DJ:
WALTER
VENAE
ANTON NICO
JESPER AISTI
VALTTERI VÄISÄNEN
GALACTIC WARMACHINE
VJ:
XANA
BYE FELIPE
Onnea Abyss 2v!
Eilinen havahdutti siihen, että tosiaan, siitä on jo kaksi vuotta kun viimeksi hehkutin tämän poppoon bileitä ja olin aivan autuaana kokemuksistani nykyään kuopatussa Espoon Lintuvaarassa sijainneessa bilehökkelissä. Nyt on siis mitä otollisin tuokio upota uusiin hehkutuksiin ja tässä painostavalta tuntuvassa viikonlopun tansseista seuranneessa univajetilassa lohduttautua elämällä uusiksi viime yö, joka oli suorastaan säkenöivä. Tai no, voiko huonompaa sanaa löytää kuvaamaan noita tunteja, jotka olivat sekä tilallisesti, mielellisesti että audiollisesti varsin hämyisät ja bassoisat... mites massiivinen? Vaikka nyt ei suoranaisesti puhuta junglesta, niin varsin hulppeissa olotiloissa tuolla musiikin syövereissä jälleen sai oikeuden olla.
Onnistuin taas kerran omalla vitkastelullani sabotoimaan oman onneni: kokonaan sivu suun meni illan aloittanut Walter, ja hivuttauduin tanssilattialle vasta kun Venaen setistä oli jäljellä enää neljäsosa. Olin tosin kiirehtinyt paikan päälle varsin ajoissa normaalina stressipäisenä "apuaaa mitä jos koko paikka on jo täynnä mitä jos en mahdu sisään apuaaa" -itsenäni, niinkin reippaasti askeltaen, että mua halaava kaveri kommentoi "sä oot niin hikinen että oot vissiin jo ehtinyt tanssia". En siinä vaiheessa harmillisesti vielä ollut, mutta hikisyys onneksi kyllä maksimoitui myöhemmin - rakastan hikoilua silloin kun se johtuu näin mielekkäistä prosesseista! Ja mielekkyydestä puheen ollen hyppäänpä nyt takaisin Venaen settiin enkä jaarittele enempää omien talirauhasteni tuottavuudesta. Jäin siis paitsi valtaosasta luultavasti ihanan syvää dubiteknoa sisältäneestä setistä, mutta ehdin kuitenkin vikan puolen tunnin aikana vaipua sen verran perinpohjaisesti musiikin uumeniin, että jo meneväksi äitynyt mutta kuitenkin seesteisyytensä säilyttävä huipennus oli täydellinen initiaatioriitti yöhön.
Rakastan yli kaiken niitä hetkiä tanssilattialla, kun kyseessä ei ole mikään pauhaava tekno vaan monivivahteinen, verkkaisesti mutta mielenkiintoisesti etenevä pehmeäbassoinen matka, ja kun basson hetkeksi vetää hiljaiseksi ja antaa kevyempien elementtien vallata tilan ja kaikki on yhtä korkealla liitelevää odotusta, ja kun sen basson sitten antaa iskeytyä takaisin ja vetää mukanaan entistä syvemmälle tajunnan piilotettuihin kerroksiin, niin... en edes tiedä mikä sana sille on. Ehkä
mmmmmmmhhh
...
Okei ravistaudun takaisin tähän hetkeen tai siis eilisyön hetkeen kello kaksitoista. Sanon vielä Venaesta sen verran, että jos et ole vielä tsekannut, niin tsekkaa nyt hyvä ihminen hänen soundcloudinsa, josta löytyy mitä lumoavimpia miksauksia. Samaan mainostaukoon (joka ei muuten ole edes maksettu kelatkaa) voinkin saman tien heittää Anton Nicon vastaavan sivun, jonka uusin miksaus kertoo paljon siitä, mitä Abyssissa kuultiin. Parempi se on kuunnella kuin lukea ontuvia selityksiäni, sillä en tiedä miten kuvaisin sitä musatyyliä, jota Anton Nico soitti - pystyn korkeintaan avaamaan sitä tunnetilojeni kautta. Riemu, nautinnollisuus, onni ja riehakkuus eivät kuitenkaan valitettavasti riitä kuvaamaan musiikin teknistä puolta, mutta oli mitä oli, kokemus oli aivan älytön.
