 |
| Kuva |
Joulukuussa keksin tyhjästä, että Lontoo ei ole kovin kaukana eikä tilini täysin tyhjä. En lentovaihtoehtoja ja Fabric-klubin lähistöllä sijaitsevia hotelleja selaillessani osannut ensin edes olettaa, että matka todella onnistuisi, ja pitkälle maksujen sinetöimisen ja Lontoo-matkaoppaiden tutkimisen jälkeen pelkäsin kaikkea, mikä voisi mennä pieleen. Selvisin kuitenkin ilman niitä fyysisiä ja henkisiä vammoja, jotka hermostuneissa mielikuvissani tulivat viime hetkellä unelmien matkani esteeksi, ja vasta lentokoneeseen kompuroituani ja brittiläisen herran vierustoveriksi asettauduttuani uskalsin käsittää, että olin kuin olinkin turvallisesti matkalla kohti kuplivaa riemua aiheuttavaa yötä.
Esiintyjälista tuntui kaikessa komeudessaan pitkään suorastaan käsittämättömältä. En meinannut uskoa, että pääsisin hikoilemaan käytännössä kaikkien suosikkieni keikoille. Suosikkien, joita en tähän mennessä ole päässyt näkemään, sekä suosikkien, jotka ovat esiintymisillään elämääni jo aiemmin rikastuttaneet. Spectrasoulia kohtaan tunsin suurinta etukäteistä innostuneisuutta, sillä kaksikon pari levyä pitivät mut pinnalla viime kesänä, kun ahdistavat työsyöverit meinasivat vetää mielialani liian tuhoisiin syvyyksiin. Lisäksi Sam Binga sai uteliaisuuteni heräämään, sillä hemmon mielikuvitukselliset kikkailut kuuluvat genren kekseliäimpään lokeroon.
Matkaa hotellistani oli ainoastaan vartin verran, mutta osasin ennakoida oman harhailevaisuuteni ja lähdin liikkeelle samaan aikaan kuin soitto Fabricissa alkoi. Arvioin aivan oikein oman sisäisen gps:ni toimivuuden, tai pikemminkin reistailun, sillä onnistuin muutaman korttelinvälin aikana eksymään ja kiertämään google mapsista etukäteen tarkastamani reitit kahteen otteeseen ennen kuin osuin kovasti kaipaamalleni Charterhouse Streetille. Sen jälkeen ei ollut epäilystäkään siitä, mihin suunnata, sillä heti nurkan takana odotti ihanan paksua brittimurretta (voiko sitä edes sanoa murteeksi vai kutsutaanko tuota hienostunutta ääntämistyyliä yksinkertaisesti englanniksi?) vääntävä nuorisojoukkio, jota tuimahkon näköiset järjestyksenvalvojat kaitsivat kolmeen jonoon. Mut ohjattiin yhteen ahtaista metalliaidoilla toisistaan erilleen jaetuista kujista ennen kuin edes kunnolla käsitin saapuneeni oikeaan osoitteeseen, ja seuraavassa hetkessä jouduin varsin kiireellä kaivelemaan papereitani pokelle, joka huusi reippaasti "THIS WAY LOVE!" ja elehti oikeaa sisäänkäyntiä kohti tihrustettuaan ensin aikansa epäilemättä kummallista kieltä pursuavaa ajokorttiani.
Häkellyttävän ripeä toiminta kiihtyi entisestään otettuani pari askelta klubin sisätilojen puolelle. En muista kuinka monta turvatarkastusta kävin läpi - luultavasti vain yhden, mutta siinä pyörityksessä ja huutelussa se tuntui kymmeneltä - ja jouduin pettymyksekseni luopumaan banaanista ja niistä kahdesta vesipullosta, jotka olin varannut mukaani aamun väsähtäneitä tunteja varten. En sentään ole niin pihalla, että kuvittelisin voivani viedä Lontoon kenties tunnetuimman yökerhon tiloihin omia juomia ja syömisiä, mutta oletin narikan toimivan tarpeeksi turvallisena säilytyspaikkana kyseisille viattomille eväille. Oletko aivan idiootti, tuntui topakasti reppuni sisältöä mylläävä nainen sanattomasti ilmaisevan, ja koetin sopertaa "can't I just leave them in the..." löytämättä oikeaa sanaa narikalle. Nainen veti moittivasti esiin toisen rakkaista vesipulloistani ja jatkoi luetteloaan siitä, mitä kaikkea sisälle on kiellettyä tuoda. Jotain sanoakseni tokaisin "I'm from Finland", mikä tuntui heti ainoastaan lisäävän tilanteen hölmöyttä. Ihan kuin olisin yrittänyt kotimaani esille tuomalla kertoa, että olen asunut alkeellisissa oloissa, joissa ei klubikulttuuria tai valvotuissa oloissa juhlimisen konseptia tunneta. Nainen vastasi että niin niin mutta täällä meillä Lontoossa tänne ei ole sallittua tuoda yhtikäs mitään, aivan kuin reppuni kovakourainen käsittely ja samanaikainen kieltojen hokeminen ei jo olisi tehnyt tätä aggressiivisesti noudatettua sääntöä vesiselväksi.
