Abyss 10.3.2018

DJ:

WALTER

VENAE

ANTON NICO

JESPER AISTI

VALTTERI VÄISÄNEN

GALACTIC WARMACHINE

VJ:

XANA

BYE FELIPE

Onnea Abyss 2v!

Eilinen havahdutti siihen, että tosiaan, siitä on jo kaksi vuotta kun viimeksi hehkutin tämän poppoon bileitä ja olin aivan autuaana kokemuksistani nykyään kuopatussa Espoon Lintuvaarassa sijainneessa bilehökkelissä. Nyt on siis mitä otollisin tuokio upota uusiin hehkutuksiin ja tässä painostavalta tuntuvassa viikonlopun tansseista seuranneessa univajetilassa lohduttautua elämällä uusiksi viime yö, joka oli suorastaan säkenöivä. Tai no, voiko huonompaa sanaa löytää kuvaamaan noita tunteja, jotka olivat sekä tilallisesti, mielellisesti että audiollisesti varsin hämyisät ja bassoisat... mites massiivinen? Vaikka nyt ei suoranaisesti puhuta junglesta, niin varsin hulppeissa olotiloissa tuolla musiikin syövereissä jälleen sai oikeuden olla.

Onnistuin taas kerran omalla vitkastelullani sabotoimaan oman onneni: kokonaan sivu suun meni illan aloittanut Walter, ja hivuttauduin tanssilattialle vasta kun Venaen setistä oli jäljellä enää neljäsosa. Olin tosin kiirehtinyt paikan päälle varsin ajoissa normaalina stressipäisenä "apuaaa mitä jos koko paikka on jo täynnä mitä jos en mahdu sisään apuaaa" -itsenäni, niinkin reippaasti askeltaen, että mua halaava kaveri kommentoi "sä oot niin hikinen että oot vissiin jo ehtinyt tanssia". En siinä vaiheessa harmillisesti vielä ollut, mutta hikisyys onneksi kyllä maksimoitui myöhemmin - rakastan hikoilua silloin kun se johtuu näin mielekkäistä prosesseista! Ja mielekkyydestä puheen ollen hyppäänpä nyt takaisin Venaen settiin enkä jaarittele enempää omien talirauhasteni tuottavuudesta. Jäin siis paitsi valtaosasta luultavasti ihanan syvää dubiteknoa sisältäneestä setistä, mutta ehdin kuitenkin vikan puolen tunnin aikana vaipua sen verran perinpohjaisesti musiikin uumeniin, että jo meneväksi äitynyt mutta kuitenkin seesteisyytensä säilyttävä huipennus oli täydellinen initiaatioriitti yöhön.

Rakastan yli kaiken niitä hetkiä tanssilattialla, kun kyseessä ei ole mikään pauhaava tekno vaan monivivahteinen, verkkaisesti mutta mielenkiintoisesti etenevä pehmeäbassoinen matka, ja kun basson hetkeksi vetää hiljaiseksi ja antaa kevyempien elementtien vallata tilan ja kaikki on yhtä korkealla liitelevää odotusta, ja kun sen basson sitten antaa iskeytyä takaisin ja vetää mukanaan entistä syvemmälle tajunnan piilotettuihin kerroksiin, niin... en edes tiedä mikä sana sille on. Ehkä 

mmmmmmmhhh

...

Okei ravistaudun takaisin tähän hetkeen tai siis eilisyön hetkeen kello kaksitoista. Sanon vielä Venaesta sen verran, että jos et ole vielä tsekannut, niin tsekkaa nyt hyvä ihminen hänen soundcloudinsa, josta löytyy mitä lumoavimpia miksauksia. Samaan mainostaukoon (joka ei muuten ole edes maksettu kelatkaa) voinkin saman tien heittää Anton Nicon vastaavan sivun, jonka uusin miksaus kertoo paljon siitä, mitä Abyssissa kuultiin. Parempi se on kuunnella kuin lukea ontuvia selityksiäni, sillä en tiedä miten kuvaisin sitä musatyyliä, jota Anton Nico soitti - pystyn korkeintaan avaamaan sitä tunnetilojeni kautta. Riemu, nautinnollisuus, onni ja riehakkuus eivät kuitenkaan valitettavasti riitä kuvaamaan musiikin teknistä puolta, mutta oli mitä oli, kokemus oli aivan älytön.