Miten Helsingin bileskene voi olla yhtäältä niin monipuolinen ja aktiivinen, mutta toisaalta niin suppea? Tarkoitan tässä soitettavien genrejen variaatioita - miksi valtaosa soittaa niin puhdasta teknoa? Vai enkö ole tarpeeksi skenessä löytääkseni muunlaisiin bileisiin, ja olenko väärässä kun koen, että kokeellisemmat jutut ovat mitä pienin vähemmistö? Anton Nico onneksi korjasi osaltaan eloisaa bassomusaa janoavat tanssivajarini, ja nautin tästä yhdestä tunnista suunnattomasti. Musiikki oli tavallaan all over the place ja kuitenkin tiukkaa ja hallittua, kappaleet soljuivat yhtenäisinä mutta kuitenkin omina vallattomina tarinoinaan, basso oli leikittelevää ja hakkaavaa ja tempo väliin räppimäinen, väliin kreisibailumainen. Voi että, lisää tällaista pliis!
Jesper Aisti on mulle hämmentävä ja kiehtova hahmo, sillä ne harvat kerrat kun jonkin hänen settinsä olen kuullut, en oikein tiedä mihin mystisiin tiloihin ne mut ovat saattaneet. Luulen että se johtuu niistä psykemäisiksi mieltämistäni vivahteista, joita näihin teknomaisiin kokonaisuuksiin salakavalasti on upotettu, ja jotka vievät sellaisille hämärän rajamaille, että sieltä ei noin vain livahdeta pois. Onneksi nyt puhutaan siitä hiippailevammasta psykestä, eikä NYT VEDETÄÄN TÄYSII KOLME VUOROKAUTTA KOSMOS-FESTAREILLA UMTS UMTS UMTS -psykestä (jolle toki on aikansa ja erittäin mielekäs paikkansa, mutta jolle en ihan niin varauksetta syty).
En osaa sanoa Jesper Aistista myöskään tältä yöltä paljoa, sillä vaikka tanssin ja nautin, muistissani on tämän setin kohdalla jonkin verran sumua. En tiedä mistä se johtuu - ehkä siitä, että kuuntelin alkuosan setistä seinän toisella puolella patjoilla lojuen, ja sinä aikana ehdin käydä epämääräisen liikemeditaatioon liittyvän keskustelun miehen kanssa, joka katseli puhuessaan silmiin eeerittäin merkityksellisesti ja intensiivisesti, samalla kun toisella puolellani vedettiin surutta viivoja kännykän näytön päältä, jonka jälkeen sain tältä niiskuttavalta kaksikolta sekavahkosti esitetyn kysymyksen "oisko hei myydä jotain juotavaa?". Jotain etenemistä tässä ug-bile-urassani on näemmä tapahtunut, sillä vuosi sitten todistaessani samanlaista pirinkiskomisnäytelmää täytyy myöntää, että se sai mut aavistuksen varpailleni, kun taas nyt lähinnä huvitti. Teknoon sun muihin liittyvä päihdekulttuuri on loputtoman mielenkiintoinen aihe, josta voisin jaaritella ummet ja lammet, mutta en nyt tähän kontekstiin änge sitä sen enempää. Kiteytetysti lääväisyys ja sekavuus tanssilattialla välillä kismittää, mutta noin muuten kukin kiskokoot mitä lystää, kunhan se ei tunnu itselle pahalta tai ole oman päätäntävallan ulottumattomissa.
