maanantai 16. marraskuuta 2015

Syksyn biisilöytöjä


Pitkään inhosin Lana Del Reyta. En ymmärtänyt, kuinka koko maailma voi hehkuttaa tuota kolkkoja kappaleita tekevää muovisen oloista naista. Kunnes ilmestyi High By The Beach ja sen epätodellista unimaailmaa muistuttava melodramaattinen ja hohtavan kaunis video. Kaikki antipatiani katosivat, ja tilalle tuli kunnioitus artistin kaunista ja surumielistä lauluääntä kohtaan. Aiemmin en löytänyt Lana Del Reyn musiikista minkäänlaista tunnetta, mutta High By The Beach on kaikessa hivelevässä tyyneydessään täynnä vangitsevaa tunneryöpytystä, jonka intensiteetti on käänteisesti verrannollinen siihen, kuinka mahtipontista taustalla oleva musiikki on tai kuinka kiihkeästi Lana Del Rey laulaa. Alkupuoliskon vähäeleisyys on puhuttelevampaa kuin dramaattisempi loppuosa, mutta koko kappaleen yllä leijuu tietynlainen petollinen samettisuus.


Voisin saman tien laittaa koko Etherwoodin Blue Leaves-levyn lempikappaleideni joukkoon, mutta mennään nyt tällä kauniilla ja äärettömän lohdullisella valinnalla. Ensin pidin Etherwoodin tyyliä turhan melodramaattisena ja jollain tapaa naiivina, mutta sitä mukaa kun syksy eteni poispäin kesästä ja mielialani kohentui, alkoi Blue Leaves resonoida yhä paremmin kohoavien rakkauslevelieni kanssa. Tällä hetkellä kokonaisuus on ensimmäinen itsestäänselvä valinta silloin kun kaipaan musiikillista turvaa, ja Breathe It In on kuin puhdistava pyörremyrsky, joka humisee ja värisee ympärillä samalla kun Etherwood laulaa hengittämisestä, kaikkein arvokkaimmasta rikkaudesta, joka meillä on. Loppupuolisko on suloisesti upottavaa poljentoa, jonka hypnoottisen rytmin toivoisi kestävän ikuisesti.


Olen kuunnellut tätä biisiä elokuusta lähtien ja edelleen pääni räjähtää sen kovismaisuudesta. Vuoroin raskaasti matalalta muriseva ja vuoroin hillittömille kierroksille kohoava biitti yhdistettynä räppeihin on niin hullun kova yhdistelmä, etten löydä yhtäkään järkevää sanaa kuvaamaan sitä ekstaasiolotilaa, jonka tämä kappale aiheuttaa. Jos kuuntelen tätä ulkona ihmisten keskellä, kävelyni nopeutuu moninkertaiseksi ja katselen vastaantulijoita uhmakkaasti mutta avoimesti silmiin. Kotona taas en voi pysyä paikoillani vaan joraan täysillä. Arvostukseni Fanua kohtaan on muutenkin huomattavassa nousukiidossa, sillä tekijän monipuolisuus ja ammattitaito ovat erittäin kunnioitettavalla tasolla.


Epäilen, että tässä Sam Bingan kappaleessa on käytetty jonkinlaisia salamyhkäisen koukuttavia ääniaaltoja, joita ihminen ei voi järjellä käsittää tai kategorisoida, vain tuntea mielihyvän valuvan korvakäytäviensä kautta soluihinsa Chasicin aaltoillessa tietoisuudessa. Haaveilen siitä, että joku soittaa tämän joskus tilassa, joka on täynnä ensiluokkaista äänentoistoa, poukkoilevia valoja ja hikistä ihmismassaa. Arvelen, että tähän kappaleeseen heittäytyminen kaiken tuon keskellä tarjoaisi sellaista aistien ilotulitusta, että minkäänlainen meditoimisen tarjoama nirvana ei sen jälkeen tuntuisi miltään.


Köyhä Jonnen ja Silmälappu-Steven yhteisbiisi Ilman tunnetta on jo biitin puolesta niin älytön, että olen käyttänyt sitä itseni vahvistamiseen koko alkusyksyn. Tausta on tahdiltaan leppoisahko, mutta mörisevä ääni pauhaamassa zombiemaisesta elämäntyylistä, jossa ainoastaan juominen kiinnostaa, pitää huolen siitä, ettei biisissä ole mitään leppeää, puhumattakaan lyriikoista ja tyyleistä, joilla ne tuodaan esille. Päihdevoittoisen elämän arkipäiväisyys ja hohdottomuus - "vittuun se räppihaippi" - käy selväksi siinä toteavassa tyylissä, jolla pohjalla olemisesta räpätään, mutta tasaisuus ei koske artistien ulosantia. Kummankin flow on biisin tunnelmaan soveltuen kyllä lähes rentouttavan sulava, mutta samalla hereille potkivat parit tahtilajikikkailut sekä elämäntyylin paradoksaalisuudesta, sen tuhoavasta mutta elintärkeästä luonteesta - "tapoin itteni jo ja nyt elää ilman tunnetta" - kekseliäästi kertovat rivit pitävät huolen siitä, että kappale erottuu edukseen sadoista muista samaa aihepiiriä käsittelevistä biiseistä. Ilman tunnetta on kolmeminuuttisena hämmentävän vaikuttava kertomus siitä, kuinka pehmeän hyväilevää ja samalla raskaan turruttavaa dokaaminen sun muu säätäminen on, mutta sitä ilmentämään on punottu ei ainoastaan tekstit vaan kokonaisuus, jokainen elementti biittiä ja tunnelmaa myöten.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Drop Zone presents: Critical Sound 23.10.2015

Kuva
En muista milloin Drop Zone x Critical Sound-tapahtuma julkaistiin, mutta herätessäni aurinkoiseen perjantaihin tuntui paremmalta kuin jouluaaton aamuna. Vain kaksi Drop Zone-tapahtumaa sekä Kosmos-festareiden Gravity-stage on riittänyt vakiinnuttamaan kaikki nimikkeen toimesta tapahtuvat systeemit lempitilaisuuksikseni, sillä niissä on aivan erityinen tunnelma, jota on vaikeaa tavoittaa sanoin.

Y31 paikkana hämmensi etukäteen, sillä mielsin tämän Teatteri Forumin nimelläkin kulkevan keskustan klubin merkkivaatteisiin pukeutuneiden, viimeisen päälle meikattujen ja korkokengissä kipittävien teini-ikäisten vakkaripaikaksi. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä on pelkkiä yksityistilaisuuksia varten vuokrattava hulppea tila, jonka erillinen baaripuolisko ja ensivilkaisulla riemastuttavan kokoinen (eka ajatukseni: jes tänne mahtuu tanssimaan!), kaikista häiriötekijöistä raivattu tanssimistila lavoineen osoittautui täysin toimivaksi sijaintivalinnaksi. Ihastuin ikihyviksi myös wc-tiloihin, mikä saattaa kuulostaa epäilyttävältä, mutta selittynee oudolla mieltymykselläni kauniin värisiin, puhtauttaan kiilteleviin kylppäreihin. Tai sitten ei.

Hyroglifics oli juuri aloittanut puolentoista tunnin osuutensa, kun tepastelin aavistuksen hermostuneena sisään. Olen sitä aina, kun menen paikkoihin yksin, ja pelkoni osoittautuu myös joka kerta aiheettomaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun olen asettautunut tanssimaan. Ei ole muuta kuin musiikki, artisti, ympärillä liikehtivät hahmot ja oman kehoni reaktio tähän vastustamattomaan yhdistelmään. Toruin itseäni ties kuinka monennen kerran siitä, että olin jumituksissani onnistunut missaamaan dj-kisan voittajan Mizfiren, jonka kisamiksaus asetti minut täydelliseen tunnelmaan jo pari viikkoa ennen itse tapahtumaa, mutta eiköhän neidon liveosaamiseen tutustumiseen tule vielä lukuisia mahdollisuuksia, niin lupaavilta netistä löytyvät mixit kuulostavat.