Miten Helsingin bileskene voi olla yhtäältä niin monipuolinen ja aktiivinen, mutta toisaalta niin suppea? Tarkoitan tässä soitettavien genrejen variaatioita - miksi valtaosa soittaa niin puhdasta teknoa? Vai enkö ole tarpeeksi skenessä löytääkseni muunlaisiin bileisiin, ja olenko väärässä kun koen, että kokeellisemmat jutut ovat mitä pienin vähemmistö? Anton Nico onneksi korjasi osaltaan eloisaa bassomusaa janoavat tanssivajarini, ja nautin tästä yhdestä tunnista suunnattomasti. Musiikki oli tavallaan all over the place ja kuitenkin tiukkaa ja hallittua, kappaleet soljuivat yhtenäisinä mutta kuitenkin omina vallattomina tarinoinaan, basso oli leikittelevää ja hakkaavaa ja tempo väliin räppimäinen, väliin kreisibailumainen. Voi että, lisää tällaista pliis!

Jesper Aisti on mulle hämmentävä ja kiehtova hahmo, sillä ne harvat kerrat kun jonkin hänen settinsä olen kuullut, en oikein tiedä mihin mystisiin tiloihin ne mut ovat saattaneet. Luulen että se johtuu niistä psykemäisiksi mieltämistäni vivahteista, joita näihin teknomaisiin kokonaisuuksiin salakavalasti on upotettu, ja jotka vievät sellaisille hämärän rajamaille, että sieltä ei noin vain livahdeta pois. Onneksi nyt puhutaan siitä hiippailevammasta psykestä, eikä NYT VEDETÄÄN TÄYSII KOLME VUOROKAUTTA KOSMOS-FESTAREILLA UMTS UMTS UMTS -psykestä (jolle toki on aikansa ja erittäin mielekäs paikkansa, mutta jolle en ihan niin varauksetta syty).

En osaa sanoa Jesper Aistista myöskään tältä yöltä paljoa, sillä vaikka tanssin ja nautin, muistissani on tämän setin kohdalla jonkin verran sumua. En tiedä mistä se johtuu - ehkä siitä, että kuuntelin alkuosan setistä seinän toisella puolella patjoilla lojuen, ja sinä aikana ehdin käydä epämääräisen liikemeditaatioon liittyvän keskustelun miehen kanssa, joka katseli puhuessaan silmiin eeerittäin merkityksellisesti ja intensiivisesti, samalla kun toisella puolellani vedettiin surutta viivoja kännykän näytön päältä, jonka jälkeen sain tältä niiskuttavalta kaksikolta sekavahkosti esitetyn kysymyksen "oisko hei myydä jotain juotavaa?". Jotain etenemistä tässä ug-bile-urassani on näemmä tapahtunut, sillä vuosi sitten todistaessani samanlaista pirinkiskomisnäytelmää täytyy myöntää, että se sai mut aavistuksen varpailleni, kun taas nyt lähinnä huvitti. Teknoon sun muihin liittyvä päihdekulttuuri on loputtoman mielenkiintoinen aihe, josta voisin jaaritella ummet ja lammet, mutta en nyt tähän kontekstiin änge sitä sen enempää. Kiteytetysti lääväisyys ja sekavuus tanssilattialla välillä kismittää, mutta noin muuten kukin kiskokoot mitä lystää, kunhan se ei tunnu itselle pahalta tai ole oman päätäntävallan ulottumattomissa.

