkeilemään tulevien Kosmoksien suhteen ja ajattelemaan, etten ehkä lähde tänä vuonna ollenkaan, mutta nyt mietin vain, että what the hell is wrong with me? Miksi ihmeessä en lähtisi?

Aivan kuin Yonagual ei olisi yllättänyt tarpeeksi, oli jälkeenpäin luvassa jotain vielä upeampaa: drum&bassia ja breakbeatia. Juuri kun luulin, että ainoa mahdollisuus tämän lempigenren fiilistelyyn oli mennyt sivu suun. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa setti, vaan kokonaisuus, jota kehuisin suorastaan näkemykselliseksi. Edistykselliseksikin. En tiedä johtuuko se siitä, etten ole aiemmin kuullut livenä samanlaista tahtilajeilla kikkailua, mutta johtui sitten mistä vaan, on selvää, että Nabic on tekijä, jonka edesottamuksia pidän vastaisuudessa tarkasti silmällä. Ääh, voitaisiinko kääntää kelloja hetkeksi taaksepäin ja mennä lauantaiyöhön tai siis sunnuntaiaamuyöhön puoli viiteen, kun seisoin lavan edustalla ja värisin halusta heittäytyä tanssiin täysillä. Rakastan kunnollista rakentamista huippuhetkiä kohti, sillä vaikka pelkkä paahtaminen on tanssieuforian kannalta suosiollista, on huomattava kontrasti biisien synnyttämien energiatasojen välillä paljon palkitsevampaa. Juuri sitä Nabic teki, pitäen kuitenkin yleisön koko ajan lumoutuneena, joka sekunti valmiina lähtemään uuteen nousukiitoon. Tunnistin yhden biisin ja meinasin seota sen aikana - ehkä sekosinkin - ja olen vieläkin hieman närkästynyt siitä, etten ole missään vaiheessa saanut päähäni, mikä kappale oli kyseessä. Mutta kai se ilmaantuu tietoisuuteeni ennemmin tai myöhemmin, kuten aina käy, kun jonkin tunnistamaton kappale jää päiväkausiksi vaivaamaan.

Nabiseen aikana ei kuitenkaan vaivannut mikään, eikä selvästi muutakaan porukkaa, sillä tämä oli ainoa dj, jolle taputettiin ehkä noin miljoonasti setin aikana. Ihan syystä. Aika juoksi ohitsemme, enkä voinut tajuta, että kello oli jo kuusi, kun illan viimeinen teknojäbä Waltteri nousi lavalle. Kuuntelin tämän promomiksausta pari päivää ennen tapahtumaa, ja lupasin itselleni, etten lähde kotiin ennen kuin koko setti on jorattu, niin ison vaikutuksen tämä hurjasti hakkaava tekno muhun teki. Olisin tosin pysytellyt tanssilattialla ilman ennakko-odotuksiakin, sillä asianmukaisen pehmeämmän (no okei ihan tolkuton vähättely) aloituksen jälkeen Waltteri veti päälle sellaiset hullut kierrokset, että irrottautuminen oli mahdotonta. Kroppani alkoi jo sanoa sopimusta irti, enkä oikein kyennyt muuhun kuin laiskahkoon hytkymiseen, mutta välillä bassot, tai oikeastaan musan kaikki elementit, menivät niin sekopäisiksi, että ne buustasivat mut tilaan, jossa mitään väsymystä ei tuntunut ja oli vain oltava täysillä mukana. En ole varmaankaan koskaan kuullut niin väkivaltaista teknoa kuin näiden viimeisten tuntien aikana, ja voi että se tuntui suloiselta. Tai ei, se tuntui suloisen vastakohdalta, varsinkin kun polvet ja jalkapohjat alkoivat olla hajalla, mutta jokainen läpi yön tanssinut tietänee, kuinka häilyvä kivun ja nautinnon välinen raja on.

En kuitenkaan kestänyt ihan viime metreille asti, sillä puoli ysiltä jouduin antamaan periksi ja kompuroimaan pihalle. Linnut lauloivat ja taivas oli kirkas ja ihmettelin hetken, mihin vaihtoehtoiseen todellisuuteen olin saapunut. Kaikki kamani olivat tallessa, ja mua alkoi pienesti hävettää, että olin alun perinkään ollut niiden vuoksi huolissani. Miten tällaisen musan fiilistelijät voisivat haluta toisilleen pahaa?

Ainiin, olin fiksusti valinnut juuri tämän yön testatakseni uutta hippidödöä, ja saatoin jo parin tunnin päästä todeta, että sen teho oli yhtä tyhjän kanssa. Sori siitä.

Innamind Recordings 26.2.2016

Sanon heti alkuun, että tämä keikka saattoi hyvinkin mennä koko elämän top kolmoseen. Ei ehkä kokemusten, mutta musiikillisten tapahtumien osalta. Luulen, että vahvasti myönteisestä reaktiostani (miksi valitsen näin latteita ilmaisuja, jotka eivät yhtään välitä sitä, mitä todella tunnen) on kiittäminen musiikkia (mikä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei välttämättä ole keikoista puhuttaessa ainoa asia, joka vaikuttaa kokemukseen), sillä tässä tyylilajissa on sellaisia hämäriä parantavia ja rakkaudellisia värinöitä, että se tuntuu korjaavaan jokaisen ongelman, niin sisäisen kuin ulkoisen, fyysisen kuin psyykkisen.

Ei sillä, että olisin saapunut paikalle erityisen ongelmakimppuna. Olin tosin hermoillut vuorokauden sitä, että jalkaani oli edellisenä päivänä iskenyt kummallinen puukoniskumainen kipu, joka tuntui jokaisella askeleella, ja koska olin lähemmäs kuukauden ajan padonnut tanssihalujani, meinasin vaipua epätoivoon jo siitä ajatuksesta, etten pääsisi Lämpöön tänä odotettuna perjantaina. Otin käyttöön kaikki keksimäni parannuskeinot, joihin kuului keskeytyksetön psyykkaaminen sekä Ruohonjuuresta nimenomaan tällaisia hätätilanteita varten hankittu öljy, jonka uskon toimineen päätoimisena korjaajana, oli kyse sitten placebosta tai ei. Joka tapauksessa rakas jalkani on perjantaista lähtien pysynyt kivuttomana, jos nyt ei perinteisiä tuntikausien tanssimisen aiheuttamia vammoja lasketa, ja pääsin onnellisesti toteuttamaan kaikki ne unelmat, joita olin tämän eventin ympärille rakentanut. Niihin kuului tanssiminen sekä tanssiminen ja hymyileminen ja tanssiminen.

Koska olin tapani mukaan onneton myöhästelijä, missasin Mikaelin setin kokonaan, ja voi vietävä että harmittaa! Olen henkilön uskollinen soundcloud-fani ja aivan vahingossa rakastunut viime kuukausien aikana tuolta äänipilvestä löytämiini uudempiin sekä vanhempiin musaklippeihin, mutta en joutunut nieleskelemään pettymystäni pitkään, sillä juuri esiintymisensä aloittanut Karma pyyhkäisi kaikki ajatukseni pois ja veti mut soundeillaan pikkuhiljaa lähemmäs dj-pöytää, niin lähelle, että melkein nolostutti. Tilaa tanssia oli Lämmön suhteellisen keskikokoisesta koosta huolimatta aivan riittämiin, mutta kun yleisöä on liian vähän täyttämään lattia, tuppaa käymään outo nöyristelevä ilmiö: ihmiset jättävät dj-pöydän eteen monta metriä tyhjää tilaa, ja asettautuvat löysästi jonkinlaisiin riveihin, kuin hakeakseen turvaa siitä kourallisesta, joka on päätynyt samaan osaan tanssilattiaa. Isommilla klubeilla mua ei haittaa yhtään tanssahdella ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta silloin kun dj on niin lähellä, että tanssilattian kauimmaisistakin kolkasta pystyy katsomaan tätä silmiin, on liiallinen oman tilan ottaminen arveluttavaa, ellen sitten onnistu tunkemaan itseäni johonkin pimeään huomaamattomaan nurkkaan.

No joka tapauksessa, onpa hämmentävää tanssilattiakäyttäytymisen analysoimista, varsinkin kun en uhrannut tällaisille mitättömille hatusta vedetyille seikoille ajatustakaan enää sen jälkeen, kun todella pääsin tunnelmaan. Siihen ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa. Olin aloittanut jostain takarivistä ja seinän läheisyydestä, mutta kuten sanottu, olin jotakin tiedostamatonta kautta ajautunut tanssilattian edustalle, ja siinä pysyttelinkin onnellisena niin kauan, että jano pakotti vessaan. Koska vedestä pyydettiin baaritiskillä euro. Euro! Samasta asiasta, jonka saan ilmaiseksi hanaa kääntämällä! Mä oon hei työtön?

Nesteyttämisretkeä ennen ehti kuitenkin vierähtää pari keskeytyksetöntä tuntia tanssilattialla, joiden aikana Karma ja sen jälkeen Kursk, koko levylafkan perustaja, vetivät yleisönsä spiraalimaisesti kohti yhä syvempiä syövereitä, joka kuuluu lempi-ilmaisuihini niin kirjoitettuna kuin musiikillisesti koettuna. Karma tuntui olevan kevyempi versio Kurskista, mikä ei suinkaan tarkoita minkäänlaista lämmittelyä, vaan ainoastaan sitä, että Kurskin setti oli muutamaa astetta matalataajuisempi ja raskaampi, molemmat erittäin positiivisia seikkoja tässä yhteydessä. Karma saattoi olla lempeämpi? Keinuvampi? Reggaempi? Kahta ekaa mahdollisesti joo, viimeistä onneksi ei. Kiitos luojalle siitä, että lähes koko ilta oli reggae-vapaa. Mikään ei tuhoa tanssihaluja yhtä tehokkaasti kuin yhtäkkiset jah blessit ja 420 jamaica-vibat. Miellän tämän illan tyylilajin pitkälti dubiksi (oikeaoppisempi kategoria saattaisi olla dubstep, mutta mun on vaikea nähdä sitä, sillä mulle dubstep on sitä jotain vuoden 2010 mäiskettä, joka ei nykyään sytytä lainkaan), jolla on toki yhteytensä tähän parjaamaani letkeään musiikkityyliin, mutta mielestäni ne saa jatkossakin pitää nätisti erillään.

Totta puhuen en kuitenkaan osaa eritellä illan aikana kuultuja elementtejä tuon enempää: muistan jälleen vain oloni ja nautintoni, esiintyjästä riippumatta. Onpa muuten outoa kutsua dj:tä esiintyjäksi, vaikka samalla pelkkä dj:kään ei tee oikeutta. Esiintyjän miellän muusikoksi, joka tulee lavalle, esittää järjestyksessä kappaleitaan ja poistuu. Dj taas on toki oikeaoppinen termi sille henkilölle, joka pyörittelee levyjä ja valitsee musat, mutta himmeässä ja savuisassa ja tiivistunnelmaisessa Lämmössä tuntui tapahtuvan jotain suurempaa. Eivät ne jäbät siellä kaiken tekniikan takana valinneet kappaleita toisensa jälkeen, vaan kokosivat musiikista parhaan näkemyksensä mukaan vaihtoehtoisen todellisuuden, johon halukkailla oli mahdollisuus astua ja upota.

Olin etukäteen mieltänyt Egolessin pääesiintyjäksi, sillä tämä otettiin jokin aika ennen h-hetkeä korvaamaan peruuttanutta Gantzia ja sai näin ollen tapahtuman fb-sivustolla enemmän mainintoja kuin muut. En tiennyt kummastakaan etukäteen mitään, muutamaa spotify-soittoa lukuun ottamatta, joten vaihto ei mua harmittanut. Egoless veti lisäksi erikoisuutena settinsä jonkin hyvin hämärän ja totta puhuen melko antiikkiselta vaikuttaneen kojeen kautta. Eikö olekin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, tai ehkä haitari, kun vilkaisee nopeasti?