Set it oli koko viikon soundtrackini - en voi nytkään pyörittää biisiä paikoillani pysytellen - ja jos olinkin muutaman ensimmäisen minuutin ajan himmaillut, kyseisen kappaleen räjähtäessä jättimäisistä kaiuttimista heitin kaikki viimeisimmätkin estot pois. En ymmärrä, miten puolitoista tuntia voi kulua niin huomaamatta, mutta niin se vain oli ohi aivan liian pian. Hyroglificsin tyyli on äärettömän mielenkiintoinen. En osaa kuvata sitä minkäänlaisin oikeaoppisin termein tai edes erotella toisistaan niitä kiehtovia rytmejä, joita tämä ilmeisesti suhteellisen uusi tekijä ilmoille räimi, mutta tämä kulmikkaaksi ja tarkaksi mieltämäni, ilahduttavalla tahdilla erilaisia yllättäviä käänteitä ottanut setti vakuutti minut siitä, että artistin juttuja on pakko seurata tulevaisuudessa silmä kovana.

Alun perin jäbän sijaan illan aikana oli tarkoitus nähdä Sam Binga, joka olisi toki ollut kutkuttava ja ehkä aavistuksen letkeämpää soundia soittava viihdyttäjä, mutta on vaikea uskoa, että ketään Hyroglificsin esiintymistä perjantaina todistanutta harmittaisi tämä vaihdos. Häntä oli mahdotonta kuunnella puolikkaalla keskittymisellä, sillä yhtäältä pikkutarkoista elementeistä hivelevän vivahteikkuutensa saava, kuitenkaan kuuntelijansa hillittömiin kierroksiin kohottavaa kiihkeää tempoa unohtamatta tämä tekijä oli kiistatta illan teknisesti mielenkiintoisin esiintyjä. Tai jospa nyt hetkeksi heitettäisi pikkunäppärät termit romukoppaan: ihan älyttömän kova!

Koska Enei kipusi Hyrogflicsin tilalle kesken biisin, joka toki vaivaannuttavien hiljaisuuksien välttämiseksi on erittäin suotavaa, jäivät viimeiset arvostavat aplodit illan ekalle pääesiintyjälle antamatta. Toivon hänen aistineen, kuinka täysillä hänen soittamansa ilahduttavasti eriskummallinen äänimaailmansa upposi.

Käytin tilaisuuden hyväkseni ja livistin vessaan, jossa tajusin peilistä hikisen olemukseni nähdessäni tehneeni naurettavan alkeellisen virheen. Päätin tämän vuoden alussa heittää ainoan omistamani meikkivälineeni hetken mielijohteesta roskikseen, ja ottaa ripsivärin jostain pölkkypäisestä syystä uudestaan käyttöön tänä iltana. 10 kuukautta ilman meikkiä ja mä päätän rikkoa tauon Drop Zonessa? Jossa illan ainoa intentio on tanssia jalat hajalle? Seriously? Olin tietysti hikoillut ripsarit poskille luultavasti ekan vartin aikana, eikä niitä niin vain hinkattu vedellä pois. Näytin siis loppuillan siivottomalta ja teiniangstiselta pandasilmältä. Huomasin tilassa pyörineen videokameraduden hengailevan kuvausvälineidensä kanssa ajoittain lähettyvilläni, mutta onneksi dance like nobody's watching-tanssimuuvini ovat mitä luultavimmin niin hölmöjä, että rähjäisen hikiseen ulkomuotooni yhdistettynä niiden päätymisestä Drop Zonen videokoosteeseen tuskin tarvitsee olla huolissaan. Noin muuten odotan innolla illasta koottua visuaalista antia, sillä tyylissä, jolla tyypit heittäytyvät tämän maanisen musiikkityylin syövereihin, on jotakin syvästi kaunista.

En kuitenkaan jäänyt murehtimaan tätä valitettavaa virhearviota, vaan palasin kipin kapin tanssilattialle, joka oli muutamassa minuutissa syttynyt tuleen. Siinä missä Hyroglifics vangitsi kikkailullaan, oli Enei alusta asti silkkaa paahtamista. Tunnelma salissa oli alle kymmenessä minuutissa muuttunut niin räjähtäväksi, että en voinut mitään äkilliselle mielihalulleni nauraa ääneen. Tahti oli niin hurja, että jokainen soluni huusi tanssivan kansan pariin heittäytymisen tarvetta. Ja tottahan minä sitä noudatin. En muista Enein puolitoistatuntisesta paljoakaan, mikä on minun kirjoissani suuri kehu. Keskittymiseni oli mitä ilmeisimmin niin sataprosenttisesti musiikissa, etten ehtinyt ajatella sellaisia maallisia asioita kuin aika. Muistan vain hullun ryminän, jota Enei tasoitti ainoastaan pariin otteeseen melodisemmalla maalailulla, ja hämmennykseni, kun Kasra kipusi dj-pöydän (vai miksikä sitä rakennelmaa kutsutaan?) taakse.

Olin etukäteen päätellyt, että koska Enein Machines-levy kuului alkukesän suurimpiin suosikkeihini, hänen olisi oltava myös tämän illan lempparini. Yllättäen hän tipahti kuitenkin kolmannelle sijalle, jos nyt tällainen hölmö arvottaminen sallitaan, sillä Kasra, jolta odotin jotakin takuuvarmaa mutta ei mitään tajunnanräjäyttävän huikaisevaa, osoittautui voittajaksi. Tahti oli vähintään yhtä silmitön kuin Eneillä, mutta Kasran ote oli tiukempi ja kokonaisuus värikkäämpi. Luulen kuitenkin, että tavallaan täysin mitätön, mutta itselleni tärkeä seikka yksinään riitti kohottamaan Kasran minun silmissäni illan mielekkäimmäksi artistiksi. Hän nimittäin hidasti tempoa välillä sen verran huomattavasti, että yleisolotiloista tuli lähes räppimäiset. En osaa selittää sitä fiksummin kuin että kyseinen tahtilaji synnyttää minussa luonnollisen taipumuksen jou-muuvien vetämiseen ja ai että kuinka kehoni rakastaa sitä.

Kasra vei minusta huomaamattani viimeisetkin mehut, ja hänen poistuessa lavalta tajusin olevani täysin puhki. Siinä lienee yksi tuntomerkki, joka erottaa huiput hyvistä: musiikkiin keskittyminen on niin intensiivistä, niin omasta tahdosta riippumatonta, että uupumuksen huomaa vasta kun kaikki on ohi. Science Hki veti kuitenkin illan hienoon päätökseen sopivan maltillisella mutta potkivalla puolituntisella, joka hiipui siihen, että volumet putosivat yllättäen lähelle nollia. Kuinka kummalliselta kattovaloihin ja selkeästi kuuluvaan puheensorinaan havahtuminen voikaan tuntua! Kuin suloisesta (ja vähän sekopäisestä) unesta heräämiseltä.

Visuaalisesta yleisilmeestä vastannut Matlock oli tehnyt mitä erinomaisinta työtä. Koen tärkeäksi sen, että tila, jossa aion viettää yöni tanssien, on yleisilmeeltään vastaanottavainen ja lämmin - johtuukohan se siitä, että ollessani yksin liikkeellä kaipaan ympäristöltä jonkinlaista vakuutusta siitä, että mitään ei tarvitse pelätä? - ja Matlockin hypnoottisiin luomuksiin on helppo sukeltaa. Sen lisäksi, että artistien takana olevalta jättiscreeniltä pystyi seuraamaan näitä kauniin skarppeja valoilmiöitä, huomasin yllätyksekseni katonrajassa kaksi neonvaloihin sonnustautunutta tanssityttöä - duo nimeltä Rush Tone, kertoi pikainen facebook-stalkkaus - joiden koreografiat olivat erittäin mielekästä seurattavaa. Oli hämmästyttävää, kuinka täydellisesti musiikkia mukaillen heidän kehonsa liikkuivat, ja vaikka en muistanut tarkkailla, pysyttelivätkö he mukana illan loppuun asti, on pakko antaa syvä kumarrus siitä omistautumisesta ja keskittymisestä, jolla nämä tuntikausia kestäneet tanssit vedettiin läpi. Saman voisin toki sanoa kaikille ympärilläni joranneille ihmisille, joihin huomasin illan mittaan kehittäneeni jonkinlaisen hymyilyttävän yhteenkuuluvuuden tunteen.