Tunnelma kotoisassa Omenapuutalossa oli muutoin kiitettävän syleilevä, jopa sen verran, että tuntui mielekkäältä käydä istuskelemassa pehmeässä leponurkassa ja vain katsella ja vastaanottaa ilmapiiriä. Vaikka olin univajeesta ja arkielämässä meneillään olevista prosesseista johtuen kaukana parhaasta sosiaalisesta itsestäni - eikä musta erinomaisimmillanikaan saa mitään säkenöivää social butterflyta - koin ympäristön niin sallivaksi, että oli tosi ok olla ulosannillisesti raukea ja kömpelö. Tanssilattian puolella taas musiikista ja visuaaleista koostuva kokonaisuus oli sen verran skarppi, että tuntui helpottavalta heittää sosiaaliset koodistot menemään (kiehtoisi kyllä opetella heittämään tarpeettoman äärimmilleen hiotut kohteliaisuusroolit menemään noin muutenkin) ja muuttua pelkäksi keholliseksi olennoksi. Visut olivat mitä mainioimmat: kekseliäitä seinän poikki lipuvia eliöitä, sensuelleja hahmoja ja kuin ikiaikaisia viisauksia kuiskiva vire. Sori muuten visuaalinurkkauksen Bye Felipe ja Xana (jos teitä siis oli siellä kaksi tekijää, en tiedä kun olen tästä visuskenestä niin ulkona), että nuohosin siinä oviaukkonne edessä suuren osan ajasta ja peitin näkymät, mutta tanssilattian takaosa on pitkään ollut vastustamattomasti puoleensavetävä turvavyöhykkeeni.

Kun Valtteri Väisänen otti ohjakset käsiinsä, alkoi vapauttava hyökyvä riehutekno. Kun aiemmin harmittelin bileissä soitettavan musiikin liian yhtenäistä linjaa, en suinkaan tarkoittanut, etteikö puhdas nopeatempoinen tekno olisi sydäntäni lähellä. Kun se kerran hypnotisoi, ei sen haluaisi päättyvän ikinä. Valtteri paahtoi menemään, mutta ei monotonisesti, sillä vaikka puolitoistatuntinen lähti heti täysillä käyntiin, mahtui sen sisään monen monta suvantoa, ylös-alas-hyppelyä ja diipimpää möyrimistä. Tällä yön pimeimmällä hetkellä meinasin pahaenteisesti alkaa nuokkua, kun unenpuute painoi liiaksi päälle, mutta Valtteri tarjosi täydellisen kadotuksen tiheällä teknovyöryllään. Miten olis Väisäsen sijaan Valtteri Vyöryvä?

Sitten tuli junkka!!! Mikä ekstaasi huhhh huh huh! Nytkin hihityttää kun mietin esiintyjälistan kruunaavaa GALACTIC WARMACHINE -nimeä, joka kuitenkin osoittautui täydellisen osuvaksi nimitykseksi sille avaruusalus-drum&bassille, jonka ilmoille heitti aiemmin Nabic-nimellä Abyssin bileissä soittanut ihana junkkajäbä. Olin kaksi vuotta sitten aivan myyty Nabiseen yllätyksellisestä ja viekkaasta setistä, ja vaikka meno oli tällä kertaa täyttä hurjastelemista alusta loppuun, olin aivan yhtä hämmentyneen hullaantunut. En olisi ikimaailmassa arvannut, että pystyn syttymään vahvoja neurovaikutteita sisältävästä kaahailevasta drum&bassista, mutta niin vain syke vei mukanaan ja olin pelkkää onnea huokuvaa omasta tahdosta riippumatonta tanssienergiaa. Se, että herra Warmachine saa tyylilajista kuin tyylilajista rakennettua vangitsevan kokonaisuuden, kertoo taidosta nähdä biisien taakse ja musiikin sieluun: kyseessä ei ole pelkkä yksittäisistä kappaleista kasattu musiikillisesti yhteensopiva lopputulos, vaan jonkin suuremman hahmottaminen ja musiikin sisään imeytyneiden tunnetilojen tavoittaminen ja yhdistäminen. Ei ihme, että olo oli kuin joku olisi ravistellut jostain syvältä.

Kun viimeinen biisi oli aivan puun takaa Dub Phizixin The Clock Ticks, oli pakko laittaa silmät kiinni ja antautua sille rakkausvyörylle, joka rintakehästä purkautui ja yllätti mut täysin. En ole aikoihin herkistynyt drum&bassin äärellä, mutta tämä pitkään suosikkeihini kuulunut haikeankaunis biisi muistutti niin voimakkaasti siitä, mitä kaikkea hyvää elämääni on ilmestynyt kyseisen musagenren löytämisen myötä, että mitä muuta voi tehdä kuin heittäytyä kiitollisuuden ylitsevuotavaan virtaan?

Kiitos Abyss 💗 Lisäsitte rakkautta maailmaan.

Abyss 5.3.2016

Kuva

C A E b 2 b C R I B A

A N T O N N I C O
Q U E M A & V E N A E

Y O N A G U A L

N A B I C

W A L T T E R I

Voi jestas sentään jälleen, mitkä bileet. Joskus mietin, että tahtoisin muuttaa pois Helsingistä, varsinkin silloin kun kevät kääntää kelkkansa ja muuntautuu nahkeaksi loskalumisateeksi, kuten tänään, mutta sitten muistan, että muualla ei ole Helsingin pippaloita eikä varsinkaan ug-pippaloita. No hyvä on, saattaisin saada kohteesta riippuen vastineeksi aivan uudet musaympyrät, mutta en tahdo pois nykyisistä, vaan haluan sukeltaa syvemmälle ja useammin ja enemmän ja kovempaa.

Koska Abyss järkättiin käsittääkseni ensimmäistä kertaa, en ollut etukäteen aivan varma siitä, mitä konsepti pitää sisällään tai millaista musiikkia yön aikana tarjoiltaisiin. Kuuntelin toki otteita tapahtumasivulla kiitettävän havainnollistavin tekstein esiteltyjen artistien soundcloud-tileiltä, ja tulin siihen tulokseen, että vaikka ensi alkuun oletin, tai siis toivoin, kyseen olevan drum&bassista, tuntui painotus olevan teknossa. Lähdin joka tapauksessa varsin innostuneena Espoon puolelle ja kiitin onneani siitä, että samaan bussiin sattui porukkaa, joka oli mitä ilmeisimmin suuntaamassa samaan päämäärään. Jos olisin harhaillut perille ilman suuntaa näyttävää kourallista ihmisiä, olisin luultavasti poukkoillut ulkosalla tuplasti pidempään, ja koska olin jo valmiiksi missaamassa illan aloittaneen Caen ja Criban b2b-setin, halusin päästä perille mahdollisimman pian. Kuulin myöhemmin, että tämä kaksikko oli kuulemma vetänyt pääosin junkkaa, joten harmistukseni nousi entisestään, mutta itsepähän jumittelin kotona kypsästi The Carrie Diariesin parissa etkoillen.

Olin ovella ennakkolippuineni puolenyön aikoihin, juuri kun Anton Nico aloitti. Ennakkopiletti tuli tarpeeseen, sillä vaikka saapuessani ei ollutkaan jonoja, myytiin tapahtuma loppuun varsin pian sen jälkeen. Ennen kuin pääsin tanssilattialle asti, pyörin hetkisen hämärässä tilassa jostain syystä ihan pihalla. En ensin millään meinannut keksiä, mihin piilottaisin takkini, ja ängin sen lopulta narikan alle pieneksi palloksi, toivoen lattian olevan joten kuten hygieeninen (hehe juu varmasti) ja myttyisyyden estävän sen, että joku vahingossa vetäisi rakkaan Kosmos-festareilta hankitun tonttulakkitakkini päälleen ja katoaisi se yllään yöhön. Tämän operaation jälkeen tungin reppuni samaan epäilyttävään rakoon, vain hakeakseni sen muutaman minuutin päästä viereeni tanssilattian seinustalle. Olen vissiin liian kokematon ug-bile-vieras, sillä pasmani menivät jollain tapaa täysin sekaisin enkä meinannut alkuun lainkaan saada kiinni siitä, minkälaisessa tilassa tai minkälaisen ihmisjoukkion keskellä olin. Ihmettelin myös tupakansavuista ympäristöä, jonka jäljiltä kaikkiin vaatteisiin ja hiuksiin tarttui se äklö lemu, jota vihasin silloinkin, kun itse vielä poltin, ja joka vaatii joskus useamman pesun irrotakseen kokonaan. Tosin täytyy myöntää, että tupakoivassa dj:ssä on jotain kiistämättömän seksikästä (moi Anton Nico).

Tällä hämmennyksellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paikan yleisen viihtyvyyden kanssa. Tanssilattia oli sopivan tiivis, joskin hetkittäin liiankin ahdas, ja esiintyjälavan takaseinustalle koko yön heijastetut visuaalit lisäsivät huomattavasti kokemuksen nautinnollisuutta. Propsit niistä Pythagoras Fluxille! Olen joskus aikoinani ajatellut, että nuo värikkäät ja monikuvioiset heijastelmat toimivat vain niille, jotka ovat muunnelleet tajuntaansa muutenkin kuin musiikin keinoin, mutta kyllä niillä vain on ratkaiseva merkitys riippumatta katselijan päihtyneisyyden tasosta. Kauniisiin väreihin ja hypnoottisesti liikuskeleviin muotoihin on helppo upota musiikin avulla, ja mikä tärkeintä, tämä toimii myös päinvastoin. Mun on joskus vaikea keskittyä musiikkiin toivomallani intensiteetillä, jos ympärillä höpistään, ja silloin kun silmien jatkuva kiinnipitäminen tuntuu liialliselta eristäytymiseltä, toimii visuaalien tuijottaminen täydellisenä fokusointikeinona. Kai se on useamman aistin virittyminen, joka tekee kokemuksesta niin kokonaisvaltaisen.

Paikkaan laskeuduttiin kapeita portaikkoja pitkin, kuin salaperäiseen luolaan, ja toisia portaita kipuamalla pääsi ylemmälle tasolle, jonkinlaiselle parvelle, josta näki tanssilattian yli ja josta sai ruokaa ja jossa pystyi hengailemaan. Olin kuitenkin niin arastelija, etten käynyt yläkerrassa kertaakaan, sillä en tahtonut lähteä tunkemaan vellovan ihmismeren läpi vailla tietoa siitä, mihin olin suuntaamassa. Ihan täysin hölmöä, I know, mutta uudet tilat ja tuntemattomat naamat vaikuttavat muhun näin.

Löysin joka tapauksessa aikani sekoiltuani itseni onnellisesti tanssilattialta, ja kuten aina, ihan vahingossa ja tiedostamatta, asettauduin vasempaan etunurkkaan äänentoistosysteemien tuntumaan. Yritin säännöllisin väliajoin vetäytyä kauemmas tämän booming bassin juuresta, mutta jokin selittämätön voima veti mut aina takaisin. Anton Nico soitti erittäin erittäin hyvältä tuntuvaa musiikkia, pehmeää mutta skarppia. Tai siltä kai syvät bassot aina tuntuvat. Ne samaan aikaan syleilevät mutta pitävät kuulijansa varpaillaan. En tiedä meneekö tämä eka kuulemani puolitoistatuntinen virallisesti teknon alle, mutta musta se tuntui enemmän houselta, tai niin ainakin kehoni reagoi. Oli mahdotonta pysytellä paikoillaan, sillä vellovat musiikkiaallot pitivät koko ajan pienessä liikkeessä. Olen joskus epäillyt housen toimivuutta tanssilattialla, varsinkin jos kyseinen soundi dominoi koko iltaa, sillä niin hyvä mieli kuin sen kuuntelemisesta tuleekin, siitä puuttuu teknon ja varsinkin d&b:n potku ja särö. Se on kuin yhtä pumpulia. Oli tämä Anton Nicon setti sitten tätä lajia tai ei, se kuitenkin muutti mielipidettäni sen verran, että uskon pehmoisempaankin musaan olevan mahdollista uppoutua tuntikausiksi.

Tästä höpinästäni voisi nyt saada sen kuvan, että eka kuulemani setti oli täyttä nysväämistä, mutta niin ei suinkaan ollut. Anton Nico vaihtui Quema & Venaeen, joita kuulin vessajonossa kuvailtavan minimaaliseksi teknoksi, mutta mun korviini tyyli pysyi melko samanlaisena kuin Anton Nicon setti, keveydessään monipuolisen mielenkiintoisena. Oli myös varsin mieluisaa seurata, kuinka miekkoset vaihtelivat vuoroja ja fiilistelivät toistensa valintoja. Tai en tiedä kuinka kaksikot toimivat, onko &-merkillä toisiinsa sidotuilla parivaljakoilla eri toimintaperiaatteet kuin back2backeissä ja oliko kaikki kappaleet päätetty etukäteen yhdessä, mutta ulospäin näytti siltä, että yhden siirtyessä asemiin toinen ilahtui tämän panoksesta.

