Abyss 5.3.2016

Kuva

C A E b 2 b C R I B A

A N T O N N I C O
Q U E M A & V E N A E

Y O N A G U A L

N A B I C

W A L T T E R I

Voi jestas sentään jälleen, mitkä bileet. Joskus mietin, että tahtoisin muuttaa pois Helsingistä, varsinkin silloin kun kevät kääntää kelkkansa ja muuntautuu nahkeaksi loskalumisateeksi, kuten tänään, mutta sitten muistan, että muualla ei ole Helsingin pippaloita eikä varsinkaan ug-pippaloita. No hyvä on, saattaisin saada kohteesta riippuen vastineeksi aivan uudet musaympyrät, mutta en tahdo pois nykyisistä, vaan haluan sukeltaa syvemmälle ja useammin ja enemmän ja kovempaa.

Koska Abyss järkättiin käsittääkseni ensimmäistä kertaa, en ollut etukäteen aivan varma siitä, mitä konsepti pitää sisällään tai millaista musiikkia yön aikana tarjoiltaisiin. Kuuntelin toki otteita tapahtumasivulla kiitettävän havainnollistavin tekstein esiteltyjen artistien soundcloud-tileiltä, ja tulin siihen tulokseen, että vaikka ensi alkuun oletin, tai siis toivoin, kyseen olevan drum&bassista, tuntui painotus olevan teknossa. Lähdin joka tapauksessa varsin innostuneena Espoon puolelle ja kiitin onneani siitä, että samaan bussiin sattui porukkaa, joka oli mitä ilmeisimmin suuntaamassa samaan päämäärään. Jos olisin harhaillut perille ilman suuntaa näyttävää kourallista ihmisiä, olisin luultavasti poukkoillut ulkosalla tuplasti pidempään, ja koska olin jo valmiiksi missaamassa illan aloittaneen Caen ja Criban b2b-setin, halusin päästä perille mahdollisimman pian. Kuulin myöhemmin, että tämä kaksikko oli kuulemma vetänyt pääosin junkkaa, joten harmistukseni nousi entisestään, mutta itsepähän jumittelin kotona kypsästi The Carrie Diariesin parissa etkoillen.

Olin ovella ennakkolippuineni puolenyön aikoihin, juuri kun Anton Nico aloitti. Ennakkopiletti tuli tarpeeseen, sillä vaikka saapuessani ei ollutkaan jonoja, myytiin tapahtuma loppuun varsin pian sen jälkeen. Ennen kuin pääsin tanssilattialle asti, pyörin hetkisen hämärässä tilassa jostain syystä ihan pihalla. En ensin millään meinannut keksiä, mihin piilottaisin takkini, ja ängin sen lopulta narikan alle pieneksi palloksi, toivoen lattian olevan joten kuten hygieeninen (hehe juu varmasti) ja myttyisyyden estävän sen, että joku vahingossa vetäisi rakkaan Kosmos-festareilta hankitun tonttulakkitakkini päälleen ja katoaisi se yllään yöhön. Tämän operaation jälkeen tungin reppuni samaan epäilyttävään rakoon, vain hakeakseni sen muutaman minuutin päästä viereeni tanssilattian seinustalle. Olen vissiin liian kokematon ug-bile-vieras, sillä pasmani menivät jollain tapaa täysin sekaisin enkä meinannut alkuun lainkaan saada kiinni siitä, minkälaisessa tilassa tai minkälaisen ihmisjoukkion keskellä olin. Ihmettelin myös tupakansavuista ympäristöä, jonka jäljiltä kaikkiin vaatteisiin ja hiuksiin tarttui se äklö lemu, jota vihasin silloinkin, kun itse vielä poltin, ja joka vaatii joskus useamman pesun irrotakseen kokonaan. Tosin täytyy myöntää, että tupakoivassa dj:ssä on jotain kiistämättömän seksikästä (moi Anton Nico).

Tällä hämmennyksellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paikan yleisen viihtyvyyden kanssa. Tanssilattia oli sopivan tiivis, joskin hetkittäin liiankin ahdas, ja esiintyjälavan takaseinustalle koko yön heijastetut visuaalit lisäsivät huomattavasti kokemuksen nautinnollisuutta. Propsit niistä Pythagoras Fluxille! Olen joskus aikoinani ajatellut, että nuo värikkäät ja monikuvioiset heijastelmat toimivat vain niille, jotka ovat muunnelleet tajuntaansa muutenkin kuin musiikin keinoin, mutta kyllä niillä vain on ratkaiseva merkitys riippumatta katselijan päihtyneisyyden tasosta. Kauniisiin väreihin ja hypnoottisesti liikuskeleviin muotoihin on helppo upota musiikin avulla, ja mikä tärkeintä, tämä toimii myös päinvastoin. Mun on joskus vaikea keskittyä musiikkiin toivomallani intensiteetillä, jos ympärillä höpistään, ja silloin kun silmien jatkuva kiinnipitäminen tuntuu liialliselta eristäytymiseltä, toimii visuaalien tuijottaminen täydellisenä fokusointikeinona. Kai se on useamman aistin virittyminen, joka tekee kokemuksesta niin kokonaisvaltaisen.

Paikkaan laskeuduttiin kapeita portaikkoja pitkin, kuin salaperäiseen luolaan, ja toisia portaita kipuamalla pääsi ylemmälle tasolle, jonkinlaiselle parvelle, josta näki tanssilattian yli ja josta sai ruokaa ja jossa pystyi hengailemaan. Olin kuitenkin niin arastelija, etten käynyt yläkerrassa kertaakaan, sillä en tahtonut lähteä tunkemaan vellovan ihmismeren läpi vailla tietoa siitä, mihin olin suuntaamassa. Ihan täysin hölmöä, I know, mutta uudet tilat ja tuntemattomat naamat vaikuttavat muhun näin.