Tunnelma kotoisassa Omenapuutalossa oli muutoin kiitettävän syleilevä, jopa sen verran, että tuntui mielekkäältä käydä istuskelemassa pehmeässä leponurkassa ja vain katsella ja vastaanottaa ilmapiiriä. Vaikka olin univajeesta ja arkielämässä meneillään olevista prosesseista johtuen kaukana parhaasta sosiaalisesta itsestäni - eikä musta erinomaisimmillanikaan saa mitään säkenöivää social butterflyta - koin ympäristön niin sallivaksi, että oli tosi ok olla ulosannillisesti raukea ja kömpelö. Tanssilattian puolella taas musiikista ja visuaaleista koostuva kokonaisuus oli sen verran skarppi, että tuntui helpottavalta heittää sosiaaliset koodistot menemään (kiehtoisi kyllä opetella heittämään tarpeettoman äärimmilleen hiotut kohteliaisuusroolit menemään noin muutenkin) ja muuttua pelkäksi keholliseksi olennoksi. Visut olivat mitä mainioimmat: kekseliäitä seinän poikki lipuvia eliöitä, sensuelleja hahmoja ja kuin ikiaikaisia viisauksia kuiskiva vire. Sori muuten visuaalinurkkauksen Bye Felipe ja Xana (jos teitä siis oli siellä kaksi tekijää, en tiedä kun olen tästä visuskenestä niin ulkona), että nuohosin siinä oviaukkonne edessä suuren osan ajasta ja peitin näkymät, mutta tanssilattian takaosa on pitkään ollut vastustamattomasti puoleensavetävä turvavyöhykkeeni.
Kun Valtteri Väisänen otti ohjakset käsiinsä, alkoi vapauttava hyökyvä riehutekno. Kun aiemmin harmittelin bileissä soitettavan musiikin liian yhtenäistä linjaa, en suinkaan tarkoittanut, etteikö puhdas nopeatempoinen tekno olisi sydäntäni lähellä. Kun se kerran hypnotisoi, ei sen haluaisi päättyvän ikinä. Valtteri paahtoi menemään, mutta ei monotonisesti, sillä vaikka puolitoistatuntinen lähti heti täysillä käyntiin, mahtui sen sisään monen monta suvantoa, ylös-alas-hyppelyä ja diipimpää möyrimistä. Tällä yön pimeimmällä hetkellä meinasin pahaenteisesti alkaa nuokkua, kun unenpuute painoi liiaksi päälle, mutta Valtteri tarjosi täydellisen kadotuksen tiheällä teknovyöryllään. Miten olis Väisäsen sijaan Valtteri Vyöryvä?
Sitten tuli junkka!!! Mikä ekstaasi huhhh huh huh! Nytkin hihityttää kun mietin esiintyjälistan kruunaavaa GALACTIC WARMACHINE -nimeä, joka kuitenkin osoittautui täydellisen osuvaksi nimitykseksi sille avaruusalus-drum&bassille, jonka ilmoille heitti aiemmin Nabic-nimellä Abyssin bileissä soittanut ihana junkkajäbä. Olin kaksi vuotta sitten aivan myyty Nabiseen yllätyksellisestä ja viekkaasta setistä, ja vaikka meno oli tällä kertaa täyttä hurjastelemista alusta loppuun, olin aivan yhtä hämmentyneen hullaantunut. En olisi ikimaailmassa arvannut, että pystyn syttymään vahvoja neurovaikutteita sisältävästä kaahailevasta drum&bassista, mutta niin vain syke vei mukanaan ja olin pelkkää onnea huokuvaa omasta tahdosta riippumatonta tanssienergiaa. Se, että herra Warmachine saa tyylilajista kuin tyylilajista rakennettua vangitsevan kokonaisuuden, kertoo taidosta nähdä biisien taakse ja musiikin sieluun: kyseessä ei ole pelkkä yksittäisistä kappaleista kasattu musiikillisesti yhteensopiva lopputulos, vaan jonkin suuremman hahmottaminen ja musiikin sisään imeytyneiden tunnetilojen tavoittaminen ja yhdistäminen. Ei ihme, että olo oli kuin joku olisi ravistellut jostain syvältä.
Kun viimeinen biisi oli aivan puun takaa Dub Phizixin The Clock Ticks, oli pakko laittaa silmät kiinni ja antautua sille rakkausvyörylle, joka rintakehästä purkautui ja yllätti mut täysin. En ole aikoihin herkistynyt drum&bassin äärellä, mutta tämä pitkään suosikkeihini kuulunut haikeankaunis biisi muistutti niin voimakkaasti siitä, mitä kaikkea hyvää elämääni on ilmestynyt kyseisen musagenren löytämisen myötä, että mitä muuta voi tehdä kuin heittäytyä kiitollisuuden ylitsevuotavaan virtaan?