Kun viimein pääsin seulasta läpi, odotti lippu- ja narikkajonossa vielä sellainen pomotteleva ja sekava ilmapiiri, että viimeinkin varsinaisen klubin tiloihin kompasteltuani tunsin kulkeneeni pyörremyrskyn läpi. Tämä ei suinkaan laskenut mielialaani, vaan asetti mut päinvastoin melkoisen jännittyneeseen ja äärimmäisen valppaaseen olotilaan. Hyppelehdin alas portaita pitkin, jotka tuntuivat hetken jatkuvan maapallon keskipisteeseen asti. Kaikkialla oli pimeää, usvaista, värikkään välkehtivää. Vastaani tuli hämärästi erottuvia hahmoja ja hahmojen ääriviivoja, kunnes viimein pääsin pohjakerrokseen. Kiersin ensin väärälle puolelle, koska olen onneton seuraamaan ilmiselviä suuntia ja haluan myös saada selkeän käsityksen ympäristöstäni, jotta tiedän, mihin asettautua, ja laskin tällä pikakierroksella noin sata eri pikkuista baaritiskiä. Kun sitten viimein löysin oikean reitin ja käännyin viimeisen kulman takaa kaipaamalleni tanssilattialle, aloin hymyillä. Enkä lopettanut tuntikausiin. Eräs olemukseltaan varsin luihu miekkonen kommentoi jossain pikaisessa vaiheessa "you've got a really cheeky smile when you dance!". Tämä jäi mieleeni yhtenä parhaista koskaan kuulemistani kohteliaisuuksista, vaikka en voikaan mennä takuuseen tyypin tarkoitusperistä tai niiden kunniallisuudesta. Totesin nimittäin yön aikana, että näin on totta tosiaan näreet: en yksinkertaisesti osaa olla virnuilematta samalla kun tanssin. Toki pystyn pyyhkimään kasvoni peruslukemille, jos oikein kovasti keskityn ulkoiseen olemukseeni, mutta miksi keskittyisin?
Iskettyäni itseni kultasuoneen oli Hyroglificsin setti juuri päättymässä, eivätkä sen viimeiset minuutit ymmärrettävästi suoneet mulle samanlaista huikaisevaa kokemusta kuin saman artistin älytön veto kotimaassamme viime loppusyksystä. Kun Sam Binga ja Om Unit kipusivat dj-pöydän taakse asemiin, ujuttauduin mahdollisimman hienovaraisesti syvemmälle jo tässä vaiheessa hyvin tiiviisti pakatun yleisön uumeniin - toisin kuin ne rohkeat ja röyhkeät yksilöt, jotka ilmestyvät kesken kaiken tyhjästä ja raivaavat häpeämättömästi tönivän tiensä eturiviin, tahtoisin aina pyydellä anteeksi jokaiselta, jonka eteen vahingossa tuppaudun - ja sitten vain tanssin. Mulle oli alusta asti selvää, etten malttaisi edes käväistä toisessa huoneessa. Se olisi varmasti tarjonnut kovatasoisia räppihommia, mutta ei nyt saanut sijaa kaikkien ekan huoneen huippujen keskeltä.
