Unohdin - tai no ok, en vain raivannut tarpeeksi aikaa - listata sydämen sykettä kohottavat biisit viime kuussa, joten nyt on korkea aika sukeltaa erityislaatuista mielihyvää aiheuttaneen musiikin maailmaan. Olen stressaavasta ja aikaa vievästä työstä huolimatta tutustunut järjettömään määrään uusia artisteja loppukeväästä ja alkukesästä, ja ihmetellessäni, mistä kaikki energia ja vaivannäkö johtuu, ymmärsin, että selitys piilee luonnollisesti muuttuneessa työtilanteessa päinvastaisesta syystä kuin aluksi luulin. Sen sijaan, että kokisin musaretkeilyn velvollisuutena tai ajanhukkana, se on voimavara ja apukeino. Mikä itsestäänselvä asia, mutta kuitenkin hämmästyttävä oivallus.
Ihmettelen, miten en hurahtanut tähän tietääkseni drum&bassiksi kutsuttuun tyylilajiin jo viime marraskuun Drop Zonejen myötä, jolloin bailasin Foreign Conceptin keikalla hiki valuen. Jokin piilossa uinunut rakastuminen päätti aktivoitua toukokuun aikana ja iski tajuntaani niin täysillä, että nyt en oikein muita musiikkigenrejä liiemmin jaksa kuunnella. Foreign Concept toimi porttina jättimäiseen määrään muita artisteja, ja olen nyt siinä rakastumisen alkuhuumassa, jossa tunteideni valitun jokainen ominaisuus näyttäytyy maailman kauneimpana ja kiehtovimpana (siksi myös kaupallisemmat jätti-dj:t toimivat tällä hetkellä hämmästyttävällä tavalla). En jaksa jakaa huomiotani vanhoille tutuille, kuten suomiräpille, vaan kaivaudun silmät loistaen yhä syvemmälle uutuudenviehätyksestä hohtavaan metsään.
Epäjohdonmukaiset vertauskuvat sikseen. Babyfaced Battleaxe on ylivoimainen suosikkini Foreign Conceptin tähän mennessä avautuneesta tuotannosta. Se on hands down vaikuttavin voimabiisi, mitä ihminen voi itselleen toivoa. Olen sen avulla selvinnyt monen monituisista aikaisista työaamuista, jotka olisin ilman tämän kaltaista sotahuutoa aloittanut naama yrmeänä ja energiatasot nollissa. Viehkeän mutta voimakkaan naisäänen siivittämä mureasti matalikoissa kaahaileva biisi on yksinkertaisesti tajunnanräjäyttävä.
En tiedä tästä artistista mitään, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että tyyppi edustaa sellaista isomman maailman meininkiä, joka vetää stadionit ja festarit täyteen. Hölmöstä "ihihihi tässä me tytöt kikatellaan ja pompitaan vähäpukeisina toisiamme vasten"-videosta huolimatta olen aivan hurahtanut Nobody To Loveen. Se ei ole liian riemukas, mutta ei myöskään niin diippeihin vesiin sukeltava, että sen aikana ajautuisi liiaksi oman mielensä syövereihin. Aivoissani syttyy aurinko, kun biisi alkaa, ja joskus - aika usein - se on ainoa asia, mitä silloiseen hetkeen toivon. Ja kyllä videosta löytyy huippujen tanssijoiden myötä ihan aidostikin säväyttävät hetkensä.
Pakko laittaa sekaan pientä uhoa, ettei mene liian diipiksi. Tämä on koko kevään toiminut ultimaattisena itsetuntobiisinäni, vaikka A$ap Fergin levy on kokonaisuudessaan aikamoinen pettymys. Vertailimme eilen töissä musiikkimakujamme erään kokkimiekkosen kanssa, ja hänen painava tuomionsa intohimoisen hehkutukseni jälkeen oli, että kaikki räppi on paskaa. Koetin selittää, että tyylilajiin mahtuu miljoona muutakin tyyppiä kuin hänen kuvailemansa bitch ass niggaa hokevat kultahampaiset keulijat, mutta tajusin myöhemmin, että olisin samalla voinut puolustaa myös tätä pinnallisempana koettua kukkoilua, johon nyt vaikkapa A$ap Ferg pitkälti kuuluu. Sille on nimittäin ainakin mun maailmassani tarvetta yleisen mielialan- ja itsevarmuuskohotuksen kannalta. Saan älyttömästi potkua jo tämän biisin muutamasta ekasta tahdista, kun kroppani ohjelmoituu salamana sen mukaan, millaista tykitystä kolmeminuuttiseen mahtuu. Biisin tahtiin täysiä pyöräileminen on hämmästyttävän puhdistava kokemus. Mulla on muun muassa juuri äsken mainitusta työpaikasta johtuen paljon padottua turhautumista ja negailua, jonka purkamiseen löytyisi varmasti paljon epäterveempiä keinoja kuin ihanan M.I.A.:n mukana Kill a motherfucka with the AK, what it's for hoilottaminen ja tanssiminen.
Tämä alkaa mennä siihen kategoriaan, jossa jokainen kuvailuun käytetty yritys on liian lattea ja arkinen selittämään sitä kokemusta, jonka kappale parhaimmillaan suo. Nuo matalat värinät yhdistettyinä toiveikkaaseen ja helisevään melodiaan tekee kappaleesta uskomattoman. Jos olisin kipeä, henkisesti tai fyysisesti, käyttäisin kappaletta itseni lääkitsemiseen, niin sielua hivelevä se on.
Aah, tikitystä. Kävin keväällä läpi intensiivisen rakastumisvaiheen Hucciin ja pariin muuhun saman tyyppistä musakategoriaa edustavaan artistiin, enkä voi pienestä innostuneisuuden lopahtamisesta huolimatta väittää, etteikö tämä tyylilaji edelleen aiheuttaisi mussa kuohuntaa. Vision on malliesimerkki siitä, miten rauhaisasta liitelystä saa parilla tarkoin valitulla ryhtiä tuovalla elementillä äärimmäisen tyylikästä leijailua, jonka hidas tempo muuttaa värisyttäväksi kokemukseksi.
Koetin valita lemppariani tästä Kasran upeasta dj-setistä, mutta en kuollaksenikaan kykene siihen. Levy kuuluu kokea kokonaisuutena, kaikkine nousuine ja laskuineen, hitaampine virtaamisineen ja ekstaattisine kuohuntoineen. Erityisiä huippukohtia löytyy etenkin levyn keskivaiheilta, kun meno äityy hurjaksi Enein hypnoottisen Machinesin vaihtuessa Foreign Conceptin remixiin Enein Obsessionista, jota siivittämässä on ilmeisesti tiuhaan d&b-artistien biiseillä vierailevan DRS:n räpit. Oi että mikä kombinaatio. Huipulle kavutaan näiden parin biisin liukuessa kohti Bladerunnerin hillitöntä Back To The Jungle VIPiä, joka oli mulle pitkään ehdoton suosikki. Nyt olen kuitenkin hinkannut tätä levyn puoliväliä sen verran tiuhaan, että kultakimpaleita alkaa kohota esiin kaikkialta sen ympäriltä, kuten esimerkiksi Breakin syvällä tuntuvilla kaiuilla (en tiedä oikeita termejä, joten käytän sanoja, jotka osuvat lähimmäksi omia tuntemuksiani) höystetty Soundwaves tai Strayn levyn päättävä sekopäinen poljento Timbre VIP.