Kierrokset kovenivat loppua kohden, kuten voi soundcloudista kuunneltuna kenties huomata, mutta itse en jälkikuunteluihin pysty, sillä näin lyhyen aikavälin jälkeen ja bileiden ollessa vielä tuoreessa muistissa en kykene palaamaan takaisin, vaan haluan säilyttää ne muistot ja olot, jotka livetilanne synnytti. Läppärin kautta kokemus lienee täysin eri universumista, jostakin paljon latteammasta, vaikka se ei musiikkien syy olekaan. Siistiä joka tapauksessa, että tällainen mahis on olemassa, jos joskus tahdon aikamatkailla takaisin lauantaiyöhön.

Juttelin tämän tokan setin loppua kohden kaverin kanssa, jonka mielestä housemainen jumputus oli tylsähköä, ja arvelen, että jos olisin tehnyt yhtään mitään muuta kuin suunnannut sataprosenttisen huomioni lavan tapahtumiin, olisin ollut samaa mieltä. Uskoisin saman pätevän mihin tahansa genreen, joka ei ole kierroksiltaan niin täysinäistä kuin nyt vaikka jo mainitsemani rumpubasso. Ne lipuvat helposti taustamusiikiksi eivätkä pakota kuulijaansa olemaan läsnä. Nyt sain kuitenkin muistoihini kauniin kolmetuntisen ja keholleni sopivan smoothin herättelyn.

Sitten tapahtui jotain ihan älytöntä, jota en vieläkään täysin ymmärrä. Yonagualin aloittaessa oli selvää, että tahti kiihtyy, mutta se mikä mut yllätti täysin, oli se, kuinka absoluuttisen hyvältä musiikki tuntui. Siis fyysisesti. Alku oli teknomainen, ja ehdottoman mukaansatempaava, mutta ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen tyylilaji vaihtui johonkin, jota uskaltaisin kutsua psykeksi. Ehkä. Diippiä psykeä? En tiedä. Musiikki oli jotenkin ihan täynnä, niin että ääniä tuntui olevan joka paikassa koko ajan ja keho halusi seurata niitä kaikkia, mutta samaan aikaan yleistunnelma oli hiippaileva ja rauhoittava, vaikka äärimmäisen sitova, niin ettei olisi tullut mieleenkään lähteä lipittämään vettä tai edes huomioida mitä ympärillä tapahtui. Tosin huomioin silti automaattisesti, sillä vieressä tanssivat tytöt ja pojat tuntuivat äkisti siltä, että tanssimme yhdessä, ihan kuin olisimme sanattomasti sopineet, että olemme kaikki ihania ja pidämme toisistamme. En ole tuntenut samantasoista yhteenkuuluvuutta vielä minkään keikan aikana.

Kosmos-festareiden jälkimainingeissa totesin, että psyke ei tarjoa mulle mitään, sillä vaikka kuinka norkoilin tuon päälavan läheisyydessä viime kesänä, en vain käsittänyt, mikä tyylilajissa kiehtoo. Nyt joudun kuitenkin mahdollisesti peruuttamaan ja tutkimaan genreä lisää. Jos joku aiheuttaa noin täydellisiä mieltä ja kehoa helliviä viboja, en voi jättää sitä sikseen. Olin myös jostain syystä alkanut nihkeilemään tulevien Kosmoksien suhteen ja ajattelemaan, etten ehkä lähde tänä vuonna ollenkaan, mutta nyt mietin vain, että what the hell is wrong with me? Miksi ihmeessä en lähtisi?