Huolestuttavasta reggaepainotteista alusta selviydyttyämme (noniin nyt lupaan olla haukkumatta tuota pohjimmiltaan ihan jaloa musiikkityyliä enempää) Egolessin setti otti tulta alleen ja olikin täyttä kultaa. Tunnistin yhden kappaleen ennestään, enkä tiedä enää mikä se oli, mutta olin ihan ekstaasissa sen aikana, ja muidenkin kappaleiden, niin että hiukset meinasivat irrota ja kroppa tuhoutua ylikierroksista. Tai ehkä päinvastoin puhjeta jonkunlaiseen paranneltuun versioon entisestä, Riina v. 2.0, mitä en yhtään ihmettelisi näiden musavibojen hoidettua mieltä ja kehoa koko yön. Satuin vielä nuohoamaan massiivisen äänentoistorykelmän vierellä suurimman osan ajasta, ja voin vain kiittää taianomaista tuuriani siitä, että olen kaikkien näiden musiikkimaailmoissa vietettyjen vuosien jälkeen välttynyt tinnitukselta. Jossain vaiheessa Egoless pyysi - ei ehkä kaikkein kohteliaimmalla tavalla muutaman fuckin ilmoille heittäen - äänenvoimakkuuden nostoa, mikä ei mielestäni ollut tarpeen, mutta mitäpä mä tiedän. Ja vaikka normaalisti asennoidun siten, että tarpeeksi hyvä musiikki ei tarvitse tuekseen maksimaalisia volumeja, en voi väittää, etteivätkö energiani olisi nousseet sitä mukaa kun volanappia käpälöitiin.

Ei Egoless silti timanttisesta seitsemänkymmentäviisiminuuttisestaan huolimatta kohonnut ylitse muiden, mikä ei toki varmasti ollut tarkoituskaan. Kun jäljellä oli enää LAS, mietin aavistuksen hädissäni, että eihän tämä vielä saa päättyä. Tunti tuntui epäreilun lyhyeltä ajalta. LASin setin aikana kävi kuitenkin jotenkin hämmentävästi niin, että aika tuntui ei nyt suorastaan pysähtyvän, mutta katoavan, eikä jälkeenpäin ollutkaan lainkaan sellainen olo, että ilta olisi jäänyt kesken, vaan päinvastoin. LAS soitti niin vaihtelevaa sekä loppua kohden suorastaan hämyisää tavaraa, että koin vikan tunnin ehdottomasti intensiivisimmin. Tahdoin sulkea silmät ja hukkua siihen äänivyöryyn. En muista suljinko, mutta ainakin musta tuntui siltä.

Tahtoisin kiittää ystävääni Mattia (kai me ollaan jo ystäviä eikä kavereita iik?), jonka vesipullo mahdollisti sataprosenttisen läsnäolon tanssilattialla, ja joka on ihan all around hyvä tyyppi. Luulin, että keikat ovat aina parhaimmillaan yksin koettuina, mutta kävi ilmi, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, jonka kanssa on aidosti kivaa jorailla. Kiitti myös sille yhdelle jäbälle, joka käy drum&bass-eventeissä vähintään yhtä ahkerasti kuin mä, ja joka aina välillä pomppaa jostakin lavan edustalle riehumaan ja jolle lähetän joka kerta telepaattiset rispektit erinomaisesta musamausta ja tavasta fiilistellä. Kiitos myös sille toiselle ihanalle ystävälle, jolta sain suklaata ja viikunaa, ja jonka kanssa jutellessa kotimatka oli paljon antoisampi kuin mitä se kokonaan yksin kuulokkeet korvissa taitettuna olisi ollut. Myös narikkamiekkonen oli miellyttävän kohtelias, eikä osoittanut minkäänlaista ärtyneisyyttä, kun kävin kinuamassa reppuani voidakseni diilata korvatulppia niitä tarvitseville. Itse asiassa kukaan ei tänä iltana ollut tippaakaan tyhmä, mitähän magiaa tämä on?

En tiedä onko tässä vaiheessa turhaa sanoa kiitos järjestäjille ja musiikintekijöille ja kaikille hyville ihmisille, joiden ansiosta tämä yö oli olemassa, mutta kiitos.

Saavuin kotiin niin onnessani, että en pystynyt nukahtamaan purkamatta euforiaani johonkin, joten kirjoitin tuntoni aamuviideltä päiväkirjaan, ja laskin raapustamastani tekstistä seuraavana päivänä seitsemän sydäntä.