Olen huomannut kummallisen ilmiön: mitä syvemmällä livemusiikissa olen, sitä vähemmän muistan siitä jälkeenpäin. Saatan muistaa valitsemani sijainnin tanssilattialla ja välähdyksiä ympäröivistä ihmisistä, mutta musiikista en välttämättä osaa sanoa halaistua sanaa. Illan tokan tunnin ajalta muistan sen yhden valkopaitaisen ponnaripään, joka tuntui olevan jatkuvasti takanani, vaikka liikuskelin lakkaamatta elävän yleisön virrassa kauas alkuperäiseltä paikaltani. Muistan sen yhden korealaiselta näyttäneen vakavailmeisen pojan, joka liikehti hitaasti kasvot kohti sivuseinää ja kääntyi välillä katsomaan mua ilmeellä, joka aiheutti halun pyytää anteeksi, vaikka en tietääkseni ollut tehnyt mitään. Muistan tanssilattian yllä poukkoilleen vihertävän ja sinertävän värimaailman, jonka ilmeisesti vangitsevan kauniita kuvioita takaseinustalle muodostaneita valoilmiöitä osa tanssilattiasta oli kääntynyt tuijottamaan niin antaumuksella, että jouduin välillä tanssimaan lähes naamatusten täysin omissa lumoutuneissa maailmoissaan liitelevien kaksilahkeisten kanssa. Yleisö ei kuitenkaan suinkaan koostunut pelkistä miespuolisista, mikä oli ilahduttavaa, sillä tyttöjen kanssa on tanssin lomassa helppo vaihtaa itsessään merkityksettömiä mutta hyviä viboja voimistavia hymyileviä katseita.
Joka tapauksessa en muista tästä tunnista muuta kuin että nautin. Sama hämärä reaktio kävi taannoisissa Drop Zone-bileissä, joissa mulle ennestään tuntematon Wen veti sellaisen setin, että voisin lähes kokonaan puuttuvista muistikuvistani päätellä kadonneeni sen ajaksi jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen universumiin, jossa vain musiikki on totta ja muuta ei ole. En usko, että Sam Binga ja Om Unit veivät niin tajunnanräjäyttäviin syövereihin, mutta odotukseni lunastettiin joka tapauksessa.
Harmikseni en voi sanoa samaa seuraavasta b2b-poppoosta, joka koostui Spectrasoulista ja Criticalin bossman Kasrasta, joka on jo aiemmin vakuuttanut mut erinomaisuudestaan samoissa jameissa kuin Hyroglifics. Tästäkään tunnista en muista paljoakaan, mutta tällä kertaa syy löytyy ihmismassan aiheuttamasta keskittymiskyvyn puutteesta ja huonosta äänentoistosta. Jo ennen kuin nämä kaikesta huolimatta täyden kunnioitukseni ansaitsevat äijät pääsivät tositoimiin, huomasin ajautuneeni vasten takaseinustaa dominoivaa lavaa, joka oli toimiva ratkaisu siinä mielessä, ettei mun tarvinnut pelätä tunkevani kenenkään takanani joraavan viattoman yksilön iholle, mutta pilasi kaiken siinä mielessä, että koko tanssilattia tunki mun iholle. Hyvä että pystyin hengittämään litistyneessä olotilassani, puhumattakaan tanssimisesta, joka on - tarvitseeko tätä sanoakaan - koko jutun pointti. Onnekseni pääsin epämääräisissä oloissa kuluneen pitkähkön ajan jälkeen kampeamaan itseni lavalle, joka oli kuitenkin niin täyteen pakattu, että silloin kun en joutunut pelkäämään henkeni (no okei eipäs liioitella, sanotaan että nilkkani) edestä tanssiessani liian lähellä reunaa, valuin tyyppien selkien taakse ja kajarien väärälle puolelle, jolloin täysillä hakkaava musiikki muuntautui epäselväksi jumputukseksi.
Olisin voinut tehdä olotilastani niin mielekkään kuin niissä puitteissa oli mahdollista ja keskittyä ottamaan odottamastani kolmikosta irti edes jotain, mutta en vain onnistunut sulautumaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin löytäneeni nurkkauksen, johon biisien erilaiset tasot kuuluivat tarpeeksi hyvin ja jossa mulla oli ruhtinaalliset kymmenisen senttiä tilaa tanssahdella, mutta tämäkin ilo riistettiin aivan liian pian, kun tanssilattialle alkoi hetkellisen väljyyden jälkeen jälleen valua litroittain ihmisiä. Voihan olla, että setti ei ollut kummoinen, mutta ne hetket, kun sain otteen musiikista, tanssin aivan täpinöissä, joten siitä ei liene ollut kyse.