Kiitos Abyss 💗 Lisäsitte rakkautta maailmaan.
Miten Helsingin bileskene voi olla yhtäältä niin monipuolinen ja aktiivinen, mutta toisaalta niin suppea? Tarkoitan tässä soitettavien genrejen variaatioita - miksi valtaosa soittaa niin puhdasta teknoa? Vai enkö ole tarpeeksi skenessä löytääkseni muunlaisiin bileisiin, ja olenko väärässä kun koen, että kokeellisemmat jutut ovat mitä pienin vähemmistö? Anton Nico onneksi korjasi osaltaan eloisaa bassomusaa janoavat tanssivajarini, ja nautin tästä yhdestä tunnista suunnattomasti. Musiikki oli tavallaan all over the place ja kuitenkin tiukkaa ja hallittua, kappaleet soljuivat yhtenäisinä mutta kuitenkin omina vallattomina tarinoinaan, basso oli leikittelevää ja hakkaavaa ja tempo väliin räppimäinen, väliin kreisibailumainen. Voi että, lisää tällaista pliis!
Jesper Aisti on mulle hämmentävä ja kiehtova hahmo, sillä ne harvat kerrat kun jonkin hänen settinsä olen kuullut, en oikein tiedä mihin mystisiin tiloihin ne mut ovat saattaneet. Luulen että se johtuu niistä psykemäisiksi mieltämistäni vivahteista, joita näihin teknomaisiin kokonaisuuksiin salakavalasti on upotettu, ja jotka vievät sellaisille hämärän rajamaille, että sieltä ei noin vain livahdeta pois. Onneksi nyt puhutaan siitä hiippailevammasta psykestä, eikä NYT VEDETÄÄN TÄYSII KOLME VUOROKAUTTA KOSMOS-FESTAREILLA UMTS UMTS UMTS -psykestä (jolle toki on aikansa ja erittäin mielekäs paikkansa, mutta jolle en ihan niin varauksetta syty).
En osaa sanoa Jesper Aistista myöskään tältä yöltä paljoa, sillä vaikka tanssin ja nautin, muistissani on tämän setin kohdalla jonkin verran sumua. En tiedä mistä se johtuu - ehkä siitä, että kuuntelin alkuosan setistä seinän toisella puolella patjoilla lojuen, ja sinä aikana ehdin käydä epämääräisen liikemeditaatioon liittyvän keskustelun miehen kanssa, joka katseli puhuessaan silmiin eeerittäin merkityksellisesti ja intensiivisesti, samalla kun toisella puolellani vedettiin surutta viivoja kännykän näytön päältä, jonka jälkeen sain tältä niiskuttavalta kaksikolta sekavahkosti esitetyn kysymyksen "oisko hei myydä jotain juotavaa?". Jotain etenemistä tässä ug-bile-urassani on näemmä tapahtunut, sillä vuosi sitten todistaessani samanlaista pirinkiskomisnäytelmää täytyy myöntää, että se sai mut aavistuksen varpailleni, kun taas nyt lähinnä huvitti. Teknoon sun muihin liittyvä päihdekulttuuri on loputtoman mielenkiintoinen aihe, josta voisin jaaritella ummet ja lammet, mutta en nyt tähän kontekstiin änge sitä sen enempää. Kiteytetysti lääväisyys ja sekavuus tanssilattialla välillä kismittää, mutta noin muuten kukin kiskokoot mitä lystää, kunhan se ei tunnu itselle pahalta tai ole oman päätäntävallan ulottumattomissa.