Löysin joka tapauksessa aikani sekoiltuani itseni onnellisesti tanssilattialta, ja kuten aina, ihan vahingossa ja tiedostamatta, asettauduin vasempaan etunurkkaan äänentoistosysteemien tuntumaan. Yritin säännöllisin väliajoin vetäytyä kauemmas tämän booming bassin juuresta, mutta jokin selittämätön voima veti mut aina takaisin. Anton Nico soitti erittäin erittäin hyvältä tuntuvaa musiikkia, pehmeää mutta skarppia. Tai siltä kai syvät bassot aina tuntuvat. Ne samaan aikaan syleilevät mutta pitävät kuulijansa varpaillaan. En tiedä meneekö tämä eka kuulemani puolitoistatuntinen virallisesti teknon alle, mutta musta se tuntui enemmän houselta, tai niin ainakin kehoni reagoi. Oli mahdotonta pysytellä paikoillaan, sillä vellovat musiikkiaallot pitivät koko ajan pienessä liikkeessä. Olen joskus epäillyt housen toimivuutta tanssilattialla, varsinkin jos kyseinen soundi dominoi koko iltaa, sillä niin hyvä mieli kuin sen kuuntelemisesta tuleekin, siitä puuttuu teknon ja varsinkin d&b:n potku ja särö. Se on kuin yhtä pumpulia. Oli tämä Anton Nicon setti sitten tätä lajia tai ei, se kuitenkin muutti mielipidettäni sen verran, että uskon pehmoisempaankin musaan olevan mahdollista uppoutua tuntikausiksi.

Tästä höpinästäni voisi nyt saada sen kuvan, että eka kuulemani setti oli täyttä nysväämistä, mutta niin ei suinkaan ollut. Anton Nico vaihtui Quema & Venaeen, joita kuulin vessajonossa kuvailtavan minimaaliseksi teknoksi, mutta mun korviini tyyli pysyi melko samanlaisena kuin Anton Nicon setti, keveydessään monipuolisen mielenkiintoisena. Oli myös varsin mieluisaa seurata, kuinka miekkoset vaihtelivat vuoroja ja fiilistelivät toistensa valintoja. Tai en tiedä kuinka kaksikot toimivat, onko &-merkillä toisiinsa sidotuilla parivaljakoilla eri toimintaperiaatteet kuin back2backeissä ja oliko kaikki kappaleet päätetty etukäteen yhdessä, mutta ulospäin näytti siltä, että yhden siirtyessä asemiin toinen ilahtui tämän panoksesta.

Kierrokset kovenivat loppua kohden, kuten voi soundcloudista kuunneltuna kenties huomata, mutta itse en jälkikuunteluihin pysty, sillä näin lyhyen aikavälin jälkeen ja bileiden ollessa vielä tuoreessa muistissa en kykene palaamaan takaisin, vaan haluan säilyttää ne muistot ja olot, jotka livetilanne synnytti. Läppärin kautta kokemus lienee täysin eri universumista, jostakin paljon latteammasta, vaikka se ei musiikkien syy olekaan. Siistiä joka tapauksessa, että tällainen mahis on olemassa, jos joskus tahdon aikamatkailla takaisin lauantaiyöhön.

Juttelin tämän tokan setin loppua kohden kaverin kanssa, jonka mielestä housemainen jumputus oli tylsähköä, ja arvelen, että jos olisin tehnyt yhtään mitään muuta kuin suunnannut sataprosenttisen huomioni lavan tapahtumiin, olisin ollut samaa mieltä. Uskoisin saman pätevän mihin tahansa genreen, joka ei ole kierroksiltaan niin täysinäistä kuin nyt vaikka jo mainitsemani rumpubasso. Ne lipuvat helposti taustamusiikiksi eivätkä pakota kuulijaansa olemaan läsnä. Nyt sain kuitenkin muistoihini kauniin kolmetuntisen ja keholleni sopivan smoothin herättelyn.

Sitten tapahtui jotain ihan älytöntä, jota en vieläkään täysin ymmärrä. Yonagualin aloittaessa oli selvää, että tahti kiihtyy, mutta se mikä mut yllätti täysin, oli se, kuinka absoluuttisen hyvältä musiikki tuntui. Siis fyysisesti. Alku oli teknomainen, ja ehdottoman mukaansatempaava, mutta ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen tyylilaji vaihtui johonkin, jota uskaltaisin kutsua psykeksi. Ehkä. Diippiä psykeä? En tiedä. Musiikki oli jotenkin ihan täynnä, niin että ääniä tuntui olevan joka paikassa koko ajan ja keho halusi seurata niitä kaikkia, mutta samaan aikaan yleistunnelma oli hiippaileva ja rauhoittava, vaikka äärimmäisen sitova, niin ettei olisi tullut mieleenkään lähteä lipittämään vettä tai edes huomioida mitä ympärillä tapahtui. Tosin huomioin silti automaattisesti, sillä vieressä tanssivat tytöt ja pojat tuntuivat äkisti siltä, että tanssimme yhdessä, ihan kuin olisimme sanattomasti sopineet, että olemme kaikki ihania ja pidämme toisistamme. En ole tuntenut samantasoista yhteenkuuluvuutta vielä minkään keikan aikana.

Kosmos-festareiden jälkimainingeissa totesin, että psyke ei tarjoa mulle mitään, sillä vaikka kuinka norkoilin tuon päälavan läheisyydessä viime kesänä, en vain käsittänyt, mikä tyylilajissa kiehtoo. Nyt joudun kuitenkin mahdollisesti peruuttamaan ja tutkimaan genreä lisää. Jos joku aiheuttaa noin täydellisiä mieltä ja kehoa helliviä viboja, en voi jättää sitä sikseen. Olin myös jostain syystä alkanut nihkeilemään tulevien Kosmoksien suhteen ja ajattelemaan, etten ehkä lähde tänä vuonna ollenkaan, mutta nyt mietin vain, että what the hell is wrong with me? Miksi ihmeessä en lähtisi?

Aivan kuin Yonagual ei olisi yllättänyt tarpeeksi, oli jälkeenpäin luvassa jotain vielä upeampaa: drum&bassia ja breakbeatia. Juuri kun luulin, että ainoa mahdollisuus tämän lempigenren fiilistelyyn oli mennyt sivu suun. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa setti, vaan kokonaisuus, jota kehuisin suorastaan näkemykselliseksi. Edistykselliseksikin. En tiedä johtuuko se siitä, etten ole aiemmin kuullut livenä samanlaista tahtilajeilla kikkailua, mutta johtui sitten mistä vaan, on selvää, että Nabic on tekijä, jonka edesottamuksia pidän vastaisuudessa tarkasti silmällä. Ääh, voitaisiinko kääntää kelloja hetkeksi taaksepäin ja mennä lauantaiyöhön tai siis sunnuntaiaamuyöhön puoli viiteen, kun seisoin lavan edustalla ja värisin halusta heittäytyä tanssiin täysillä. Rakastan kunnollista rakentamista huippuhetkiä kohti, sillä vaikka pelkkä paahtaminen on tanssieuforian kannalta suosiollista, on huomattava kontrasti biisien synnyttämien energiatasojen välillä paljon palkitsevampaa. Juuri sitä Nabic teki, pitäen kuitenkin yleisön koko ajan lumoutuneena, joka sekunti valmiina lähtemään uuteen nousukiitoon. Tunnistin yhden biisin ja meinasin seota sen aikana - ehkä sekosinkin - ja olen vieläkin hieman närkästynyt siitä, etten ole missään vaiheessa saanut päähäni, mikä kappale oli kyseessä. Mutta kai se ilmaantuu tietoisuuteeni ennemmin tai myöhemmin, kuten aina käy, kun jonkin tunnistamaton kappale jää päiväkausiksi vaivaamaan.

Nabiseen aikana ei kuitenkaan vaivannut mikään, eikä selvästi muutakaan porukkaa, sillä tämä oli ainoa dj, jolle taputettiin ehkä noin miljoonasti setin aikana. Ihan syystä. Aika juoksi ohitsemme, enkä voinut tajuta, että kello oli jo kuusi, kun illan viimeinen teknojäbä Waltteri nousi lavalle. Kuuntelin tämän promomiksausta pari päivää ennen tapahtumaa, ja lupasin itselleni, etten lähde kotiin ennen kuin koko setti on jorattu, niin ison vaikutuksen tämä hurjasti hakkaava tekno muhun teki. Olisin tosin pysytellyt tanssilattialla ilman ennakko-odotuksiakin, sillä asianmukaisen pehmeämmän (no okei ihan tolkuton vähättely) aloituksen jälkeen Waltteri veti päälle sellaiset hullut kierrokset, että irrottautuminen oli mahdotonta. Kroppani alkoi jo sanoa sopimusta irti, enkä oikein kyennyt muuhun kuin laiskahkoon hytkymiseen, mutta välillä bassot, tai oikeastaan musan kaikki elementit, menivät niin sekopäisiksi, että ne buustasivat mut tilaan, jossa mitään väsymystä ei tuntunut ja oli vain oltava täysillä mukana. En ole varmaankaan koskaan kuullut niin väkivaltaista teknoa kuin näiden viimeisten tuntien aikana, ja voi että se tuntui suloiselta. Tai ei, se tuntui suloisen vastakohdalta, varsinkin kun polvet ja jalkapohjat alkoivat olla hajalla, mutta jokainen läpi yön tanssinut tietänee, kuinka häilyvä kivun ja nautinnon välinen raja on.

En kuitenkaan kestänyt ihan viime metreille asti, sillä puoli ysiltä jouduin antamaan periksi ja kompuroimaan pihalle. Linnut lauloivat ja taivas oli kirkas ja ihmettelin hetken, mihin vaihtoehtoiseen todellisuuteen olin saapunut. Kaikki kamani olivat tallessa, ja mua alkoi pienesti hävettää, että olin alun perinkään ollut niiden vuoksi huolissani. Miten tällaisen musan fiilistelijät voisivat haluta toisilleen pahaa?

Ainiin, olin fiksusti valinnut juuri tämän yön testatakseni uutta hippidödöä, ja saatoin jo parin tunnin päästä todeta, että sen teho oli yhtä tyhjän kanssa. Sori siitä.

Innamind Recordings 26.2.2016

Sanon heti alkuun, että tämä keikka saattoi hyvinkin mennä koko elämän top kolmoseen. Ei ehkä kokemusten, mutta musiikillisten tapahtumien osalta. Luulen, että vahvasti myönteisestä reaktiostani (miksi valitsen näin latteita ilmaisuja, jotka eivät yhtään välitä sitä, mitä todella tunnen) on kiittäminen musiikkia (mikä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei välttämättä ole keikoista puhuttaessa ainoa asia, joka vaikuttaa kokemukseen), sillä tässä tyylilajissa on sellaisia hämäriä parantavia ja rakkaudellisia värinöitä, että se tuntuu korjaavaan jokaisen ongelman, niin sisäisen kuin ulkoisen, fyysisen kuin psyykkisen.