Se, mitä tapahtui seuraavaksi, todistaa, että odotukset ovat turhia, sillä mikään ei takaa niiden toteutumista. Ne, joita odotin eniten, olivat suurin pettymys, ja se, jonka soolomateriaali ei ole kolahtanut, osoittautui illan ekstaattisimmaksi elämykseksi. Virkistäydyin juomalla noin kymmenen lasia vettä - thank god vesijohtovesi on kyseisessä maassa kelvollista, muuten olisin kuivunut kasaan, ja propsit vesilasimiehelle, joka palveli janoista väkeä koko yön hikikarpalot hätäistä olemustaan pitkin valuen - ja palasin takaisin aikomuksenani ujuttautua lähelle lavaa ja toivoa parasta. Mefjus oli juuri aloittanut osuutensa, ja pysähdyin hetken mielijohteesta dj-kopin sivustalle, jossa oli ylellisesti tilaa, avoimet näkymät tanssilattialle sekä mitä erinomaisin äänenlaatu. Tämä osoittautui kullanarvoiseksi neronleimaukseksi, ja jäin loppuillaksi nauttimaan olostani tälle keitaalle, jossa sain puuhata mitä lystäsin ja heittäytyä täysillä musiikkiin, VIHDOINKIN. Mefjus oli yksinkertaisesti paras. Tunti oli hurjaa kaahaamista, mutta monipuoliseen ja kutkuttavaan malliin, niin että uusista käänteistä jaksoi innostua täysillä joka kerta. Mefjusia seurannut Emperor oli niin ikään varsin raju, mutta sellaiseen suoraviivaiseen tyyliin, etten saanut yhtään niin paljon säväreitä kuin edeltäjä tarjosi.
Brittien laumakäyttäytyminen ei siinä tungoksessa erottunut millään tavalla suomalaisten tyylistä, mutta yksittäiset kontaktit olivat luonteeltaan ilahduttavan kohteliaita ja jollain tapaa viattomia. Moni nosti ohitseni kävellessään peukun pystyyn, ja jopa kaksi jäbää kävi suutelemassa kämmenselkääni prinssimäisin elkein. Jotkut tanssivat kanssani hetken ja jatkoivat sitten matkaa, toiset kävivät hihkumassa hyvää oloaan ja menivät sitten muualle, juuri kuten pidän mieluisimpana menettelytapana. Siksi käyn näissä tapahtumissa niin mielelläni yksin: haluan vain tanssia ja kuunnella ja tanssia ja kuunnella. Brittien keskustelunavaukset olivat luokkaa "That guy looks like Ron Weasley!" tai "Could you please rate my friends' dancing?".
En tiedä kuka neljästä flaikussa luetellusta MC:sta oli milloinkin äänessä, mutta jokainen piti kielensä kiitettävästi kurissa eikä ryhtynyt jatkuvaan mölinään, kuten joskus on Suomen bileissä meinannut käydä. En ole täysin päässyt kärryille sen suhteen, mikä MC:n funktio näissä pippaloissa on, sillä harmillisen usein yleisön huudattaminen estää musiikin tahdissa tunnelmoimisen ja tekee ilmapiiristä tarpeettoman levottoman. Haluaisin musiikin jatkumona, en sekavina katkelmina. Toki on tervetullutta, kun hyvät MC:t virittävät tunnelman korkeammalle silloin kun meno osoittaa lässähtämisen merkkejä, mutta useimmiten tilanteet lutviutuvat omillaan.
Jäljellä olevista esiintyjistä Foreign Concept ja Enei sekoittuvat muistikuvissani, enkä taaskaan osaa sanoa muuta kuin että huh mitä tykitystä. Olin täydellisen onnellinen. (Musta tulee vielä erinomainen musiikkikriitikko.) Illan päättänyt Klax saa multa erityismaininnan siksi, että näiden valinnat saivat mut unohtamaan tässä vaiheessa erittäin tuskallisesti polttelevat jalkapohjani, joita olin rääkännyt yli seitsemän tuntia. Myös polveni koettivat saada mut luovuttamaan jatkuvin hätähuudoin, mutta en voinut kuvitellakaan poistuvani ennen hiljaisuutta. Klax oli nimittäin illan toinen yllättäjä. Tai no, en tiedä miksi olisin yllättynyt siitä, että Ritalinin kaltaisen täysosuman julkaisseiden artistien dj-kokonaisuus oli huikea, mutta joka tapauksessa. Muistan biisien luoman yleistunnelman jotenkin tikittävänä, raikkaana ja tahtilajien puolesta ilahduttavana. Jokainen kappale sai aikaan uuden energiapurkauksen, ja kun aamu todella valkeni ja musiikki hiljeni, halusin samaan aikaan nukkua ja valloittaa maailman.