Aivan kuin Yonagual ei olisi yllättänyt tarpeeksi, oli jälkeenpäin luvassa jotain vielä upeampaa: drum&bassia ja breakbeatia. Juuri kun luulin, että ainoa mahdollisuus tämän lempigenren fiilistelyyn oli mennyt sivu suun. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa setti, vaan kokonaisuus, jota kehuisin suorastaan näkemykselliseksi. Edistykselliseksikin. En tiedä johtuuko se siitä, etten ole aiemmin kuullut livenä samanlaista tahtilajeilla kikkailua, mutta johtui sitten mistä vaan, on selvää, että Nabic on tekijä, jonka edesottamuksia pidän vastaisuudessa tarkasti silmällä. Ääh, voitaisiinko kääntää kelloja hetkeksi taaksepäin ja mennä lauantaiyöhön tai siis sunnuntaiaamuyöhön puoli viiteen, kun seisoin lavan edustalla ja värisin halusta heittäytyä tanssiin täysillä. Rakastan kunnollista rakentamista huippuhetkiä kohti, sillä vaikka pelkkä paahtaminen on tanssieuforian kannalta suosiollista, on huomattava kontrasti biisien synnyttämien energiatasojen välillä paljon palkitsevampaa. Juuri sitä Nabic teki, pitäen kuitenkin yleisön koko ajan lumoutuneena, joka sekunti valmiina lähtemään uuteen nousukiitoon. Tunnistin yhden biisin ja meinasin seota sen aikana - ehkä sekosinkin - ja olen vieläkin hieman närkästynyt siitä, etten ole missään vaiheessa saanut päähäni, mikä kappale oli kyseessä. Mutta kai se ilmaantuu tietoisuuteeni ennemmin tai myöhemmin, kuten aina käy, kun jonkin tunnistamaton kappale jää päiväkausiksi vaivaamaan.

Nabiseen aikana ei kuitenkaan vaivannut mikään, eikä selvästi muutakaan porukkaa, sillä tämä oli ainoa dj, jolle taputettiin ehkä noin miljoonasti setin aikana. Ihan syystä. Aika juoksi ohitsemme, enkä voinut tajuta, että kello oli jo kuusi, kun illan viimeinen teknojäbä Waltteri nousi lavalle. Kuuntelin tämän promomiksausta pari päivää ennen tapahtumaa, ja lupasin itselleni, etten lähde kotiin ennen kuin koko setti on jorattu, niin ison vaikutuksen tämä hurjasti hakkaava tekno muhun teki. Olisin tosin pysytellyt tanssilattialla ilman ennakko-odotuksiakin, sillä asianmukaisen pehmeämmän (no okei ihan tolkuton vähättely) aloituksen jälkeen Waltteri veti päälle sellaiset hullut kierrokset, että irrottautuminen oli mahdotonta. Kroppani alkoi jo sanoa sopimusta irti, enkä oikein kyennyt muuhun kuin laiskahkoon hytkymiseen, mutta välillä bassot, tai oikeastaan musan kaikki elementit, menivät niin sekopäisiksi, että ne buustasivat mut tilaan, jossa mitään väsymystä ei tuntunut ja oli vain oltava täysillä mukana. En ole varmaankaan koskaan kuullut niin väkivaltaista teknoa kuin näiden viimeisten tuntien aikana, ja voi että se tuntui suloiselta. Tai ei, se tuntui suloisen vastakohdalta, varsinkin kun polvet ja jalkapohjat alkoivat olla hajalla, mutta jokainen läpi yön tanssinut tietänee, kuinka häilyvä kivun ja nautinnon välinen raja on.

En kuitenkaan kestänyt ihan viime metreille asti, sillä puoli ysiltä jouduin antamaan periksi ja kompuroimaan pihalle. Linnut lauloivat ja taivas oli kirkas ja ihmettelin hetken, mihin vaihtoehtoiseen todellisuuteen olin saapunut. Kaikki kamani olivat tallessa, ja mua alkoi pienesti hävettää, että olin alun perinkään ollut niiden vuoksi huolissani. Miten tällaisen musan fiilistelijät voisivat haluta toisilleen pahaa?

Ainiin, olin fiksusti valinnut juuri tämän yön testatakseni uutta hippidödöä, ja saatoin jo parin tunnin päästä todeta, että sen teho oli yhtä tyhjän kanssa. Sori siitä.