Ei sillä, että olisin saapunut paikalle erityisen ongelmakimppuna. Olin tosin hermoillut vuorokauden sitä, että jalkaani oli edellisenä päivänä iskenyt kummallinen puukoniskumainen kipu, joka tuntui jokaisella askeleella, ja koska olin lähemmäs kuukauden ajan padonnut tanssihalujani, meinasin vaipua epätoivoon jo siitä ajatuksesta, etten pääsisi Lämpöön tänä odotettuna perjantaina. Otin käyttöön kaikki keksimäni parannuskeinot, joihin kuului keskeytyksetön psyykkaaminen sekä Ruohonjuuresta nimenomaan tällaisia hätätilanteita varten hankittu öljy, jonka uskon toimineen päätoimisena korjaajana, oli kyse sitten placebosta tai ei. Joka tapauksessa rakas jalkani on perjantaista lähtien pysynyt kivuttomana, jos nyt ei perinteisiä tuntikausien tanssimisen aiheuttamia vammoja lasketa, ja pääsin onnellisesti toteuttamaan kaikki ne unelmat, joita olin tämän eventin ympärille rakentanut. Niihin kuului tanssiminen sekä tanssiminen ja hymyileminen ja tanssiminen.

Koska olin tapani mukaan onneton myöhästelijä, missasin Mikaelin setin kokonaan, ja voi vietävä että harmittaa! Olen henkilön uskollinen soundcloud-fani ja aivan vahingossa rakastunut viime kuukausien aikana tuolta äänipilvestä löytämiini uudempiin sekä vanhempiin musaklippeihin, mutta en joutunut nieleskelemään pettymystäni pitkään, sillä juuri esiintymisensä aloittanut Karma pyyhkäisi kaikki ajatukseni pois ja veti mut soundeillaan pikkuhiljaa lähemmäs dj-pöytää, niin lähelle, että melkein nolostutti. Tilaa tanssia oli Lämmön suhteellisen keskikokoisesta koosta huolimatta aivan riittämiin, mutta kun yleisöä on liian vähän täyttämään lattia, tuppaa käymään outo nöyristelevä ilmiö: ihmiset jättävät dj-pöydän eteen monta metriä tyhjää tilaa, ja asettautuvat löysästi jonkinlaisiin riveihin, kuin hakeakseen turvaa siitä kourallisesta, joka on päätynyt samaan osaan tanssilattiaa. Isommilla klubeilla mua ei haittaa yhtään tanssahdella ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta silloin kun dj on niin lähellä, että tanssilattian kauimmaisistakin kolkasta pystyy katsomaan tätä silmiin, on liiallinen oman tilan ottaminen arveluttavaa, ellen sitten onnistu tunkemaan itseäni johonkin pimeään huomaamattomaan nurkkaan.

No joka tapauksessa, onpa hämmentävää tanssilattiakäyttäytymisen analysoimista, varsinkin kun en uhrannut tällaisille mitättömille hatusta vedetyille seikoille ajatustakaan enää sen jälkeen, kun todella pääsin tunnelmaan. Siihen ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa. Olin aloittanut jostain takarivistä ja seinän läheisyydestä, mutta kuten sanottu, olin jotakin tiedostamatonta kautta ajautunut tanssilattian edustalle, ja siinä pysyttelinkin onnellisena niin kauan, että jano pakotti vessaan. Koska vedestä pyydettiin baaritiskillä euro. Euro! Samasta asiasta, jonka saan ilmaiseksi hanaa kääntämällä! Mä oon hei työtön?

Nesteyttämisretkeä ennen ehti kuitenkin vierähtää pari keskeytyksetöntä tuntia tanssilattialla, joiden aikana Karma ja sen jälkeen Kursk, koko levylafkan perustaja, vetivät yleisönsä spiraalimaisesti kohti yhä syvempiä syövereitä, joka kuuluu lempi-ilmaisuihini niin kirjoitettuna kuin musiikillisesti koettuna. Karma tuntui olevan kevyempi versio Kurskista, mikä ei suinkaan tarkoita minkäänlaista lämmittelyä, vaan ainoastaan sitä, että Kurskin setti oli muutamaa astetta matalataajuisempi ja raskaampi, molemmat erittäin positiivisia seikkoja tässä yhteydessä. Karma saattoi olla lempeämpi? Keinuvampi? Reggaempi? Kahta ekaa mahdollisesti joo, viimeistä onneksi ei. Kiitos luojalle siitä, että lähes koko ilta oli reggae-vapaa. Mikään ei tuhoa tanssihaluja yhtä tehokkaasti kuin yhtäkkiset jah blessit ja 420 jamaica-vibat. Miellän tämän illan tyylilajin pitkälti dubiksi (oikeaoppisempi kategoria saattaisi olla dubstep, mutta mun on vaikea nähdä sitä, sillä mulle dubstep on sitä jotain vuoden 2010 mäiskettä, joka ei nykyään sytytä lainkaan), jolla on toki yhteytensä tähän parjaamaani letkeään musiikkityyliin, mutta mielestäni ne saa jatkossakin pitää nätisti erillään.

Totta puhuen en kuitenkaan osaa eritellä illan aikana kuultuja elementtejä tuon enempää: muistan jälleen vain oloni ja nautintoni, esiintyjästä riippumatta. Onpa muuten outoa kutsua dj:tä esiintyjäksi, vaikka samalla pelkkä dj:kään ei tee oikeutta. Esiintyjän miellän muusikoksi, joka tulee lavalle, esittää järjestyksessä kappaleitaan ja poistuu. Dj taas on toki oikeaoppinen termi sille henkilölle, joka pyörittelee levyjä ja valitsee musat, mutta himmeässä ja savuisassa ja tiivistunnelmaisessa Lämmössä tuntui tapahtuvan jotain suurempaa. Eivät ne jäbät siellä kaiken tekniikan takana valinneet kappaleita toisensa jälkeen, vaan kokosivat musiikista parhaan näkemyksensä mukaan vaihtoehtoisen todellisuuden, johon halukkailla oli mahdollisuus astua ja upota.

Olin etukäteen mieltänyt Egolessin pääesiintyjäksi, sillä tämä otettiin jokin aika ennen h-hetkeä korvaamaan peruuttanutta Gantzia ja sai näin ollen tapahtuman fb-sivustolla enemmän mainintoja kuin muut. En tiennyt kummastakaan etukäteen mitään, muutamaa spotify-soittoa lukuun ottamatta, joten vaihto ei mua harmittanut. Egoless veti lisäksi erikoisuutena settinsä jonkin hyvin hämärän ja totta puhuen melko antiikkiselta vaikuttaneen kojeen kautta. Eikö olekin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, tai ehkä haitari, kun vilkaisee nopeasti?

Huolestuttavasta reggaepainotteista alusta selviydyttyämme (noniin nyt lupaan olla haukkumatta tuota pohjimmiltaan ihan jaloa musiikkityyliä enempää) Egolessin setti otti tulta alleen ja olikin täyttä kultaa. Tunnistin yhden kappaleen ennestään, enkä tiedä enää mikä se oli, mutta olin ihan ekstaasissa sen aikana, ja muidenkin kappaleiden, niin että hiukset meinasivat irrota ja kroppa tuhoutua ylikierroksista. Tai ehkä päinvastoin puhjeta jonkunlaiseen paranneltuun versioon entisestä, Riina v. 2.0, mitä en yhtään ihmettelisi näiden musavibojen hoidettua mieltä ja kehoa koko yön. Satuin vielä nuohoamaan massiivisen äänentoistorykelmän vierellä suurimman osan ajasta, ja voin vain kiittää taianomaista tuuriani siitä, että olen kaikkien näiden musiikkimaailmoissa vietettyjen vuosien jälkeen välttynyt tinnitukselta. Jossain vaiheessa Egoless pyysi - ei ehkä kaikkein kohteliaimmalla tavalla muutaman fuckin ilmoille heittäen - äänenvoimakkuuden nostoa, mikä ei mielestäni ollut tarpeen, mutta mitäpä mä tiedän. Ja vaikka normaalisti asennoidun siten, että tarpeeksi hyvä musiikki ei tarvitse tuekseen maksimaalisia volumeja, en voi väittää, etteivätkö energiani olisi nousseet sitä mukaa kun volanappia käpälöitiin.

Ei Egoless silti timanttisesta seitsemänkymmentäviisiminuuttisestaan huolimatta kohonnut ylitse muiden, mikä ei toki varmasti ollut tarkoituskaan. Kun jäljellä oli enää LAS, mietin aavistuksen hädissäni, että eihän tämä vielä saa päättyä. Tunti tuntui epäreilun lyhyeltä ajalta. LASin setin aikana kävi kuitenkin jotenkin hämmentävästi niin, että aika tuntui ei nyt suorastaan pysähtyvän, mutta katoavan, eikä jälkeenpäin ollutkaan lainkaan sellainen olo, että ilta olisi jäänyt kesken, vaan päinvastoin. LAS soitti niin vaihtelevaa sekä loppua kohden suorastaan hämyisää tavaraa, että koin vikan tunnin ehdottomasti intensiivisimmin. Tahdoin sulkea silmät ja hukkua siihen äänivyöryyn. En muista suljinko, mutta ainakin musta tuntui siltä.

Tahtoisin kiittää ystävääni Mattia (kai me ollaan jo ystäviä eikä kavereita iik?), jonka vesipullo mahdollisti sataprosenttisen läsnäolon tanssilattialla, ja joka on ihan all around hyvä tyyppi. Luulin, että keikat ovat aina parhaimmillaan yksin koettuina, mutta kävi ilmi, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, jonka kanssa on aidosti kivaa jorailla. Kiitti myös sille yhdelle jäbälle, joka käy drum&bass-eventeissä vähintään yhtä ahkerasti kuin mä, ja joka aina välillä pomppaa jostakin lavan edustalle riehumaan ja jolle lähetän joka kerta telepaattiset rispektit erinomaisesta musamausta ja tavasta fiilistellä. Kiitos myös sille toiselle ihanalle ystävälle, jolta sain suklaata ja viikunaa, ja jonka kanssa jutellessa kotimatka oli paljon antoisampi kuin mitä se kokonaan yksin kuulokkeet korvissa taitettuna olisi ollut. Myös narikkamiekkonen oli miellyttävän kohtelias, eikä osoittanut minkäänlaista ärtyneisyyttä, kun kävin kinuamassa reppuani voidakseni diilata korvatulppia niitä tarvitseville. Itse asiassa kukaan ei tänä iltana ollut tippaakaan tyhmä, mitähän magiaa tämä on?

En tiedä onko tässä vaiheessa turhaa sanoa kiitos järjestäjille ja musiikintekijöille ja kaikille hyville ihmisille, joiden ansiosta tämä yö oli olemassa, mutta kiitos.

Saavuin kotiin niin onnessani, että en pystynyt nukahtamaan purkamatta euforiaani johonkin, joten kirjoitin tuntoni aamuviideltä päiväkirjaan, ja laskin raapustamastani tekstistä seuraavana päivänä seitsemän sydäntä.

FABRICLIVE 22.1.2016 // Critical Sound & Bandulu

Kuva

Joulukuussa keksin tyhjästä, että Lontoo ei ole kovin kaukana eikä tilini täysin tyhjä. En lentovaihtoehtoja ja Fabric-klubin lähistöllä sijaitsevia hotelleja selaillessani osannut ensin edes olettaa, että matka todella onnistuisi, ja pitkälle maksujen sinetöimisen ja Lontoo-matkaoppaiden tutkimisen jälkeen pelkäsin kaikkea, mikä voisi mennä pieleen. Selvisin kuitenkin ilman niitä fyysisiä ja henkisiä vammoja, jotka hermostuneissa mielikuvissani tulivat viime hetkellä unelmien matkani esteeksi, ja vasta lentokoneeseen kompuroituani ja brittiläisen herran vierustoveriksi asettauduttuani uskalsin käsittää, että olin kuin olinkin turvallisesti matkalla kohti kuplivaa riemua aiheuttavaa yötä.

Esiintyjälista tuntui kaikessa komeudessaan pitkään suorastaan käsittämättömältä. En meinannut uskoa, että pääsisin hikoilemaan käytännössä kaikkien suosikkieni keikoille. Suosikkien, joita en tähän mennessä ole päässyt näkemään, sekä suosikkien, jotka ovat esiintymisillään elämääni jo aiemmin rikastuttaneet. Spectrasoulia kohtaan tunsin suurinta etukäteistä innostuneisuutta, sillä kaksikon pari levyä pitivät mut pinnalla viime kesänä, kun ahdistavat työsyöverit meinasivat vetää mielialani liian tuhoisiin syvyyksiin. Lisäksi Sam Binga sai uteliaisuuteni heräämään, sillä hemmon mielikuvitukselliset kikkailut kuuluvat genren kekseliäimpään lokeroon.

Matkaa hotellistani oli ainoastaan vartin verran, mutta osasin ennakoida oman harhailevaisuuteni ja lähdin liikkeelle samaan aikaan kuin soitto Fabricissa alkoi. Arvioin aivan oikein oman sisäisen gps:ni toimivuuden, tai pikemminkin reistailun, sillä onnistuin muutaman korttelinvälin aikana eksymään ja kiertämään google mapsista etukäteen tarkastamani reitit kahteen otteeseen ennen kuin osuin kovasti kaipaamalleni Charterhouse Streetille. Sen jälkeen ei ollut epäilystäkään siitä, mihin suunnata, sillä heti nurkan takana odotti ihanan paksua brittimurretta (voiko sitä edes sanoa murteeksi vai kutsutaanko tuota hienostunutta ääntämistyyliä yksinkertaisesti englanniksi?) vääntävä nuorisojoukkio, jota tuimahkon näköiset järjestyksenvalvojat kaitsivat kolmeen jonoon. Mut ohjattiin yhteen ahtaista metalliaidoilla toisistaan erilleen jaetuista kujista ennen kuin edes kunnolla käsitin saapuneeni oikeaan osoitteeseen, ja seuraavassa hetkessä jouduin varsin kiireellä kaivelemaan papereitani pokelle, joka huusi reippaasti "THIS WAY LOVE!" ja elehti oikeaa sisäänkäyntiä kohti tihrustettuaan ensin aikansa epäilemättä kummallista kieltä pursuavaa ajokorttiani.

Häkellyttävän ripeä toiminta kiihtyi entisestään otettuani pari askelta klubin sisätilojen puolelle. En muista kuinka monta turvatarkastusta kävin läpi - luultavasti vain yhden, mutta siinä pyörityksessä ja huutelussa se tuntui kymmeneltä - ja jouduin pettymyksekseni luopumaan banaanista ja niistä kahdesta vesipullosta, jotka olin varannut mukaani aamun väsähtäneitä tunteja varten. En sentään ole niin pihalla, että kuvittelisin voivani viedä Lontoon kenties tunnetuimman yökerhon tiloihin omia juomia ja syömisiä, mutta oletin narikan toimivan tarpeeksi turvallisena säilytyspaikkana kyseisille viattomille eväille. Oletko aivan idiootti, tuntui topakasti reppuni sisältöä mylläävä nainen sanattomasti ilmaisevan, ja koetin sopertaa "can't I just leave them in the..." löytämättä oikeaa sanaa narikalle. Nainen veti moittivasti esiin toisen rakkaista vesipulloistani ja jatkoi luetteloaan siitä, mitä kaikkea sisälle on kiellettyä tuoda. Jotain sanoakseni tokaisin "I'm from Finland", mikä tuntui heti ainoastaan lisäävän tilanteen hölmöyttä. Ihan kuin olisin yrittänyt kotimaani esille tuomalla kertoa, että olen asunut alkeellisissa oloissa, joissa ei klubikulttuuria tai valvotuissa oloissa juhlimisen konseptia tunneta. Nainen vastasi että niin niin mutta täällä meillä Lontoossa tänne ei ole sallittua tuoda yhtikäs mitään, aivan kuin reppuni kovakourainen käsittely ja samanaikainen kieltojen hokeminen ei jo olisi tehnyt tätä aggressiivisesti noudatettua sääntöä vesiselväksi.

Kun viimein pääsin seulasta läpi, odotti lippu- ja narikkajonossa vielä sellainen pomotteleva ja sekava ilmapiiri, että viimeinkin varsinaisen klubin tiloihin kompasteltuani tunsin kulkeneeni pyörremyrskyn läpi. Tämä ei suinkaan laskenut mielialaani, vaan asetti mut päinvastoin melkoisen jännittyneeseen ja äärimmäisen valppaaseen olotilaan. Hyppelehdin alas portaita pitkin, jotka tuntuivat hetken jatkuvan maapallon keskipisteeseen asti. Kaikkialla oli pimeää, usvaista, värikkään välkehtivää. Vastaani tuli hämärästi erottuvia hahmoja ja hahmojen ääriviivoja, kunnes viimein pääsin pohjakerrokseen. Kiersin ensin väärälle puolelle, koska olen onneton seuraamaan ilmiselviä suuntia ja haluan myös saada selkeän käsityksen ympäristöstäni, jotta tiedän, mihin asettautua, ja laskin tällä pikakierroksella noin sata eri pikkuista baaritiskiä. Kun sitten viimein löysin oikean reitin ja käännyin viimeisen kulman takaa kaipaamalleni tanssilattialle, aloin hymyillä. Enkä lopettanut tuntikausiin. Eräs olemukseltaan varsin luihu miekkonen kommentoi jossain pikaisessa vaiheessa "you've got a really cheeky smile when you dance!". Tämä jäi mieleeni yhtenä parhaista koskaan kuulemistani kohteliaisuuksista, vaikka en voikaan mennä takuuseen tyypin tarkoitusperistä tai niiden kunniallisuudesta. Totesin nimittäin yön aikana, että näin on totta tosiaan näreet: en yksinkertaisesti osaa olla virnuilematta samalla kun tanssin. Toki pystyn pyyhkimään kasvoni peruslukemille, jos oikein kovasti keskityn ulkoiseen olemukseeni, mutta miksi keskittyisin?

Iskettyäni itseni kultasuoneen oli Hyroglificsin setti juuri päättymässä, eivätkä sen viimeiset minuutit ymmärrettävästi suoneet mulle samanlaista huikaisevaa kokemusta kuin saman artistin älytön veto kotimaassamme viime loppusyksystä. Kun Sam Binga ja Om Unit kipusivat dj-pöydän taakse asemiin, ujuttauduin mahdollisimman hienovaraisesti syvemmälle jo tässä vaiheessa hyvin tiiviisti pakatun yleisön uumeniin - toisin kuin ne rohkeat ja röyhkeät yksilöt, jotka ilmestyvät kesken kaiken tyhjästä ja raivaavat häpeämättömästi tönivän tiensä eturiviin, tahtoisin aina pyydellä anteeksi jokaiselta, jonka eteen vahingossa tuppaudun - ja sitten vain tanssin. Mulle oli alusta asti selvää, etten malttaisi edes käväistä toisessa huoneessa. Se olisi varmasti tarjonnut kovatasoisia räppihommia, mutta ei nyt saanut sijaa kaikkien ekan huoneen huippujen keskeltä.

Olen huomannut kummallisen ilmiön: mitä syvemmällä livemusiikissa olen, sitä vähemmän muistan siitä jälkeenpäin. Saatan muistaa valitsemani sijainnin tanssilattialla ja välähdyksiä ympäröivistä ihmisistä, mutta musiikista en välttämättä osaa sanoa halaistua sanaa. Illan tokan tunnin ajalta muistan sen yhden valkopaitaisen ponnaripään, joka tuntui olevan jatkuvasti takanani, vaikka liikuskelin lakkaamatta elävän yleisön virrassa kauas alkuperäiseltä paikaltani. Muistan sen yhden korealaiselta näyttäneen vakavailmeisen pojan, joka liikehti hitaasti kasvot kohti sivuseinää ja kääntyi välillä katsomaan mua ilmeellä, joka aiheutti halun pyytää anteeksi, vaikka en tietääkseni ollut tehnyt mitään. Muistan tanssilattian yllä poukkoilleen vihertävän ja sinertävän värimaailman, jonka ilmeisesti vangitsevan kauniita kuvioita takaseinustalle muodostaneita valoilmiöitä osa tanssilattiasta oli kääntynyt tuijottamaan niin antaumuksella, että jouduin välillä tanssimaan lähes naamatusten täysin omissa lumoutuneissa maailmoissaan liitelevien kaksilahkeisten kanssa. Yleisö ei kuitenkaan suinkaan koostunut pelkistä miespuolisista, mikä oli ilahduttavaa, sillä tyttöjen kanssa on tanssin lomassa helppo vaihtaa itsessään merkityksettömiä mutta hyviä viboja voimistavia hymyileviä katseita.

Joka tapauksessa en muista tästä tunnista muuta kuin että nautin. Sama hämärä reaktio kävi taannoisissa Drop Zone-bileissä, joissa mulle ennestään tuntematon Wen veti sellaisen setin, että voisin lähes kokonaan puuttuvista muistikuvistani päätellä kadonneeni sen ajaksi jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen universumiin, jossa vain musiikki on totta ja muuta ei ole. En usko, että Sam Binga ja Om Unit veivät niin tajunnanräjäyttäviin syövereihin, mutta odotukseni lunastettiin joka tapauksessa.

Harmikseni en voi sanoa samaa seuraavasta b2b-poppoosta, joka koostui Spectrasoulista ja Criticalin bossman Kasrasta, joka on jo aiemmin vakuuttanut mut erinomaisuudestaan samoissa jameissa kuin Hyroglifics. Tästäkään tunnista en muista paljoakaan, mutta tällä kertaa syy löytyy ihmismassan aiheuttamasta keskittymiskyvyn puutteesta ja huonosta äänentoistosta. Jo ennen kuin nämä kaikesta huolimatta täyden kunnioitukseni ansaitsevat äijät pääsivät tositoimiin, huomasin ajautuneeni vasten takaseinustaa dominoivaa lavaa, joka oli toimiva ratkaisu siinä mielessä, ettei mun tarvinnut pelätä tunkevani kenenkään takanani joraavan viattoman yksilön iholle, mutta pilasi kaiken siinä mielessä, että koko tanssilattia tunki mun iholle. Hyvä että pystyin hengittämään litistyneessä olotilassani, puhumattakaan tanssimisesta, joka on - tarvitseeko tätä sanoakaan - koko jutun pointti. Onnekseni pääsin epämääräisissä oloissa kuluneen pitkähkön ajan jälkeen kampeamaan itseni lavalle, joka oli kuitenkin niin täyteen pakattu, että silloin kun en joutunut pelkäämään henkeni (no okei eipäs liioitella, sanotaan että nilkkani) edestä tanssiessani liian lähellä reunaa, valuin tyyppien selkien taakse ja kajarien väärälle puolelle, jolloin täysillä hakkaava musiikki muuntautui epäselväksi jumputukseksi.

Olisin voinut tehdä olotilastani niin mielekkään kuin niissä puitteissa oli mahdollista ja keskittyä ottamaan odottamastani kolmikosta irti edes jotain, mutta en vain onnistunut sulautumaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin löytäneeni nurkkauksen, johon biisien erilaiset tasot kuuluivat tarpeeksi hyvin ja jossa mulla oli ruhtinaalliset kymmenisen senttiä tilaa tanssahdella, mutta tämäkin ilo riistettiin aivan liian pian, kun tanssilattialle alkoi hetkellisen väljyyden jälkeen jälleen valua litroittain ihmisiä. Voihan olla, että setti ei ollut kummoinen, mutta ne hetket, kun sain otteen musiikista, tanssin aivan täpinöissä, joten siitä ei liene ollut kyse.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, todistaa, että odotukset ovat turhia, sillä mikään ei takaa niiden toteutumista. Ne, joita odotin eniten, olivat suurin pettymys, ja se, jonka soolomateriaali ei ole kolahtanut, osoittautui illan ekstaattisimmaksi elämykseksi. Virkistäydyin juomalla noin kymmenen lasia vettä - thank god vesijohtovesi on kyseisessä maassa kelvollista, muuten olisin kuivunut kasaan, ja propsit vesilasimiehelle, joka palveli janoista väkeä koko yön hikikarpalot hätäistä olemustaan pitkin valuen - ja palasin takaisin aikomuksenani ujuttautua lähelle lavaa ja toivoa parasta. Mefjus oli juuri aloittanut osuutensa, ja pysähdyin hetken mielijohteesta dj-kopin sivustalle, jossa oli ylellisesti tilaa, avoimet näkymät tanssilattialle sekä mitä erinomaisin äänenlaatu. Tämä osoittautui kullanarvoiseksi neronleimaukseksi, ja jäin loppuillaksi nauttimaan olostani tälle keitaalle, jossa sain puuhata mitä lystäsin ja heittäytyä täysillä musiikkiin, VIHDOINKIN. Mefjus oli yksinkertaisesti paras. Tunti oli hurjaa kaahaamista, mutta monipuoliseen ja kutkuttavaan malliin, niin että uusista käänteistä jaksoi innostua täysillä joka kerta. Mefjusia seurannut Emperor oli niin ikään varsin raju, mutta sellaiseen suoraviivaiseen tyyliin, etten saanut yhtään niin paljon säväreitä kuin edeltäjä tarjosi.

Brittien laumakäyttäytyminen ei siinä tungoksessa erottunut millään tavalla suomalaisten tyylistä, mutta yksittäiset kontaktit olivat luonteeltaan ilahduttavan kohteliaita ja jollain tapaa viattomia. Moni nosti ohitseni kävellessään peukun pystyyn, ja jopa kaksi jäbää kävi suutelemassa kämmenselkääni prinssimäisin elkein. Jotkut tanssivat kanssani hetken ja jatkoivat sitten matkaa, toiset kävivät hihkumassa hyvää oloaan ja menivät sitten muualle, juuri kuten pidän mieluisimpana menettelytapana. Siksi käyn näissä tapahtumissa niin mielelläni yksin: haluan vain tanssia ja kuunnella ja tanssia ja kuunnella. Brittien keskustelunavaukset olivat luokkaa "That guy looks like Ron Weasley!" tai "Could you please rate my friends' dancing?".

En tiedä kuka neljästä flaikussa luetellusta MC:sta oli milloinkin äänessä, mutta jokainen piti kielensä kiitettävästi kurissa eikä ryhtynyt jatkuvaan mölinään, kuten joskus on Suomen bileissä meinannut käydä. En ole täysin päässyt kärryille sen suhteen, mikä MC:n funktio näissä pippaloissa on, sillä harmillisen usein yleisön huudattaminen estää musiikin tahdissa tunnelmoimisen ja tekee ilmapiiristä tarpeettoman levottoman. Haluaisin musiikin jatkumona, en sekavina katkelmina. Toki on tervetullutta, kun hyvät MC:t virittävät tunnelman korkeammalle silloin kun meno osoittaa lässähtämisen merkkejä, mutta useimmiten tilanteet lutviutuvat omillaan.

Jäljellä olevista esiintyjistä Foreign Concept ja Enei sekoittuvat muistikuvissani, enkä taaskaan osaa sanoa muuta kuin että huh mitä tykitystä. Olin täydellisen onnellinen. (Musta tulee vielä erinomainen musiikkikriitikko.) Illan päättänyt Klax saa multa erityismaininnan siksi, että näiden valinnat saivat mut unohtamaan tässä vaiheessa erittäin tuskallisesti polttelevat jalkapohjani, joita olin rääkännyt yli seitsemän tuntia. Myös polveni koettivat saada mut luovuttamaan jatkuvin hätähuudoin, mutta en voinut kuvitellakaan poistuvani ennen hiljaisuutta. Klax oli nimittäin illan toinen yllättäjä. Tai no, en tiedä miksi olisin yllättynyt siitä, että Ritalinin kaltaisen täysosuman julkaisseiden artistien dj-kokonaisuus oli huikea, mutta joka tapauksessa. Muistan biisien luoman yleistunnelman jotenkin tikittävänä, raikkaana ja tahtilajien puolesta ilahduttavana. Jokainen kappale sai aikaan uuden energiapurkauksen, ja kun aamu todella valkeni ja musiikki hiljeni, halusin samaan aikaan nukkua ja valloittaa maailman.

Voi jukra kun tämä muistelu saa nyt aikaan niin isot täpinät, että en malta odottaa seuraavaa tilaisuutta päästä riehumaan. Onneksi sellainen koittaa jo tänä lauantaina Drop Zone-karkeloissa Circuksessa, jossa juhlistetaan (vai surraan?) Renegade Hardware-lafkan taipaleen päättymistä. Jalkapohjanikin ovat sopivasti osoittaneet lupaavia parantumisen merkkejä.