Tunnelma kotoisassa Omenapuutalossa oli muutoin kiitettävän syleilevä, jopa sen verran, että tuntui mielekkäältä käydä istuskelemassa pehmeässä leponurkassa ja vain katsella ja vastaanottaa ilmapiiriä. Vaikka olin univajeesta ja arkielämässä meneillään olevista prosesseista johtuen kaukana parhaasta sosiaalisesta itsestäni - eikä musta erinomaisimmillanikaan saa mitään säkenöivää social butterflyta - koin ympäristön niin sallivaksi, että oli tosi ok olla ulosannillisesti raukea ja kömpelö. Tanssilattian puolella taas musiikista ja visuaaleista koostuva kokonaisuus oli sen verran skarppi, että tuntui helpottavalta heittää sosiaaliset koodistot menemään (kiehtoisi kyllä opetella heittämään tarpeettoman äärimmilleen hiotut kohteliaisuusroolit menemään noin muutenkin) ja muuttua pelkäksi keholliseksi olennoksi. Visut olivat mitä mainioimmat: kekseliäitä seinän poikki lipuvia eliöitä, sensuelleja hahmoja ja kuin ikiaikaisia viisauksia kuiskiva vire. Sori muuten visuaalinurkkauksen Bye Felipe ja Xana (jos teitä siis oli siellä kaksi tekijää, en tiedä kun olen tästä visuskenestä niin ulkona), että nuohosin siinä oviaukkonne edessä suuren osan ajasta ja peitin näkymät, mutta tanssilattian takaosa on pitkään ollut vastustamattomasti puoleensavetävä turvavyöhykkeeni.
Kun Valtteri Väisänen otti ohjakset käsiinsä, alkoi vapauttava hyökyvä riehutekno. Kun aiemmin harmittelin bileissä soitettavan musiikin liian yhtenäistä linjaa, en suinkaan tarkoittanut, etteikö puhdas nopeatempoinen tekno olisi sydäntäni lähellä. Kun se kerran hypnotisoi, ei sen haluaisi päättyvän ikinä. Valtteri paahtoi menemään, mutta ei monotonisesti, sillä vaikka puolitoistatuntinen lähti heti täysillä käyntiin, mahtui sen sisään monen monta suvantoa, ylös-alas-hyppelyä ja diipimpää möyrimistä. Tällä yön pimeimmällä hetkellä meinasin pahaenteisesti alkaa nuokkua, kun unenpuute painoi liiaksi päälle, mutta Valtteri tarjosi täydellisen kadotuksen tiheällä teknovyöryllään. Miten olis Väisäsen sijaan Valtteri Vyöryvä?
Sitten tuli junkka!!! Mikä ekstaasi huhhh huh huh! Nytkin hihityttää kun mietin esiintyjälistan kruunaavaa GALACTIC WARMACHINE -nimeä, joka kuitenkin osoittautui täydellisen osuvaksi nimitykseksi sille avaruusalus-drum&bassille, jonka ilmoille heitti aiemmin Nabic-nimellä Abyssin bileissä soittanut ihana junkkajäbä. Olin kaksi vuotta sitten aivan myyty Nabiseen yllätyksellisestä ja viekkaasta setistä, ja vaikka meno oli tällä kertaa täyttä hurjastelemista alusta loppuun, olin aivan yhtä hämmentyneen hullaantunut. En olisi ikimaailmassa arvannut, että pystyn syttymään vahvoja neurovaikutteita sisältävästä kaahailevasta drum&bassista, mutta niin vain syke vei mukanaan ja olin pelkkää onnea huokuvaa omasta tahdosta riippumatonta tanssienergiaa. Se, että herra Warmachine saa tyylilajista kuin tyylilajista rakennettua vangitsevan kokonaisuuden, kertoo taidosta nähdä biisien taakse ja musiikin sieluun: kyseessä ei ole pelkkä yksittäisistä kappaleista kasattu musiikillisesti yhteensopiva lopputulos, vaan jonkin suuremman hahmottaminen ja musiikin sisään imeytyneiden tunnetilojen tavoittaminen ja yhdistäminen. Ei ihme, että olo oli kuin joku olisi ravistellut jostain syvältä.
Kun viimeinen biisi oli aivan puun takaa Dub Phizixin The Clock Ticks, oli pakko laittaa silmät kiinni ja antautua sille rakkausvyörylle, joka rintakehästä purkautui ja yllätti mut täysin. En ole aikoihin herkistynyt drum&bassin äärellä, mutta tämä pitkään suosikkeihini kuulunut haikeankaunis biisi muistutti niin voimakkaasti siitä, mitä kaikkea hyvää elämääni on ilmestynyt kyseisen musagenren löytämisen myötä, että mitä muuta voi tehdä kuin heittäytyä kiitollisuuden ylitsevuotavaan virtaan?
Kiitos Abyss 💗 Lisäsitte rakkautta maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti