keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Helsinki Sound System Weekender 23.-24.3.

High Kulcha - Intergalaktik Sound System @ Merikerho 23.3.
Helsinki Dub Club - Healing of the Nation & Ivah Sound System @ Side Club 24.3.


Jos olen joskus murehtinut sitä, että hehkutanko musiikkia ja näitä musiikintäyteisiä öitä liikaa, niin nyt jos koska mun pitäisi olla huolissani. Viikonloppu täynnä musiikkia, joka on kuin tuntikausia kestävä rukous, yksinkertaisesti avasi mun sydämen.

Ensin muutama sana uskonnosta. Ihan muutama vain, lupaan! Olen aikoinaan ollut hyvin määrätietoinen ateisti ja kaiken henkisen hihhuloinnin yrmeäkasvoinen vastustaja. Valtaosa uskonpuutteestani kohdistui kristinuskoon, mutta en jaksanut pohdiskella minkään muidenkaan uskojen tai silmälle näkymättömien energioiden mahdollisuuksia. Uskoin, että kun kuolemme, me maadumme ja that's it, ja ettei mitään sen suurempaa ole. Uskoin, että kehomme toimii pelkkien fysiologisten prosessien alaisena, ja että ihmisen on selvitäkseen kamppailtava stressipäissään, nauttien elämästä korkeintaan maltillisesti ja järkevästi.

Sitten tapahtui asioita ja uskomukseni menivät mullin mallin, johtaen tähän pisteeseen. En tiedä miten tämän pisteen avaisi yksinkertaisesti, mutta no... kaikki muuttui. Ja musiikki oli siinä muutoksessa ratkaisevana tekijänä. En edelleenkään usko kristinuskon Jumalaan, mutta mielestäni eri uskonnollisissa suuntauksissa on paljon enemmän yhteistä kuin aiemmin ymmärsin olevan mahdollista. Nimi sille kaiken läpäisevälle energialle vain on eri.

Mulle on suotu sellainen onni, että monet eri musagenret pystyvät toimimaan riittinä sen jonkin syvimmän herättämiseen, mutta se tyylilaji, mitä nyt perjantain ja lauantain aikana kuulin ja tanssin, on kuitenkin, lopulta, suorin ja vahvin väylä. Dubia, roots reggaeta ja bassoisia steppereitä (okei nämä englanniksi niin uljailta kuulostavat nimitykset menettävät kyllä suomennoksessa hieman herkullisuuttaan) kaksi yötä putkeen ja mun raskaan kevään jäljiltä aivan nukuksissa ollut sielunelämä roihahti takaisin täyteen hehkuunsa.

Ensimmäinen yö kului sympaattisella Merikerholla, jonka venemäinen sisus ja aavistuksen vinossa oleva tanssilattia on hämmentävän toimiva ratkaisu tanssimiseen. Merikerholla kunnioitettiin äänentoistojärjestelmää nimeltä Intergalaktik Sound System, joka on toiminut Helsingissä yli kymmenen vuotta (luin siis facebookista... olen nimittäin vielä niin tutustumisvaiheessa, että Ivah Sound sekä Salamari Soundsystem ovat mulle ainoita ennestään tuttuja nimiä). Tässä vaiheessa mulle ei kuitenkaan enää tullut yllätyksenä se, että fyysinen äänentoistojärjestelmä on kasattu dj-pöydän tilalle, jota kohti tanssiminenkin suunnataan, samalla kun sound systemin ihmisosapuolet ovat jossain sivussa tai takana. Musta käytännössä on jotain valtavan hienoa ja nöyrää - annetaan musiikin puhua, ja annetaan arvo sille, mikä sen musiikin meille kuljettaa.

En ehtinyt olla Merikerholla kuin pari minuuttia ennen kuin huomasin: miten kaikki ovat näissä tapahtumissa aina niin hyvällä tuulella? Drum&bass-porukka pääsee yhteisöllisyydessä ja jaetussa rakkaudentunnussa aika korkealle, mutta missään en ole kohdannut niin avointa, hymyilevää ja turvallisen tuntuista tanssilattiaa kuin näissä tämän tyylin kekkereissä. Kaikenlainen sekoilu ja töniminen puuttuu kokonaan, siis todella ihan kokonaan. Kaikki tuntuvat kunnioittavan ja rakastavan itseään, kanssatanssijoita sekä ennen kaikkea musiikkia. Hyväntahtoisuus tarttuu ja säteilee yhdestä seuraavaan, niin, että olen jälkeenpäin parhaimmillaan monta päivää sellaisessa pyytettömässä hyväsydämisessä moodissa, jossa haluaisin olla aina ja koko ajan.

Olen joskus tässäkin blogissa dissannut reggaeta, mutta niin vain ihminen kehittyy ja muuttuu. En edelleenkään kuuntelisi sitä itsekseni kotona, mutta lopulta raja sen välillä, mikä on reggaeta, roots reggaeta ja dubia, ei ole suuri. En osaa edes määritellä, mitä perjantaiyönä kuultiin, mutta jotain ja kaikkea näistä. Turha muutenkaan jumittua sanallisiin määritelmiin, kun ainoa, millä on väliä, ja mikä vaikuttaa mihinkään, on se tanssilattialla tapahtuva kehollisen ja mielellisen yhdistyminen joksikin äärettömäksi.

Kuva
Kappalevalikoima oli tunnelmaltaan moniulotteinen, sillä mukana oli sopiva sekoitus tanssittavuutta, keveämpää lainehtimista, tuhteutta ja riehakasta bassoilua. Valtaosa biiseistä soitetaan niin, että ensin tulee "oikea" versio ja sitten dub-versio - joka tuntuu mun mielestä lähes aina paremmalta. Se tuntuu usein riisutummalta, syvemmältä ja viettelevämmältä, basso pääsee intensiivisemmin esiin ja kokonaisuudessa tuntuu olevan enemmän huomion nappaavia nyansseja kuin alkuperäisessä, usein jotenkin iloisemmassa ja instrumentaalisemmassa versiossa. Mieleeni perjantailta jäi etenkin eräs hitaasti rakentunut dub-versio, joka oli aivan tuskallisen kaunis (tuskalliseksi menee kun jokin kuulostaa niin hyvältä, ettei enää edes tanssimisella pysty ilmentämään sitä tuntemusta), jonka bassot lisääntyivät asteittain ja joka oli kuin pyörteilevästi etenevä musiikillinen ekstaasi, joka vei tajunnan tuolle puolen. Huh.

Oman olennaisen lisäyksensä kaikkeen siihen musiikilliseen ilonpitoon toi tietysti MC Nestori, jonka jutut olivat täynnä musiikkiin ja kulttuuriin kohdistuvaa rakkautta ja kunnioitusta. En aina edes erota kuuluuko massiivisista kaiuttimista tulviva ääni MC:lle vai biisin laulajalle, mikä kertoo siitä, että mikissä on joku todella asiansa osaava tyyppi. Jännä, että kehoitukset henkiseen tutkimusmatkailuun ja "spiritual eye":n avaamiseen eivät nosta mun karvoja pystyyn yhtään samalla tavalla kuin jos joku haluaa tyrkyttää mulle kristinuskon Jumalaa, vaan päinvastoin, rakastan muistutuksia siitä, mitä kohti sisäisen katseeni suunnata. Lienen löytänyt ympyräni.

Meinasin kolmen jälkeen lähteä pois, kun työpäivän ylleni valuttama stressi ja aikainen herätys alkoivat painaa, mutta en yksinkertaisesti pystynyt lähtemään. Istuskelin aikani, ja päätin monta kertaa, että nyt - silti en pystynyt. Lopulta palasin takaisin keskelle musiikkia ja sieltä ne voimat aaltoilivat takaisin, niin että vikan tunnin aikana sain jäljelle jääneen kourallisen kanssa nauttia lähes tyhjästä tanssilattiasta. Parhaita asioita koko maailmassa on kunnollinen tila tanssia, sekä fyysisesti että mielellisesti. Vapaus ilmaista itseään kuten tahtoo, minkälaisten ja minkäkokoisten liikkeiden kautta tahansa, on aivan suunnaton onni.

Perjantai oli niin hieno, etten osannut odottaa sitä, mitä lauantaina tapahtui. Mitä silloin edes tapahtui? Kuin jokin olennainen olisi muuttunut... something shifted. Tällä kertaa sessio tapahtui Side Clubilla, joka on diskopallomaisine värimaailmoineen ja naapuripubin karaokepuolineen jotenkin simppelin kotoisa. Tanssilattialle oli mahdutettu peräti kaksi sound systemiä, Ivah Soundin sekä Healing of the Nationin. Jälkimmäinen on minulle varsin tuntematon, mutta Ivah Sound on kirjoissani jo ehdottoman takuuvarma rakkauden lähettiläs, niin monesti olen heidän bileistään maailmoja syleilevänä tähtisilmäisenä lämpöä täynnä olevana lapsosena lähtenyt. Kahden sound systemin välillä vuorottelu toimi hienosti, vaikka muutaman biisin setit ja kääntyily yhdestä tanssilattian kolkasta toiseen hieman katkoivatkin hurmiotilaa. Toisaalta ihan hyvä - jos joku ei olisi ollut katkomassa, olisin varmaan lipsahtanut pysyvästi johonkin vaihtoehtotodellisuuteen.

Ensin siveellinen tekninen puoli. Mun on tosi vaikea erotella, miten nämä kaksi sound systemiä erosivat toisistaan äänentoiston tai selektion suhteen, sillä mulle laatu oli niin samalla viivalla ja puhtaasti nautinnollista. Jos nyt väkisin yritän lajitella, niin Ivah Sound oli dynaamisempi ja vallattomampi, kun taas Healing of the Nation oli hartaampi ja upottavampi. Toisaalta jako voi johtua ihan fyysisestä sijainnista: Ivah Soundin vuorot koin kauempaa ja taaempaa, jolloin pystyin tanssimaan vapaammin ja kokemaan musiikin enemmän ulkoapäin kuin Healing of the Nationin, jonka aikana seisoin usein lähes skobeissa kiinni ja pääsin niin ollen automaattisesti syvemmälle musiikin kerroksiin.

Molempien porukoiden kohdalla olin hämmästynyt siitä variaatiosta, mitä musiikkivalinnat jatkuvasti tarjosivat. Oli hitaampaa keinumista, jonka äärelle pystyi rauhoittumaan kuin polvistuen jonkin pyhän eteen, ja toisaalta oli niin uskomattoman mukaansatempaavia bilebiisejä, että voi juku! En tiedä onko bilebiisi paras ilmaisu kuvaamaan tätä musiikkityyliä, mutta hitsi, nämä jos mitkä ovat bileet: kun koko tanssilattia heittäytyy koko kehollaan hakkaavaan bassorytmiin ja jakaa keskenään fokuksen, joka on täysillä suunnattu musiikkiin, syntyy niin kokonaisvaltainen kollektiivinen hurmos, ettei mikään ihme, että olen joskus päiväkausia jälkeenpäin aivan rakastunut kaikkeen ja kaikkiin.

Eniten näiden tanssibiisien joukossa riemastuin niistä, jotka muistuttivat tikityksineen ja tahtilajeineen räppiä. En tiedä edes mikä instrumentti se tikitys on - haitsut? -, mutta mielessäni se yhdistyi träppiin (tämä ei ole loukkaus! vaikka tiedän, että monissa tämä jalo räpin alagenre saa aikaan kammoksunutta pään pudistelua) kaikessa tanssittavassa koukuttavuudessaan. Jos jossain tikittää, mun keho liikkuu. Kuitenkin, kaikista eniten tahdon kiittää loputtomiin bassoa; sitä syvää, spiraalimaista, loputonta, muuntautuvaa bassoa, jonka illan artistit meille soivat.

Kuva

Räpistä puheen ollen, oli paikalla mikkiin tarinoimassa myös Puppa J, jonka Oi aikoja! oli mulle aika tasan 9 vuotta sitten hurjan lohdullinen levy. Olin silloin juuri muuttanut vanhempien hoivista omilleni, ja samoihin aikoihin läppärini lähti viikoiksi huoltoon. Olin siis pakotettu kuuntelemaan pelkkiä fyysisiä levyjä, mikä on tällaiselle lellitylle nykyajan internet-kasvatille aika outo skenaario. Pyöritin kuitenkin päivästä toiseen Oi aikoja!:a ja voin hyvin. Tänä yönä Puppa J:n (tai ainakin luulen että se oli Puppa J?! Apua? En luota enää mihinkään muistikuviini) hassut freestylepätkät naurattivat kaiken uppoutumisen keskellä, ja sai mut tajuamaan, että koska jokin oleellinen osa mua on ikuisesti sidoksissa räppiin, ei mikään ihme, että dubikin kiehtoi mua jo ennen kuin edes tiesin mitä se on. Toki räppi on ajatusmaailmallisesti ja skenellisesti hyvin kaukana mistään dubiin liittyvästä, mutta puhtaan teknisesti löydän osasta näiden genrejen kappaleita yllättävän paljon yhdistäviä elementtejä.

NONIIN, sitten astahdetaan kaiken sinetöivälle ei-rationaaliselle puolelle, jes! Tanssin etenkin lauantaina pitkälti silmät kiinni, ja voi jukra mihin ulottuvuuksiin sisäänpäin kääntymällä pääsee. Usein musiikki alkaa heti tämän eniten käytössä olevan näköaistin sulkeuduttua tuottaa kaikenlaisia parantavia ja visuaalisesti upeita, syvänvärisiä mielikuvia, ja tällä kertaa sekä perjantaina että lauantaina nuo mielikuvat pyörteilivät raikkaassa vihreässä, uudessa kasvussa ja sykleissä, jotka samalla tavalla kuin vehreys symboloivat mulle ikuista virtaa. Näin säkenöivän värisiä kasveja ja kieppuvia mandaloita, näin pelkkää häikäisevää valkoista ja virtaavia abstrakteja kuvioita. Musiikki myös ohjaa kehoa muuhunkin intuitiiviseen liikkeeseen kuin tanssimiseen, sillä huomasin usein joko katselevani korkeuksiin pää takakenossa (mitä oikein katselin?) tai pitäväni käsiä rintakehäni tai kurkun päällä, ikään kuin auttaen näitä chakroja avautumaan. En yhtään ihmettele, että vihreä oli molempien iltojen dominoiva väri, sillä näissä sessioissa sydänchakraa on mahdoton pitää kiinni. Ja kuka edes haluaisi?

Nyt otetaan pieni hetki chakroille. Tiedän jo pelkän sanan aiheuttavan monissa valtavaa vastustusta, ja aivan pari päivää sitten sain kommentin: "Oot nyt toinen jonka tiedän puhuvan chakroista tosissaan, sitä toista pidän hieman idioottina. Älä anna täs käydä samoin". Harmillisesti se mielikuva, mikä toisilla on musta, ei ole mun käsissä, ja jos se on chakrojen vuoksi mureneva, olkoon niin. Joskus huomaan suorastaan tuohtuvani siitä pilkasta, mitä tämän aihepiirin tiimoilta kohtaan, mutta usein se lähinnä huvittaa. Hyvin mielelläni keskustelisin siitä, miksi chakrat tuntuvat monista niin inhottavilta, ja miksi niihin on mahdotonta suhtautua neutraalisti. En tietenkään edellytä, että kaikkien pitäisi uskoa samaan, mutta jos ne ovat mulle olemassa ja jos niiden avaaminen on auttanut mua räpiköimään ylös henkisistä raskaanmustista vesistä, miten se on keneltäkään pois? En myöskään koe älyllisen kapasiteettini radikaalisti pienentyneen chakrojen ilmestyttyä elämääni, vaan päinvastoin: olen onnellinen, että rationaalis-tieteellinen maailmankuvani on laajentunut ja syventynyt muille alueille, viis siitä ovatko ne alueet joillakin super-legit työkaluilla ja mittareilla ja kaavioilla todistettavissa.

Noniin, takaisin öihin. Mulla ei ole enää paljoa sanottavaa, sillä sitä ultimaattista tunnetta on vaikea välittää, höpisin mä kuinka kauan tahansa. Muistan vain miettineeni monesti, olenko koskaan ollut näin onnellinen ja onko sydämeni koskaan ollut näin auki. Totta kai se on, mutta luulen tuon onnen olevan laadultaan sellaista, että kun se vyöryy tietyn pisteen yli, sillä ei enää ole rajoja eikä ominaisuuksia - se on niin loputon ja läpäisee kaiken, ettei mieli pysty käsittämään sitä eikä muistamaan sitä jälkeenpäin. Voi olisinpa aina yhtä auki. Toinen, mitä koko kehoa värisyttävä bassokylpy vahvasti kohottaa, on seksuaalienergia, jonka miellän elämänenergiaksi. Se tekee kaikesta intensiivisempää ja jännittävämpää, ja se luo yhteenkuuluvutta ihmisten välille.

Niin, se yhteenkuuluvuus. Olen tässä koko ajan kiittänyt musiikkia, mutta kaikki te, jotka nautitte öistä kanssani, sekä artistit että kuuntelijat, kaikki me jotka olimme yhdessä tätä varten kokoontuneet, eivät nämä tuntemukset ja vaikutukset olisi mahdollisia ilman sitä. Musta on aina järisyttävän hieno ilmiö, kun tanssilattialla jokainen todella antautuu musiikille, eikä tule tuoppi kädessä keskelle tanssivaa porukkaa huutokeskustelemaan menneen viikon tapahtumista. Se yhteinen keskittyminen tarkoittaa yhteistä värähtelytaajuutta, joka kollektiivisuuden voimasta leviää ja kohoaa.

Kiitos ja rakkautta.



maanantai 12. maaliskuuta 2018

Abyss 10.3.2018

DJ:
WALTER
VENAE
ANTON NICO
JESPER AISTI
VALTTERI VÄISÄNEN
GALACTIC WARMACHINE

VJ:
XANA
BYE FELIPE


Onnea Abyss 2v!

Eilinen havahdutti siihen, että tosiaan, siitä on jo kaksi vuotta kun viimeksi hehkutin tämän poppoon bileitä ja olin aivan autuaana kokemuksistani nykyään kuopatussa Espoon Lintuvaarassa sijainneessa bilehökkelissä. Nyt on siis mitä otollisin tuokio upota uusiin hehkutuksiin ja tässä painostavalta tuntuvassa viikonlopun tansseista seuranneessa univajetilassa lohduttautua elämällä uusiksi viime yö, joka oli suorastaan säkenöivä. Tai no, voiko huonompaa sanaa löytää kuvaamaan noita tunteja, jotka olivat sekä tilallisesti, mielellisesti että audiollisesti varsin hämyisät ja bassoisat... mites massiivinen? Vaikka nyt ei suoranaisesti puhuta junglesta, niin varsin hulppeissa olotiloissa tuolla musiikin syövereissä jälleen sai oikeuden olla.

Onnistuin taas kerran omalla vitkastelullani sabotoimaan oman onneni: kokonaan sivu suun meni illan aloittanut Walter, ja hivuttauduin tanssilattialle vasta kun Venaen setistä oli jäljellä enää neljäsosa. Olin tosin kiirehtinyt paikan päälle varsin ajoissa normaalina stressipäisenä "apuaaa mitä jos koko paikka on jo täynnä mitä jos en mahdu sisään apuaaa" -itsenäni, niinkin reippaasti askeltaen, että mua halaava kaveri kommentoi "sä oot niin hikinen että oot vissiin jo ehtinyt tanssia". En siinä vaiheessa harmillisesti vielä ollut, mutta hikisyys onneksi kyllä maksimoitui myöhemmin - rakastan hikoilua silloin kun se johtuu näin mielekkäistä prosesseista! Ja mielekkyydestä puheen ollen hyppäänpä nyt takaisin Venaen settiin enkä jaarittele enempää omien talirauhasteni tuottavuudesta. Jäin siis paitsi valtaosasta luultavasti ihanan syvää dubiteknoa sisältäneestä setistä, mutta ehdin kuitenkin vikan puolen tunnin aikana vaipua sen verran perinpohjaisesti musiikin uumeniin, että jo meneväksi äitynyt mutta kuitenkin seesteisyytensä säilyttävä huipennus oli täydellinen initiaatioriitti yöhön.

Rakastan yli kaiken niitä hetkiä tanssilattialla, kun kyseessä ei ole mikään pauhaava tekno vaan monivivahteinen, verkkaisesti mutta mielenkiintoisesti etenevä pehmeäbassoinen matka, ja kun basson hetkeksi vetää hiljaiseksi ja antaa kevyempien elementtien vallata tilan ja kaikki on yhtä korkealla liitelevää odotusta, ja kun sen basson sitten antaa iskeytyä takaisin ja vetää mukanaan entistä syvemmälle tajunnan piilotettuihin kerroksiin, niin... en edes tiedä mikä sana sille on. Ehkä 
mmmmmmmhhh
...

Okei ravistaudun takaisin tähän hetkeen tai siis eilisyön hetkeen kello kaksitoista. Sanon vielä Venaesta sen verran, että jos et ole vielä tsekannut, niin tsekkaa nyt hyvä ihminen hänen soundcloudinsa, josta löytyy mitä lumoavimpia miksauksia. Samaan mainostaukoon (joka ei muuten ole edes maksettu kelatkaa) voinkin saman tien heittää Anton Nicon vastaavan sivun, jonka uusin miksaus kertoo paljon siitä, mitä Abyssissa kuultiin. Parempi se on kuunnella kuin lukea ontuvia selityksiäni, sillä en tiedä miten kuvaisin sitä musatyyliä, jota Anton Nico soitti - pystyn korkeintaan avaamaan sitä tunnetilojeni kautta. Riemu, nautinnollisuus, onni ja riehakkuus eivät kuitenkaan valitettavasti riitä kuvaamaan musiikin teknistä puolta, mutta oli mitä oli, kokemus oli aivan älytön.

Miten Helsingin bileskene voi olla yhtäältä niin monipuolinen ja aktiivinen, mutta toisaalta niin suppea? Tarkoitan tässä soitettavien genrejen variaatioita - miksi valtaosa soittaa niin puhdasta teknoa? Vai enkö ole tarpeeksi skenessä löytääkseni muunlaisiin bileisiin, ja olenko väärässä kun koen, että kokeellisemmat jutut ovat mitä pienin vähemmistö? Anton Nico onneksi korjasi osaltaan eloisaa bassomusaa janoavat tanssivajarini, ja nautin tästä yhdestä tunnista suunnattomasti. Musiikki oli tavallaan all over the place ja kuitenkin tiukkaa ja hallittua, kappaleet soljuivat yhtenäisinä mutta kuitenkin omina vallattomina tarinoinaan, basso oli leikittelevää ja hakkaavaa ja tempo väliin räppimäinen, väliin kreisibailumainen. Voi että, lisää tällaista pliis!

Jesper Aisti on mulle hämmentävä ja kiehtova hahmo, sillä ne harvat kerrat kun jonkin hänen settinsä olen kuullut, en oikein tiedä mihin mystisiin tiloihin ne mut ovat saattaneet. Luulen että se johtuu niistä psykemäisiksi mieltämistäni vivahteista, joita näihin teknomaisiin kokonaisuuksiin salakavalasti on upotettu, ja jotka vievät sellaisille hämärän rajamaille, että sieltä ei noin vain livahdeta pois. Onneksi nyt puhutaan siitä hiippailevammasta psykestä, eikä NYT VEDETÄÄN TÄYSII KOLME VUOROKAUTTA KOSMOS-FESTAREILLA UMTS UMTS UMTS -psykestä (jolle toki on aikansa ja erittäin mielekäs paikkansa, mutta jolle en ihan niin varauksetta syty).

En osaa sanoa Jesper Aistista myöskään tältä yöltä paljoa, sillä vaikka tanssin ja nautin, muistissani on tämän setin kohdalla jonkin verran sumua. En tiedä mistä se johtuu - ehkä siitä, että kuuntelin alkuosan setistä seinän toisella puolella patjoilla lojuen, ja sinä aikana ehdin käydä epämääräisen liikemeditaatioon liittyvän keskustelun miehen kanssa, joka katseli puhuessaan silmiin eeerittäin merkityksellisesti ja intensiivisesti, samalla kun toisella puolellani vedettiin surutta viivoja kännykän näytön päältä, jonka jälkeen sain tältä niiskuttavalta kaksikolta sekavahkosti esitetyn kysymyksen "oisko hei myydä jotain juotavaa?". Jotain etenemistä tässä ug-bile-urassani on näemmä tapahtunut, sillä vuosi sitten todistaessani samanlaista pirinkiskomisnäytelmää täytyy myöntää, että se sai mut aavistuksen varpailleni, kun taas nyt lähinnä huvitti. Teknoon sun muihin liittyvä päihdekulttuuri on loputtoman mielenkiintoinen aihe, josta voisin jaaritella ummet ja lammet, mutta en nyt tähän kontekstiin änge sitä sen enempää. Kiteytetysti lääväisyys ja sekavuus tanssilattialla välillä kismittää, mutta noin muuten kukin kiskokoot mitä lystää, kunhan se ei tunnu itselle pahalta tai ole oman päätäntävallan ulottumattomissa.

Tunnelma kotoisassa Omenapuutalossa oli muutoin kiitettävän syleilevä, jopa sen verran, että tuntui mielekkäältä käydä istuskelemassa pehmeässä leponurkassa ja vain katsella ja vastaanottaa ilmapiiriä. Vaikka olin univajeesta ja arkielämässä meneillään olevista prosesseista johtuen kaukana parhaasta sosiaalisesta itsestäni - eikä musta erinomaisimmillanikaan saa mitään säkenöivää social butterflyta - koin ympäristön niin sallivaksi, että oli tosi ok olla ulosannillisesti raukea ja kömpelö. Tanssilattian puolella taas musiikista ja visuaaleista koostuva kokonaisuus oli sen verran skarppi, että tuntui helpottavalta heittää sosiaaliset koodistot menemään (kiehtoisi kyllä opetella heittämään tarpeettoman äärimmilleen hiotut kohteliaisuusroolit menemään noin muutenkin) ja muuttua pelkäksi keholliseksi olennoksi. Visut olivat mitä mainioimmat: kekseliäitä seinän poikki lipuvia eliöitä, sensuelleja hahmoja ja kuin ikiaikaisia viisauksia kuiskiva vire. Sori muuten visuaalinurkkauksen Bye Felipe ja Xana (jos teitä siis oli siellä kaksi tekijää, en tiedä kun olen tästä visuskenestä niin ulkona), että nuohosin siinä oviaukkonne edessä suuren osan ajasta ja peitin näkymät, mutta tanssilattian takaosa on pitkään ollut vastustamattomasti puoleensavetävä turvavyöhykkeeni.

Kun Valtteri Väisänen otti ohjakset käsiinsä, alkoi vapauttava hyökyvä riehutekno. Kun aiemmin harmittelin bileissä soitettavan musiikin liian yhtenäistä linjaa, en suinkaan tarkoittanut, etteikö puhdas nopeatempoinen tekno olisi sydäntäni lähellä. Kun se kerran hypnotisoi, ei sen haluaisi päättyvän ikinä. Valtteri paahtoi menemään, mutta ei monotonisesti, sillä vaikka puolitoistatuntinen lähti heti täysillä käyntiin, mahtui sen sisään monen monta suvantoa, ylös-alas-hyppelyä ja diipimpää möyrimistä. Tällä yön pimeimmällä hetkellä meinasin pahaenteisesti alkaa nuokkua, kun unenpuute painoi liiaksi päälle, mutta Valtteri tarjosi täydellisen kadotuksen tiheällä teknovyöryllään. Miten olis Väisäsen sijaan Valtteri Vyöryvä?

Sitten tuli junkka!!! Mikä ekstaasi huhhh huh huh! Nytkin hihityttää kun mietin esiintyjälistan kruunaavaa GALACTIC WARMACHINE -nimeä, joka kuitenkin osoittautui täydellisen osuvaksi nimitykseksi sille avaruusalus-drum&bassille, jonka ilmoille heitti aiemmin Nabic-nimellä Abyssin bileissä soittanut ihana junkkajäbä. Olin kaksi vuotta sitten aivan myyty Nabiseen yllätyksellisestä ja viekkaasta setistä, ja vaikka meno oli tällä kertaa täyttä hurjastelemista alusta loppuun, olin aivan yhtä hämmentyneen hullaantunut. En olisi ikimaailmassa arvannut, että pystyn syttymään vahvoja neurovaikutteita sisältävästä kaahailevasta drum&bassista, mutta niin vain syke vei mukanaan ja olin pelkkää onnea huokuvaa omasta tahdosta riippumatonta tanssienergiaa. Se, että herra Warmachine saa tyylilajista kuin tyylilajista rakennettua vangitsevan kokonaisuuden, kertoo taidosta nähdä biisien taakse ja musiikin sieluun: kyseessä ei ole pelkkä yksittäisistä kappaleista kasattu musiikillisesti yhteensopiva lopputulos, vaan jonkin suuremman hahmottaminen ja musiikin sisään imeytyneiden tunnetilojen tavoittaminen ja yhdistäminen. Ei ihme, että olo oli kuin joku olisi ravistellut jostain syvältä.

Kun viimeinen biisi oli aivan puun takaa Dub Phizixin The Clock Ticks, oli pakko laittaa silmät kiinni ja antautua sille rakkausvyörylle, joka rintakehästä purkautui ja yllätti mut täysin. En ole aikoihin herkistynyt drum&bassin äärellä, mutta tämä pitkään suosikkeihini kuulunut haikeankaunis biisi muistutti niin voimakkaasti siitä, mitä kaikkea hyvää elämääni on ilmestynyt kyseisen musagenren löytämisen myötä, että mitä muuta voi tehdä kuin heittäytyä kiitollisuuden ylitsevuotavaan virtaan?

Kiitos Abyss 💗 Lisäsitte rakkautta maailmaan.