Voi jukra kun tämä muistelu saa nyt aikaan niin isot täpinät, että en malta odottaa seuraavaa tilaisuutta päästä riehumaan. Onneksi sellainen koittaa jo tänä lauantaina Drop Zone-karkeloissa Circuksessa, jossa juhlistetaan (vai surraan?) Renegade Hardware-lafkan taipaleen päättymistä. Jalkapohjanikin ovat sopivasti osoittaneet lupaavia parantumisen merkkejä.
Joka tapauksessa en muista tästä tunnista muuta kuin että nautin. Sama hämärä reaktio kävi taannoisissa Drop Zone-bileissä, joissa mulle ennestään tuntematon Wen veti sellaisen setin, että voisin lähes kokonaan puuttuvista muistikuvistani päätellä kadonneeni sen ajaksi jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen universumiin, jossa vain musiikki on totta ja muuta ei ole. En usko, että Sam Binga ja Om Unit veivät niin tajunnanräjäyttäviin syövereihin, mutta odotukseni lunastettiin joka tapauksessa.
Harmikseni en voi sanoa samaa seuraavasta b2b-poppoosta, joka koostui Spectrasoulista ja Criticalin bossman Kasrasta, joka on jo aiemmin vakuuttanut mut erinomaisuudestaan samoissa jameissa kuin Hyroglifics. Tästäkään tunnista en muista paljoakaan, mutta tällä kertaa syy löytyy ihmismassan aiheuttamasta keskittymiskyvyn puutteesta ja huonosta äänentoistosta. Jo ennen kuin nämä kaikesta huolimatta täyden kunnioitukseni ansaitsevat äijät pääsivät tositoimiin, huomasin ajautuneeni vasten takaseinustaa dominoivaa lavaa, joka oli toimiva ratkaisu siinä mielessä, ettei mun tarvinnut pelätä tunkevani kenenkään takanani joraavan viattoman yksilön iholle, mutta pilasi kaiken siinä mielessä, että koko tanssilattia tunki mun iholle. Hyvä että pystyin hengittämään litistyneessä olotilassani, puhumattakaan tanssimisesta, joka on - tarvitseeko tätä sanoakaan - koko jutun pointti. Onnekseni pääsin epämääräisissä oloissa kuluneen pitkähkön ajan jälkeen kampeamaan itseni lavalle, joka oli kuitenkin niin täyteen pakattu, että silloin kun en joutunut pelkäämään henkeni (no okei eipäs liioitella, sanotaan että nilkkani) edestä tanssiessani liian lähellä reunaa, valuin tyyppien selkien taakse ja kajarien väärälle puolelle, jolloin täysillä hakkaava musiikki muuntautui epäselväksi jumputukseksi.
Olisin voinut tehdä olotilastani niin mielekkään kuin niissä puitteissa oli mahdollista ja keskittyä ottamaan odottamastani kolmikosta irti edes jotain, mutta en vain onnistunut sulautumaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin löytäneeni nurkkauksen, johon biisien erilaiset tasot kuuluivat tarpeeksi hyvin ja jossa mulla oli ruhtinaalliset kymmenisen senttiä tilaa tanssahdella, mutta tämäkin ilo riistettiin aivan liian pian, kun tanssilattialle alkoi hetkellisen väljyyden jälkeen jälleen valua litroittain ihmisiä. Voihan olla, että setti ei ollut kummoinen, mutta ne hetket, kun sain otteen musiikista, tanssin aivan täpinöissä, joten siitä ei liene ollut kyse.
Se, mitä tapahtui seuraavaksi, todistaa, että odotukset ovat turhia, sillä mikään ei takaa niiden toteutumista. Ne, joita odotin eniten, olivat suurin pettymys, ja se, jonka soolomateriaali ei ole kolahtanut, osoittautui illan ekstaattisimmaksi elämykseksi. Virkistäydyin juomalla noin kymmenen lasia vettä - thank god vesijohtovesi on kyseisessä maassa kelvollista, muuten olisin kuivunut kasaan, ja propsit vesilasimiehelle, joka palveli janoista väkeä koko yön hikikarpalot hätäistä olemustaan pitkin valuen - ja palasin takaisin aikomuksenani ujuttautua lähelle lavaa ja toivoa parasta. Mefjus oli juuri aloittanut osuutensa, ja pysähdyin hetken mielijohteesta dj-kopin sivustalle, jossa oli ylellisesti tilaa, avoimet näkymät tanssilattialle sekä mitä erinomaisin äänenlaatu. Tämä osoittautui kullanarvoiseksi neronleimaukseksi, ja jäin loppuillaksi nauttimaan olostani tälle keitaalle, jossa sain puuhata mitä lystäsin ja heittäytyä täysillä musiikkiin, VIHDOINKIN. Mefjus oli yksinkertaisesti paras. Tunti oli hurjaa kaahaamista, mutta monipuoliseen ja kutkuttavaan malliin, niin että uusista käänteistä jaksoi innostua täysillä joka kerta. Mefjusia seurannut Emperor oli niin ikään varsin raju, mutta sellaiseen suoraviivaiseen tyyliin, etten saanut yhtään niin paljon säväreitä kuin edeltäjä tarjosi.
Brittien laumakäyttäytyminen ei siinä tungoksessa erottunut millään tavalla suomalaisten tyylistä, mutta yksittäiset kontaktit olivat luonteeltaan ilahduttavan kohteliaita ja jollain tapaa viattomia. Moni nosti ohitseni kävellessään peukun pystyyn, ja jopa kaksi jäbää kävi suutelemassa kämmenselkääni prinssimäisin elkein. Jotkut tanssivat kanssani hetken ja jatkoivat sitten matkaa, toiset kävivät hihkumassa hyvää oloaan ja menivät sitten muualle, juuri kuten pidän mieluisimpana menettelytapana. Siksi käyn näissä tapahtumissa niin mielelläni yksin: haluan vain tanssia ja kuunnella ja tanssia ja kuunnella. Brittien keskustelunavaukset olivat luokkaa "That guy looks like Ron Weasley!" tai "Could you please rate my friends' dancing?".
En tiedä kuka neljästä flaikussa luetellusta MC:sta oli milloinkin äänessä, mutta jokainen piti kielensä kiitettävästi kurissa eikä ryhtynyt jatkuvaan mölinään, kuten joskus on Suomen bileissä meinannut käydä. En ole täysin päässyt kärryille sen suhteen, mikä MC:n funktio näissä pippaloissa on, sillä harmillisen usein yleisön huudattaminen estää musiikin tahdissa tunnelmoimisen ja tekee ilmapiiristä tarpeettoman levottoman. Haluaisin musiikin jatkumona, en sekavina katkelmina. Toki on tervetullutta, kun hyvät MC:t virittävät tunnelman korkeammalle silloin kun meno osoittaa lässähtämisen merkkejä, mutta useimmiten tilanteet lutviutuvat omillaan.
Jäljellä olevista esiintyjistä Foreign Concept ja Enei sekoittuvat muistikuvissani, enkä taaskaan osaa sanoa muuta kuin että huh mitä tykitystä. Olin täydellisen onnellinen. (Musta tulee vielä erinomainen musiikkikriitikko.) Illan päättänyt Klax saa multa erityismaininnan siksi, että näiden valinnat saivat mut unohtamaan tässä vaiheessa erittäin tuskallisesti polttelevat jalkapohjani, joita olin rääkännyt yli seitsemän tuntia. Myös polveni koettivat saada mut luovuttamaan jatkuvin hätähuudoin, mutta en voinut kuvitellakaan poistuvani ennen hiljaisuutta. Klax oli nimittäin illan toinen yllättäjä. Tai no, en tiedä miksi olisin yllättynyt siitä, että Ritalinin kaltaisen täysosuman julkaisseiden artistien dj-kokonaisuus oli huikea, mutta joka tapauksessa. Muistan biisien luoman yleistunnelman jotenkin tikittävänä, raikkaana ja tahtilajien puolesta ilahduttavana. Jokainen kappale sai aikaan uuden energiapurkauksen, ja kun aamu todella valkeni ja musiikki hiljeni, halusin samaan aikaan nukkua ja valloittaa maailman.
Voi jukra kun tämä muistelu saa nyt aikaan niin isot täpinät, että en malta odottaa seuraavaa tilaisuutta päästä riehumaan. Onneksi sellainen koittaa jo tänä lauantaina Drop Zone-karkeloissa Circuksessa, jossa juhlistetaan (vai surraan?) Renegade Hardware-lafkan taipaleen päättymistä. Jalkapohjanikin ovat sopivasti osoittaneet lupaavia parantumisen merkkejä.