Illan artistit todistivat, kuinka yksi levylafka voi yhtä aikaa sekä edustaa saumatonta ja yhtenäistä tyyliä että kurottaa mitä kekseliäimpiin toisistaan poikkeaviin ulottuvuuksiin, menettämättä sitä tietynlaista musiikista huokuvaa armotonta rujoutta, joka on Critical Musicille ominaista. On etuoikeus päästä seuraamaan näitä hommia livenä, josta valtava kiitos ja hullu arvostus kuuluu Drop Zone-porukalle. Nautin.

(P.S. Kiitti tarrasta!)

maanantai 12. lokakuuta 2015

Test Pressing #22 10.10.2015

Noin puolisentoista vuotta sitten aloin ekaa kertaa elämässäni oivaltaa, mistä teknossa on kyse. Lähdin vain ja ainoastaan RPK:n innoittamana kaverin mukaan Ääniwalliin eräänä maaliskuisena lauantai-iltana melko vahvoissa viinihuuruissa. Olin eronnut alle kuukausi takaperin ja muuttanut vastikään Munkkivuoreen kauhistuttavan siivottomaan läävään kahden tuntemattoman tytön kämppikseksi. Tarvitsin irtiottoa ja euforiaa, ja voi pojat, kuinka täydellisesti toiveeni toteutuikaan. En muista yöstä paljon muuta kuin suloisen usvan ja kaikkialta päälle vyöryneen parantavan musiikin, hämärinä hahmoina ympärillä liikahtelevat kanssatanssijat ja oman ajattomuudessa leijailevan autuaan mieleni. Jälkeenpäin oloni oli monta päivää hymyilevä ja huoleton. Illan pääesiintyjä oli minulle silloin vielä täysin tuntematon Andy Stott, minkä oivaltaminen tällä hetkellä naurattaa. Olisinpa tajunnut silloin, millaista musiikintekijää olin todistamassa livenä. Toisaalta en usko kokemuksen tuosta enää paranevan, vaikka etukäteisodotukset olisivat olleet kuinka toisenlaiset.

Tekno jäi kuitenkin kuukausiksi vähälle huomiolle, kunnes hurahdin viime keväänä drum&bassiin ja aloin sen myötä tutustua muihin läheltä liippaaviin musiikkityyleihin. Toki nämä genret ovat molemmat täysin omia maailmojaan, jotka sisältävät itsessäänkin tuhansittain toisistaan erottuvia tyylilajeja, mutta siihen nähden, että olen vuosikausia omistautunut räpille ja pitänyt musiikkia, jossa ei sanailla tai lauleta, lähinnä tylsänä ja monotonisena, on uudet lajit helppo niputtaa yhteen kategoriaan, kun vastavoimana toimii räppi.

Pikkuhiljaa ensi-ihastukseni on edennyt sille asteelle, että olen alkanut tiirailla viikonlopputapahtumia sillä silmällä, ja viimeinkin uskaltauduin syyskuussa ensimmäistä kertaa Ääniwalliin yksin kuuntelemaan teknoa. Drum&bassiin keskittyvien iltamien kohdalla rohkaistuminen on tapahtunut paljon aiemmin, sillä jostain syystä suoraviivaisemmin räjähtävämmän musiikin pariin on helpompi hakeutua ilman tukijoukkoja. Tekno on mulle mystisempi ja vaikeammin lähestyttävä alue, joka kyllä kuulokkeista nautittuna toimii satavarmasti, oli kyseessä sitten kuinka minimalistinen tai likainen laji tahansa, mutta ei livetilanteissa yhtä itsestäänselvästi. Selvinpäin olen aina tahtomattanikin tietoiten ympäröivästä ihmismassasta, ja yksikin kännykkääräplääjä tai sekavuustiloissa poukkoilija sotkee keskittymiseni ja katkoo sitä kokonaisvaltaista kokemusta, jota tältä musiikilta kaipaan ja tarvitsen. Siksi tanssittavampi ja energisempi puoli saa täyden kannatukseni, sillä tällöin ei ole niin väliä, että jokainen millimetri ympärillä on täynnä kuka minkäkin projektin parissa säätävää porukkaa. Onneksi suurin osa eilisestä yleisöstä oli tullut ilmiselvästi nimenomaan kuuntelemaan ja tanssimaan ja näin kunnioittamaan tätä tilaisuutta meille tarjoavia tahoja, eikä puuhaamaan sitä, mitä ehkä perus-baarirymyäjät normaalisti lauantai-iltaisin tekevät.

Test Pressing-iltamiin on vakiintunut varsin ovela käytäntö porukan ajoissa paikalle saamiseksi. Ennen yhtätoista sisäänpääsy on puolet siitä, mitä yhdentoista jälkeen, ja eilen luulin olevani fiksu, kun lähdin kotoa lähes tuntia aiemmin. Pasilassa onnistuin kuitenkin sekoilemaan itseni hermostuksissani väärään suuntaan huristelevaan sporaan, ja päästyäni vihdoin oikeaan suuntaan ajelevaan kulkuneuvoon, se pysähtyi jälleen Pasilan asemalla niin pitkäksi aikaa, että rynnistin ulos ja viiletin kevyttä puolijuoksua Vallilaan. Pelmahdettuani paikalle kohtasin varsin lannistavan näyn: jono kiemurteli pitkänä läpi koko varastorakennusmaisen alueen pihan, ja jäljellä olevat kymmenen minuuttia hupenivat hurjaa tahtia. Jouduin nöyränä pulittamaan kaksitoista euroa harmittavat neljä minuuttia yli takarajan, mutta en jaksanut kauaa synkistellä moisen menetyksen johdosta, kun sisältä kaikui lupaava jumputus.

Missasin illan aloittaneen Heikka Rissasen, joka olisi fb-eventin houkuttelevasta kuvauksesta ja avainsanoista "Crème, silkkinen särö, rytmikkyys, Belgia, Hollanti ja Chicago" päätellen ollut kiintoisaa kuultavaa. Emma Valtosen setti toimi kuitenkin mitä sopivimpana porttina kahden häntä seuranneen herran jykevämpään saundiin. En ensi alkuun kokenut tarvetta oikein minkäänlaiseen liikehtimiseen, pienoista (varmaan tosi fiksun näköistä) huojumista lukuun ottamatta, sillä Valtosen valinnat olivat melko hmm.,. kevyitä? Voiko teknosta sanoa niin? Haluaisin huomauttaa, että perehtymättömässä jaottelussani on ainoastaan kaksi ääripäätä: kevyt ja raskas, ehkä tuurilla myös minimalistinen, ja tältä irrationaaliselta pohjalta laitan Valtosen setin ensimmäiseen. Järjetön ryske ei toki olisi millään lailla edes sopinut alkupuoliskolle, vaan leppoisampi, joskin loppua kohden erittäin tyydyttävästi intensiivisempään sykkeeseen kohonnut kokonaisuus veti mut ennen pitkää mukaansa niinkin tehokkaasti, että huomasin yhtäkkiä joraavani dj-pöydän edustalla.

Valtosen vaihduttua Antti Saloseen - siis kuinka hämmentäviä nämä suoraviivaiset suomalaiset artistinimet ovat räppipäiden Kubeihin ja Junoihin verrattuna? Musta ei ikinä voi tulla tekno-dj:tä, koska Catharina Herlin menee ihan liian hienostelevan wannabe-eksoottiseksi - ja  päättelin tästä seuraavan sen verran pitkän suvantovaiheen, että livistin baaritiskille anelemaan tyhjää lasia, jolla sain kätevästi säästettyä vesipullon kiskurimaisen 3,50 euron hinnan. Viimeksi pulitin sen kiltisti ja kadotin onneksi siinä vaiheessa melkein tyhjillään olevan pullon - tai siis luovutin sen silmän välttäessä jonkun vikkeläsormisen ohikulkijan napattavaksi - niin aikaisessa vaiheessa, että jouduin loppuillan ramppaamaan vessatiloissa lipittämässä hankalasti vettä ympäriinsä roiskuttavasta hanasta minuuttikaupalla, ennen kuin janoni sammui.

Hakeuduin tyydyttävän vesisession jälkeen jo syyskuussa lempispotikseni valikoituneelle alueelle tilan takaosaan, joka näyttäisi porukan tungeksiessa mahdollisimman lähelle soittajia jäävän aina mukavan väljäksi ja myös savuiseksi, niin että huoneen takaosaa hallitsevalla lavalla hengailevien tyyppien katseet eivät tunnu selässä liian syvälle porautuvilta. Siinä vaiheessa kun musiikki vie mukanaan, en mieti sen kummemmin liikehdintääni, vaan antaudun soinnuille ja bassolle. En siis ole aivan varma, mitä milloinkin puuhastelen ja miltä se ulospäin näyttää, mutta hämärissä sillä ei ole mitään väliä. Eikä toki muutenkaan. Luin edellisen eventin yhteydessä tapahtuman fb-seinältä jonkun tyttösen kommentin siitä, että Ääniwallissa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Se tuntui lämpimältä ja jokseenkin oikealta. Vaikka hämmennyin välillä yksittäisistä tyypeistä, jotka asettuivat lähietäisyydelle seisoskelemaan jämptisti paikoilleen, selkä muihin päin, totesin heidänkin luultavasti nauttivan musiikista, hieman vähäeleisemmin vain. Ehkä katseen takaseinään suuntaaminen auttaa syvemmän transsitilan saavuttamisessa?

Transsi onkin mitä osuvin sana kuvaamaan eilisen tapahtumia keskiyöstä eteenpäin. Salosen osuus oli mitä hypnoottisinta nopeatempoista hakkausta, nautinnollisen rytmikästä ja selkeää olematta kuitenkaan tippaakaan yksitoikkoista. Tuntui kuin musiikki olisi tehty nimenomaan tanssimista varten, lukuisista ruuduista ja valkokankailta tykitettyjen mustavalkoisten visuaalien ja levottomien vilkkuvalojen paisteessa kiemurtelua varten, kollektiivista hikisenä liikehtimistä varten. Pienemmässä sivuhuoneessa olisi ollut tarjolla housea, johon mua jossain välissä yritettiin maanitella, mutta vaikka kutkutus kyseistä musiikkityyliä kohtaan on suuri, en malttanut irrottautua teknon maagisesta otteesta. Arvostan kuitenkin monimuotoisuutta ja mahdollisuutta vaihdella yhdestä musiikkiuniversumista toiseen.

Puolitoista tuntia rymisi ohi käsittämättömällä vauhdilla, ja muutaman sekunnin hiljaisuus - joka täyttyi oitis taputuksista ja vihellyksistä - ennakoi Henning Baerin ohjaksiin asettumista. Tämä berliiniläinen taituri ottikin hetkessä koko tilanteen omakseen ja lähti alusta asti sellaisella jyräämisellä, että kaksi tuntia tuntui jo etukäteen epäreilun lyhyeltä ajalta. En muista yksittäisiä elementtejä, vain nousut ja laskut ja hillittömän tykityksen. Hetkittäin huomasin keskittymisen herpaantuvan ja pelkäsin liian pitkää junnaamista samassa saundissa - johon jonkinmoiset päihdetilat olisivat varmasti tuoneet hyvin ekstaattisia ulottuvuuksia - mutta tästä voin syyttää ainoastaan itseäni ja turhautumistani vieressä tungeksiviin jäbiin, jotka hyvin selkeistä kuvauskielloista huolimatta eivät voineet pitää kännyköitään taskussa vaan tähtäilivät tohkeissaan videokamera-appejaan kohti Baeria. Kun yksi heistä sai neronleimauksen sytyttää tupakan, teki mieleni käydä pitämässä opettavainen saarna selkeästi vastikään täysi-ikäistyneelle poitsulle. Hillitsin kuitenkin itseni ja turvauduin varsin luotettavaksi pika-avuksi osoittautuneeseen keinoon: suljin hetkeksi silmäni ja hakeuduin musiikin ytimeen, jonka jälkeen muistin olennaisen ja palasin takaisin teknobiitin syövereihin.

Viimeinen silaus oli Baerin lopetus puoli neljän pintaan, joka oli älyttömämpi kuin olen koskaan millään keikalla todistanut. Pienet tauot ennen huipennusta laittoivat joka kerta pettymyksen aallot vyörymään ylitseni, jotka kuitenkin pyyhkiytyivät tuota pikaa unohduksiin täysin puskista alkaneiden koko tilan täyttävien uusien äänivallien (heh heh) myötä. Hakeuduin viimeiseksi samoille aitiopaikoille kuin mistä kaikki alkoi, tosin jonkin verran sivumpaan, jossa vieressäni ei ekaa kertaa koko iltana pomppinut ketään. Tästä aasinsiltana haluaisin antaa kunniamaininnan parakkaalle mieshenkilölle, joka välillä hyppeli lähistöllä täydellisesti musiikin tahtiin ja sellaisella nuupahtamattomalla innokkuudella, että sain joka kerta omaankin olemiseeni yllättävää potkua. Kiitos siitä! (Koska kyseinen jäbä varmasti lukee tämän ja tunnistaa itsensä noista millintarkoista tuntomerkeistä.)

Viimeiset minuutit Baerin setistä sisälsivät sellaisia ennenkuulumattomia murisevia basso-osuuksia, että mun oli pakko nauraa ääneen, niin hiveleviltä ne tuntuivat. Parituntinen rullasi päätökseensä aivan liian aikaisin, mutta niin kunnialla, että oloni oli samaan aikaan kaikkensa antanut ja jollakin mystisellä energialla täyttynyt. Tuntuu aina yhtä väärältä havahtua syvistä tiloista kirkkaaseen valaistukseen ja musiikittomassa ympäristössä kohti narikkaa vyöryvän ihmisjoukon sekaan tempautumiseen, mutta puoleenväliin kävellen taitettu kotimatka halki kirpeänkylmän Vallilan ja Kallion meni pumpulisessa mielentilassa.

Viimeksi kävi samoin kuin tänään. Heräsin hymy huulillani ja halusin ulkomaailmassa liikkuessani katsella vastaantulijoita silmiin ja lausua mahdollisimman lämpimiä sanoja kaikille puhekumppaneille. Teknossa on pakko olla jotain syväparantavaa.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Huhti- ja toukokuun biisilöytöjä

Unohdin - tai no ok, en vain raivannut tarpeeksi aikaa - listata sydämen sykettä kohottavat biisit viime kuussa, joten nyt on korkea aika sukeltaa erityislaatuista mielihyvää aiheuttaneen musiikin maailmaan. Olen stressaavasta ja aikaa vievästä työstä huolimatta tutustunut järjettömään määrään uusia artisteja loppukeväästä ja alkukesästä, ja ihmetellessäni, mistä kaikki energia ja vaivannäkö johtuu, ymmärsin, että selitys piilee luonnollisesti muuttuneessa työtilanteessa päinvastaisesta syystä kuin aluksi luulin. Sen sijaan, että kokisin musaretkeilyn velvollisuutena tai ajanhukkana, se on voimavara ja apukeino. Mikä itsestäänselvä asia, mutta kuitenkin hämmästyttävä oivallus.

Ihmettelen, miten en hurahtanut tähän tietääkseni drum&bassiksi kutsuttuun tyylilajiin jo viime marraskuun Drop Zonejen myötä, jolloin bailasin Foreign Conceptin keikalla hiki valuen. Jokin piilossa uinunut rakastuminen päätti aktivoitua toukokuun aikana ja iski tajuntaani niin täysillä, että nyt en oikein muita musiikkigenrejä liiemmin jaksa kuunnella. Foreign Concept toimi porttina jättimäiseen määrään muita artisteja, ja olen nyt siinä rakastumisen alkuhuumassa, jossa tunteideni valitun jokainen ominaisuus näyttäytyy maailman kauneimpana ja kiehtovimpana (siksi myös kaupallisemmat jätti-dj:t toimivat tällä hetkellä hämmästyttävällä tavalla). En jaksa jakaa huomiotani vanhoille tutuille, kuten suomiräpille, vaan kaivaudun silmät loistaen yhä syvemmälle uutuudenviehätyksestä hohtavaan metsään.

Epäjohdonmukaiset vertauskuvat sikseen. Babyfaced Battleaxe on ylivoimainen suosikkini Foreign Conceptin tähän mennessä avautuneesta tuotannosta. Se on hands down vaikuttavin voimabiisi, mitä ihminen voi itselleen toivoa. Olen sen avulla selvinnyt monen monituisista aikaisista työaamuista, jotka olisin ilman tämän kaltaista sotahuutoa aloittanut naama yrmeänä ja energiatasot nollissa. Viehkeän mutta voimakkaan naisäänen siivittämä mureasti matalikoissa kaahaileva biisi on yksinkertaisesti tajunnanräjäyttävä.


En tiedä tästä artistista mitään, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että tyyppi edustaa sellaista isomman maailman meininkiä, joka vetää stadionit ja festarit täyteen. Hölmöstä "ihihihi tässä me tytöt kikatellaan ja pompitaan vähäpukeisina toisiamme vasten"-videosta huolimatta olen aivan hurahtanut Nobody To Loveen. Se ei ole liian riemukas, mutta ei myöskään niin diippeihin vesiin sukeltava, että sen aikana ajautuisi liiaksi oman mielensä syövereihin. Aivoissani syttyy aurinko, kun biisi alkaa, ja joskus - aika usein - se on ainoa asia, mitä silloiseen hetkeen toivon. Ja kyllä videosta löytyy huippujen tanssijoiden myötä ihan aidostikin säväyttävät hetkensä.


Tämä alkaa mennä siihen kategoriaan, jossa jokainen kuvailuun käytetty yritys on liian lattea ja arkinen selittämään sitä kokemusta, jonka kappale parhaimmillaan suo. Nuo matalat värinät yhdistettyinä toiveikkaaseen ja helisevään melodiaan tekee kappaleesta uskomattoman. Jos olisin kipeä, henkisesti tai fyysisesti, käyttäisin kappaletta itseni lääkitsemiseen, niin sielua hivelevä se on.


Aah, tikitystä. Kävin keväällä läpi intensiivisen rakastumisvaiheen Hucciin ja pariin muuhun saman tyyppistä musakategoriaa edustavaan artistiin, enkä voi pienestä innostuneisuuden lopahtamisesta huolimatta väittää, etteikö tämä tyylilaji edelleen aiheuttaisi mussa kuohuntaa. Vision on malliesimerkki siitä, miten rauhaisasta liitelystä saa parilla tarkoin valitulla ryhtiä tuovalla elementillä äärimmäisen tyylikästä leijailua, jonka hidas tempo muuttaa värisyttäväksi kokemukseksi.


Pakko laittaa sekaan pientä uhoa, ettei mene liian diipiksi. Tämä on koko kevään toiminut ultimaattisena itsetuntobiisinäni, vaikka A$ap Fergin levy on kokonaisuudessaan aikamoinen pettymys. Vertailimme eilen töissä musiikkimakujamme erään kokkimiekkosen kanssa, ja hänen painava tuomionsa intohimoisen hehkutukseni jälkeen oli, että kaikki räppi on paskaa. Koetin selittää, että tyylilajiin mahtuu miljoona muutakin tyyppiä kuin hänen kuvailemansa bitch ass niggaa hokevat kultahampaiset keulijat, mutta tajusin myöhemmin, että olisin samalla voinut puolustaa myös tätä pinnallisempana koettua kukkoilua, johon nyt vaikkapa A$ap Ferg pitkälti kuuluu. Sille on nimittäin ainakin mun maailmassani tarvetta yleisen mielialan- ja itsevarmuuskohotuksen kannalta. Saan älyttömästi potkua jo tämän biisin muutamasta ekasta tahdista, kun kroppani ohjelmoituu salamana sen mukaan, millaista tykitystä kolmeminuuttiseen mahtuu. Biisin tahtiin täysiä pyöräileminen on hämmästyttävän puhdistava kokemus. Mulla on muun muassa juuri äsken mainitusta työpaikasta johtuen paljon padottua turhautumista ja negailua, jonka purkamiseen löytyisi varmasti paljon epäterveempiä keinoja kuin ihanan M.I.A.:n mukana Kill a motherfucka with the AK, what it's for hoilottaminen ja tanssiminen.


Koetin valita lemppariani tästä Kasran upeasta dj-setistä, mutta en kuollaksenikaan kykene siihen. Levy kuuluu kokea kokonaisuutena, kaikkine nousuine ja laskuineen, hitaampine virtaamisineen ja ekstaattisine kuohuntoineen. Erityisiä huippukohtia löytyy etenkin levyn keskivaiheilta, kun meno äityy hurjaksi Enein hypnoottisen Machinesin vaihtuessa Foreign Conceptin remixiin Enein Obsessionista, jota siivittämässä on ilmeisesti tiuhaan d&b-artistien biiseillä vierailevan DRS:n räpit. Oi että mikä kombinaatio. Huipulle kavutaan näiden parin biisin liukuessa kohti Bladerunnerin hillitöntä  Back To The Jungle VIPiä, joka oli mulle pitkään ehdoton suosikki. Nyt olen kuitenkin hinkannut tätä levyn puoliväliä sen verran tiuhaan, että kultakimpaleita alkaa kohota esiin kaikkialta sen ympäriltä, kuten esimerkiksi Breakin syvällä tuntuvilla kaiuilla (en tiedä oikeita termejä, joten käytän sanoja, jotka osuvat lähimmäksi omia tuntemuksiani) höystetty Soundwaves tai Strayn levyn päättävä sekopäinen poljento Timbre VIP.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 2

Lue Aivovuodon puoliskoon pureutuva osa 1 täältä

Vasta nyt, aivojani Sushi Drive-By-moodiin ohjelmoidessani, ymmärsin ykkösosassa tekemäni kohtalokkaan virheen. Puhun DJ Kridlokkista lähes aina Kridlokkina, riippumatta asiayhteydestä, vaikka nimitys pitäisi mitä luultavimmin rajata koskemaan vain niitä projekteja, joissa hän todella omaksuu DJ Kridlokkin, tuon pahamaineisen pimeillä sivukujilla kriippailevan gangstan, roolin. Pysytäänpä siis tästedes korrekteissa termeissä ja viitataan tekstin aiheena olevasta levystä puhuttaessa Kridlokk... Khidiin ihan Khidinä. Tai ehkä koko juttu on ihan sama, musiikkiahan tässä ollaan kuuntelemassa.

Biittien puolesta ei ainakaan ole mitään väliä sillä, miksikä niiden luojaa kutsuu, sillä saundi on ekoista tahdeista lähtien tunnistettava ja selkeästi Khidille ominainen, kunhan jonkinlaista erätaukoa Aivovuodon ja Khidin välissä merkkaavasta tuuttauksesta on päästy. Tyyli Aivovuodon puoliskosta muuttuu aiheiden puolesta korkeammissa sfääreissä liitelevämmäksi samalla kun biitit laskeutuvat maanläheisemmiksi. Itse asiassa pieni osa minusta hämmentyy joka kerta HPM:n alkaessa, sillä musiikin tyyli on niin tuttu On totta-levyltä, että odotan joka kerta kuulevani Tuuttimörön avaavan pelin jonkinnäköisillä kävelyä tai oman olemisen hitautta käsittelevillä toteamuksilla. Tuuttiksen leppoisan pudottelun sijaan Khid astuu areenalle ottaen sen hetimmiten haltuunsa yllättävän energisellä flowlla.

Se tuli televisiosta ei ole mitään yksinkertaisinta sisäistettävää lyriikoiden tai muunkaan osalta, mutta Sushi Drive-By se vasta kryptiseksi meneekin. Biisejä yhdistämään lätkäisty otsikko ei anna helpotusta siinä mielessä missä Aivovuodon levypuoliskolla voi umpikujan iskiessä ankkuroitua televisioon ja tulkita hämärämpiä sanoituksia suosiolla sen läpi. Sushi Drive-By ei kuitenkaan ole täysin umpimähkään tekaistu sanapari, vaan alkaa kirkastua tokan biisin Visioita Louvren vessasta myötä, jossa elämän sisällön ja merkityksellisyyden tunteen puuttuessa vedetään sushia ulkomaailman kriittisten katseiden huijaamiseksi.

Yrittäessäni rämpiä tietäni selvyyteen liian rationaalisten ajatuskulkujen kautta en levyn nimen tarkkaa merkitystä koskien tule hullua hurskaammaksi, mutta biisien sulautuessa yhdeksi massaksi mututuntuilen sen tarkoittavan jotakuinkin ohikulkijana omassa elämässään olemista, oman merkityksettömän haahuilunsa sivustatarkkailijuutta, universumin mittakaavassa olemattoman ajan kestävän ihmiselämän täydellistä turhuutta. Täällä sitä tehdään kaikkemme yltääksemme omien vainoharhaisten ajatustemme punomien mahdottomien odotuksien tasolle ja häslätään jonkin syvemmän totuuden löytämisen perässä, väistellen samalla jokaisen kulman takana vaanivaa lopullista sekoamista.

HPM on osuva intro Khidin puoliskoon sen esitellessä heti kättelyssä yhden punaisista langoista, nimittäin jakautuneen persoonallisuuden tai itsensä ulkopuolelle asettautumisen. "Haista paska minä ja minä ja minä ja minä ja minä" on yksi monista riimittelyistä, joissa puhutellaan itseä, tai osuvammin itsejä. Khid asettelee sanansa niin taiten, että huvitun yhä uusiksi samoista humoristisen kekseliäistä ilmaisuista (kehuisin niitä näppäriksi, ellei sanassa olisi tuota alentavan väheksyvää vivahdetta. Kai kaikki sen huomaavat? Näen sieluni silmin, miten iäkkäiden bisnesukkojen seurueessa kehutaan kahvitarjoilut neukkariin hoitaneen respatytön suoritusta näppäräksi... aaargh!), joissa pohdiskellaan mielenterveysongelmiin heittäytymisen mahdollisuutta ihan vain elämän pitkäveteisyyden välttämiseksi, kun telkkaristakaan ei tule enää mitään.

Khidin tuotosten äärimmäisen viehätyksen voi lukea suoraan Visioita Louvren vessasta-kappaleen sanoista. Ei sillä, että wasabilla läträäminen olisi kovin olennaista Khidin musiikillisia tekemisiä ajatellen, mutta tekstin tyylilaji ja tarina yhdessä salamyhkäisen mutta vetävän biitin kanssa paljastavat sen ainutlaatuisuuden, joka lienee yksi merkittävistä syistä DJ Kridlokkin megalomaaniseen suosioon: Tavallaan niin hurjan tosissaan, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tavallaan aavistuksen omahyväisenä todellisen persoonansa piilottavana yksinäisenä sutena, mutta kuitenkin yhtenä normijäbänä muiden yhtä tavisten keskellä. Tavallaan vilpittömänä, mutta kuitenkin toinen jalka elämäntyylissä, joka on kuin suoraan sarjakuvasta.

Kappaleen todellinen viesti on toki ihan muualla kuin Khidin olemuksen avaamisessa. Omien liikkeidensä ulkoisen mielipiteen pohjalta analysoimisesta ja hampaat irvessä haavekuvan tavoittelusta on helppo vetää yhtymäkohtia esimerkiksi fitness- tai lifestylebloggaajiin, joiden suurimmat motivaationlähteet tuntuvat välillä muodostuvan hyväksyvien kommenttien keräilystä tai täydellisten asetelmien rakentelusta valokuvia varten, itse toiminnan ja sen tuottamien tuntemusten jäädessä varjoihin. Jos oman pääkopan sisältä ei löydy tarpeeksi pohjaa merkittävän elämän luomiselle, mihin muuhunkaan sitä voi tarrautua kuin valmiiksi rakennettuihin kiiltokuvaesimerkkeihin, joihin sisältyvät varakas elämäntyyli ja viimeisen päälle siloteltu design-persoonallisuus?

Ainoa biitti, joka ei ole Khidin käsialaa, tulee Inneriltä, ja istuu usvaisine kilkatuksineen Chinatownin viboihin kuin nakutettu. Paljastan kuunnelleeni kappaleen tuhottoman monta kertaa ymmärtääkseni jähmeillä aivoillani, mihin siinä lopulta pyritään. Mutta ehkä kappaleen pointti on vähän niin kuin juuri siinä. Haetaan jotakin suurempaa, enemmän, vaikuttavampaa, juostaan pakenevan merkityksen perässä ja turvaudutaan kesken matkan salaliittoteorioihin ja hallusinaatioihin ja kirjaviisauksiin, kun yhtäkään tavoitelluista pelastavista määränpäistä ei tässä tympeässä elämässä ole. Nurkkapöytä universumissa asetelma on samantyyppinen mutta suopeampi, sillä siinä otetaan omaksi kaikki tämä tässä oleva kaikessa kulahtaneisuudessaan. Pelkistetty ja jonkin tylsän peruslinnun raakkumisella höystetty biitti tikittää taustalla, kun Khid jatkaa sushibiisin viitoittamalla tiellä ja leikittelee taidokkaasti ruoka = elämä-samaistuksilla. Seuraavan kappaleen valossa Nurkkapöytä universumin voi myös nähdä osittain räppigeimejä (naurahtelen vaivautuneena valitsemalleni ilmaisulle) tai yleisemmin musiikin tekemistä koskevana pohdiskeluna, jossa otetaan etäisyyttä kaikenlaisiin rajoittaviin kategorisointeihin ja leimoihin ja tyydytään omiin pieniin ympyröihin ilman tarvetta dramatisointiin tai paisutteluun.

Khidin kokonaisuuden ehdottomasti naurattavin - huom ei missään nimessä naurettavin! - on Zelda, joka on biittiä, tarinaa ja videota myöten niin verraton, että suon itselleni nyt oikeuden käyttää tätä kuluneisuudestaan huolimatta voimakasta ilmausta: Zelda on ihan älyttömän KOVA. Kappaleen itseironinen foliohattuilu on tehty niin aidon hauskasti, että tunnen biisin soidessa puhdasta riemua.


Aina kun M(in)inä alkaa, kuulen päässäni Paprun toistelut siitä, että mitä jos ne vihaajat onki oikees ja välittömästi sen jälkeen riemastuneen (tai hysteerisen) tytön äänen kirkumassa "EI NE OOOOOOOO!", kuten kävi Kutosen levyjulkkareissa. En voi sanoa mitään varmaa vihaajista tai heidän oikeassa olemisistaan, muuta kuin sen, että olen kiljumistytön kanssa täysin samaa mieltä. Kappaleesta välittyvän artistinuraan liittyvän paineaallon massiivisuuden johdosta oletan, että fanityttöjen vakuuttelut tuskin artisteja lohduttavat, joten muuta ei liene tehtävissä kuin vartoa sitä päivää, kun odotusten paine kasvaa liian kovaksi ja työntää artistit laidan yli. Kuka tietää, ehkä todellisuus sitten vihdoin todella kirkastuu?

Biitti, joka aloittaa viimeisen hitaan Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt, on niin lupaava, että harmistun joka kerta yhtä pahasti, kun se vaihtuu itsessään toki mainioon mutta kontrastina edelliseen pettymyksenä tulevaan maalailuun. Kappale räppäämisen lopettamisesta on joka tapauksessa kaiken huomioon ottaen luonnollinen jatkumo sille päänsisäiselle kaaokselle, jota levyllä sohitaan, ja sitoo sen kauniisti harmoniseen pakettiin.

Älykkäät sanoitukset, maailmaa suuremmat teemat, huumori joka on kaikkea muuta kuin kertakäyttöistä, sekä järjettömän laadukas biittipuoli tekevät Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By:sta niin korkeatasoisen kokonaisuuden, että vaikka en anna arvosanoja levyille, annan tälle epäröimättömät viis kautta viis.


Khid - Sushi Drive-By

1. HPM
2. Visioita Louvren vessasta
3. Chinatown
4. Zelda
5. Nurkkapöytä universum
6. M(in)inä feat. Paperi T
7. Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt

torstai 23. huhtikuuta 2015

Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 1

Lämpenemiseni Aivovuodon musiikille on tapahtunut niin hitaasti, että ehdin hädin tuskin itse huomata, missä vaiheessa mielipiteeni vaihtui viileähkön varovaisesta kiinnostuksesta intensiivisen ihastuneeksi. Kai se tapahtui marraskuisella keikalla Tavastialla. Hengailin suurimman osan illasta yksin ja ihmettelin miksi olin etukäteen intoillut niin kovasti, että ostin ennakkolipun. Olo oli jokseenkin nuutunut ja orpo, vaikka muistan ylpeilleeni sillä, että en suvantohetkinä turvautunut kännykkääni, vaan seisoskelin tyynenä yksinäisenä saarena pienien kaveripoppoiden keskuudessa.

Koska ennen Aivovuotoa esiintyneet Tuuttimörkö ja DJ Kridlokk menevät virallisten määritelmieni mukaan suosikkilistauksessani Aivovuodon ohitse, tuli reaktioni Aivovuodon keikkaan täytenä yllätyksenä. Kaikki aiemmat kerrat yhtyeen live-esiintymisiä seuraillessa olivat menneet rattoisissa mutta ei sen kummemmissa tunnelmissa. Tavastialla huomasin ajautuvani tunnekuohuun ja koin sen myötä varsinaisen ahaa-elämyksen: Ai tästä kaikkien hehkutukset johtuvat! Tunsin viimeinkin päässeeni osalliseksi siitä jostakin huomaamattomasta mutta ratkaisevasta ominaisuudesta, joka tekee Aivovuodosta ainutlaatuisen ja erottuvan koplan kaiken suomiräppisykkeen keskellä. En osaa nimetä tätä maagista komponenttia, mutta jostakin Jodarokin flown puolesta totisten mutta sisällöltään huumoria kuplivien räppien sekä K.V.N & Lobo:n herkullisen kekseliäiden biittien välimaastosta se löytyy. Joillakin vain sytyttää hitaammin kröhöm.

DJ Kridlokk sen sijaan ei tällaista pitkän kaavan kautta rakennettua tykästymistä minun kohdallani vaadi, vaan artistin palvominen on alkanut jo useita vuosia sitten. Meillä on ollut pari mutkaa matkassa ja ajoittain olen kokenut Kridlokkin tyylin liian monotoniseksi ja biisit itseään toistaviksi, mutta uusimmat tuotokset ovat palauttaneet kiinnostukseeni alkuaikojen raikkautta ja seuraan taas silmä (korva) kovana artistin edesottamuksia.

Uskon että joka iikka kokee todella mielekkääksi yksityiskohtaisen syventymisen kuhunkin artistiin kehittämääni mielenkiinnon asteeseen ja siihen pisteeseen johtaneisiin käänteisiin, mutta lienee silti parempi poimia ruotimisen aiheeksi näitä neljää miekkosta yhdistävä musiikillinen projekti eli 20.2. Monspin kautta julkaistu splittilevy nimeltä Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By. Saisinko näin ensi alkuun todeta, että huh mikä mielikuvitusta kutkutteleva nimi. Jos joku järjestäisi suomiräplevynimien MM-kisat, tämä yltäisi heittämällä palkintosijoille taistelemaan ykkösasemasta esim. Fuck Vivaldi:n tai Ei toivottuja lastenlauluja:n kanssa. (Voisiko joku oikeasti järkätä tällaiset ja kutsua mut pohdiskelemaan porukassa? Kovia ehdokkaitahan löytyy aina Uuden ajan avaruususkonnosta Mikä on Pläkki?:n. Ehkä tässä olisi aihetta kokonaiseen blogikirjoitukseen hmm hmm?)

Palatakseni kilometrien pituisiksi kasvaneilta sivuraiteilta alkuun, en viimevuotisella keikalla syttyneestä intoilusta huolimatta odottanut levyltä suuria, joskaan en mitään huonoakaan. Oletin pitäväni, mutta sellaisella neutraalilla tavalla, jonka myötä tiedostaa levyn vahvuudet saamatta kuitenkaan sitä fiiilistä (kuten J-Laini räpistä räpätessään biisissä YO Raps kivasti ääntäen toteaa). Siksi lykkäsin levyn kuuntelemista ja tutustuin siihen ensin Kutosen levyjulkkareissa, jotka eivät jättäneet sen kummemmin vaikuttuneita olotiloja. Toki lavashow oli odotetusti viihdyttävä ja artistien keskinäiset sananvaihdot hihityttäviä, mutta kappaleet eivät häikäisseet.

Tämä junnaava alustus voi tietysti johtaa vain yhteen lopputulokseen: levy on aivan huikean koukuttava ja omaperäinen niin sanoitusten kuin biittien osalta. Etukäteen DJ Kridlokkin ja Aivovuodon yhteistyö saattoi tuntua epäloogiselta ja yhteensopimattomalta, mutta vaikka levy on - tietysti - selkeästi kahteen osaan jaettu, on se samalla yhtenäinen kokonaisuus, jonka olemassaolon luontevuus kasvaa kuuntelukertojen myötä. Aivovuodon syventyminen televisioon ja Kridlokkin ei yhtä selkeästi rajatut, elämää ja omaa olemista ja todellisuuden mittasuhteita käsittelevät aihepiirit voi nähdä kahtena eri lukuna, mutta lopulta koko levyn pohjalta löytyy yksi ja sama ydin, tai ytimet. Ulkoinen vs. sisäinen. Fakta vs. mielikuvitus. Todellisuus vs. ihanne. Näiden tiimoilta esiin kuplii jos jonkinmoista samaistuttavaa teemaa, sellaisista yleismaailmallisista seikoista lähtien kuin tyytymättömyys itseensä tai oman pikkuruisen elämän pysähtyneisyys.

Aivovuoto on superkolmikko, jonka seitsemän biisin puolisko on täynnä ilahduttavia kikkailuja ja jokaisella kuuntelukerralla muistoista poikkeavalla tavalla uudelleen eläviä elementtejä. Niin biitit kuin sanoitukset heijastavat pääteemaa, mutta eivät jätä hommaa siihen, vaan kurottelevat television pohjalta syntyvien kaikenlaisten assosiaatioiden puoleen ja tekevät siten kappaleista monitasoisia kertomuksia elämästä yleisesti.

Pari ensimmäistä biisiä toimivat spektaakkelimaisena introna aiheeseen, sillä K.V.N & Lobon vanhojen seikkailuelokuvien rätisevistä mutta suurieleisistä äänimaailmoista vaikutteita hakevat taustat aiheuttavat sen, että pystyn suorastaan sieluni silmin näkemään Jodan sirkustirehtöörin asussa, tepastelemassa itsevarmana ympäriinsä esittelemässä tulevia ohjelmanumeroita. Yonan hivelevän suloinen ääni tasapainottaa riehakasta tunnelmaa ja jättää kuulijan päätettäväksi, ilmentääkö Fantastik Voyage 60-luvun tieteisleffaa vai tunteista ylitsepursuavaa rakkaustarinaa. Myös AI VO WU SHOW heittää ajassa taaksepäin lapsuudessa kiihkeitä odotuksen tunteita herättäneiden piirrettyjen tapittamiseen, taikoen samalla Aivovuodon supersankarikolmikoksi, tällä kertaa kirjaimellisesti eikä vain taitojensa pohjalta (jostain syystä mielikuva on varsin helposti luotavissa ainakin minun aivoissani). Ajojahtimainen Skeleonora's Theme viimeistelee kokonaisuuden ja kuljettaa reaaliaikaisempiin tunnelmiin, joihin TV:n kilkattava ja levyn parhaimmistoon lukeutuva biitti johdattelee.

Lukuisin terävin oivalluksin lastattu kappale on mitä parhain esimerkki Aivovuodolle tunnusomaisesta ristiriitaisesta mutta älyttömän toimivasta kahtiajakoisuudesta, joka syntyy vastaparista humoristinen melankolia tai melankolinen humoristisuus. Kenties asenteessa on jotakin niin suomalaisille ominaista ironisin keinoin itsensä vähättelyä, että tunnistettavuus aiheuttaa välittömän mieltymisen. Eipä kuitenkaan lasketa liikaa kunniaa sen piikkiin, vaan televisio-ohjelmien absurdiuteen pureutuva TV on miellyttävän matalaäänisen Pietarin featin myötä viimeisen silauksensa saava huvittavista vertauksista rakennettu tosi- ja telkkarielämän vastakkainasettelu.

Seinä seinä seinä on tunnelmaltaan varsin ovela - miten tämä tuottajaksikko onnistuu kappaleesta toiseen luomaan niin käsinkosketeltavan ilmapiirin? Musiikin osalta ikään kuin virnuillen etenevässä biisissä Joda ja Kridlokk kertovat yhdessä siitä, millaiseen riittämättömyyden loputtomaan suohon televisiosta puskeva epärealistinen todellisuus pahimmillaan upottaa, sekä millaiseen tympääntyneeseen turtumukseen se tarjonnallaan ajaa. Samalla Kridin vierailu vihjaa hienoisilla salaliittoviittauksilla tulevaan. Kappaleen visuaalinen vastine on vähintään yhtä nokkela kuin biitti antaa ymmärtää, seinäntuijottelun viihteellistämisestä (mieluummin mä muuten näitä jäbiä tapitan kuin  telkkaria!) Mate Colan siemailuun, jonka tiimoilta syntyi talvella varsin viihdyttävä instagram- (dare I say it) KOHU.


Ostos-TV:n pohjalta pohditaan tyhjänlupailun jaloa taitoa ja YO Raps raottaa jälleen itseironisella vivahteella näissä musiikillisissa hommissa ilmenevää sukupolvien välistä kuilua, joka alkaa olla tuttua jopa minulle, vaikka en nyt minään ikäloppuna äijänä itseäni (enkä kyllä ketään muutakaan) näekään.

Juuh elikkäs takaisin asiaan köh köh. Aivovuodon osuuden päättävä Alfa-aalto esittelee levyn tokan ylivoimaisesti voittosijalle kuuluvan biitin. Tökkivä, mutta vastustamattoman mukaansatempaava instru on mitä istuvin pohja kappaleelle, jossa sivalletaan television orjuudesta - jumiuttavasta mutta niin koukuttavasta -  kärsivien suuntaan. "Älä yritä säätää vastaanotintas, ota rauhassa, se on parempaa ku nuotio, niin ku mummon satutuokio, ei oikeessa elämässä kuitenkaan häävi juoni oo." Siinä toistuva kysymys, jonka Jodarok onnistuu esittämään syyllistämättä ja ilkeilemättä mutta kuitenkin ilmiön käsittämättömyyden esiin tuoden. Ei kai tässä elämässä nyt oikein mitään sen kummempaa ole, etteikö todellisuuspako olisi täysin perusteltavissa?

P.s. Seuraan Suomen Temptation Islandia ja Sohvaperunoita ja vieläpä suuresti nautiskellen. Joskus koen elämäni varsin tyhjäksi.


Aivovuoto - Se tuli televisiosta

1. Fantastik Voyage feat. Yona
2. AI VO WU SHOW & Skeleonora's Theme
3. TV feat. Pietari
4. Seinä seinä seinä feat. Khid
5. Osta mut
6. YO Raps feat. J-Laini
7. Alfa-aalto

Osa 2

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Maaliskuun biisilöytöjä


Normaalisti en biittejä liiemmin kuuntele, mutta tässä on sellainen taidonnäyte, että sietää rikkoa kaavaa. Rauhaisa alku upottaa kuuntelijan heti syviin vesiin ja tyylilajille ominaiset tikitykset ohjaavat sopivaan mielentilaan. Pikkuhiljaa instru alkaa kasvaa suuriksi maalaileviksi linjoiksi ja puhkeaa täyteen kukoistukseen siinä vaiheessa kun räppien sämpläys alkaa. Täydellinen kokonaisuus.


Tämä on epäilyksettä koko alkuvuoteni soitetuin biisi. Aina kun mieltäni meinasi jokin painaa, laitoin tämän soimaan. Aina kun ikkunan taakse laskeutui jälleen uusi takatalvi, laitoin tämän soimaan. Aina kun aurinko suostui näyttäytymään ja herättämään elinvoimat, laitoin tämän soimaan. Aina kun kävelin keskustan läpi ihmisiä kaulahuivini takaa salaa tarkkaillen, laiton tämän soimaan. Biisi heittää kuulijansa jonkinlaiseen onnellisuusdimensioon, jossa yksikään ulkoinen tekijä ei ole merkityksellinen. Vain syvä rauha ja riemu ja onni siitä, että saa hengitellä maailmassa.


Tein näköjään karmean virheen viime kuussa ja unohdin listata tämän. Kävin alkuvuodesta housen alkeiskurssin ehkä tähänastisen elämäni innostavimman tanssiopen johdolla ja bongasin sekä tämän että Samen tunnilla soineista soittolistoista. Zhu:n kappale toimii samalla tavalla kuin Schulzin taidonnäyte, ainoastaan sillä erotuksella, että se kuljettaa melankolisempiin mutta ei yhtään sen vähemmän mielekkäisiin maisemiin. Fadedin soidessa kuulokkeissa koin kylmiä väreitä ja kappaleen huikeudesta johtuvia haluja itkeä, jollaisia Same ei täysin onnistunut alussakaan aiheuttamaan. Harmi että olen kuluttanut molemmat loppuun enkä enää saa täysin kiinni siitä salaisuudesta, mikä alunperin mut näihin koukutti, mutta ainakin löysin piilevän rakkauden houseen ja koetan hiljalleen keksiä, miten saan ujutettua sen elämääni kokonaisvaltaisemmin.


Pari vuotta olen erehtynyt pitämään Jujua naiivina ja höperönä hihhulina, mutta vuodenvaihteen jälkeen tyypin uusimmat levyt ovat alkaneet resonoida mussa tavalla, jota ei voi ohittaa. Yhdistän tämän yllättävän mielenmuutoksen aiemmista vuosista merkittävästi poikkeavaan elämäntilanteeseeni ja hidasta mutta väistämätöntä transformaatiota tekevään elämänasenteeseeni, mutta myös aiemmin puuttuneeseen ja nyt heränneeseen haluun todella kuulla ja kuunnella. Aurinko on täydellinen esimerkki Jujun uudempaa tuotantoa luonnehtivasta kaavasta. Sanoituksien pohjalta löytyy usein selkeä yksittäinen aihe, johon on helppo samaistua ja jota kuvaillaan simppelien valikoitujen yksityiskohtien kautta. Biitti on aiheesta riippuen synkeähkö tai toiveikkaan ja iloisen sekoitus. Juju välittää viestinsä sekoittelemalla räppäämistä ja lauleskelua. Näiden komponenttien sekoitus toimii loistavasti mieltä ylentävänä ja rakkaudelliseen mielentilaan ohjailevana kokemuksena.


Kolmivuotisen parisuhteeni aikana altistuin pitkään MTV Dance-kanavalta puskeneelle taustahuminalle, jota voinee kuvailla jonkinlaiseksi housen, edm:n ja radiopopin sekoitukseksi. Muistaakseni pidin kanavan tarjonnasta heti alkuun, mutta tykästymiseni kasvoi tasaisesti vuosien aikana. Nykyään tunnen oloni hyvin kotoisaksi joka ikisen kappaleen parissa, jonka noilta ajoilta pystyn musakanavan tarjontaan yhdistämään. Nyt kun aurinko yhä lupaavammin puskee itseään talvea yltään karistavan maamme pinnalle, huomaan innostuvani... no, aurinkobiiseistä. Myös kaikki kesästä tai huomattavan onnellisista ajanjaksoista muistuttavat kappaleet toimivat, joten Klangkarussellin koko levy alkaa olla ahkerammassa soitossa. Tämä instruversio hitistä toimii mielentilasta riippuen lohdullisena tai energisoivana.


Eipäs mennä liian pumpulisiin olotiloihin. Jokin muistovyöry lähes kymmenen vuoden takaa toi Soulflyn mieleeni, ja olen maaliskuun aikana talsinut ulkosalla täysin onnessani tätä riehumista kuunnellen. Soulfly rikastutti elämääni ollessani 16-vuotias hevaria leikkivä pikkutyttö, aina Provinssin lavalla nähdystä livevedosta kesän lopulla kuumassa Etelä-Ranskassa vietettyyn suht villiksi äityneeseen pariviikkoiseen kielikurssiin. Raskaasta poljennosta huolimatta bändin musiikin vaikutus muhun on hymyilyttävä ja ehdottoman ilahduttava. Asiaan vaikuttanee ratkaisevasti yllättävän toiveikkaat ja rohkaisevat sanoitukset, joiden sodankäyntiin, uskontoon ja heimokulttuuriin liittyviä teemoja voi halutessaan soveltaa hieman muunneltuina koskemaan oman elämänsä koettelemuksia.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Helmikuun biisilöytöjä


Vihdoinkin uutta tältä huipputekijältä! Etenee takenee ei ehkä ole mitään maata järisyttävän innovatiivista edellisen levyn biiseihin verrattuna - samantyyppinen rakenne, biitin elementit ja rytmikäs hei-huutelu löytyvät useammastakin vanhemmasta kappaleesta - mutta hyvä niin. Francis Koiralla on kaikki syyt luottaa vahvuuksiinsa, jotka tekivät Sadonkorjuu:sta niin mielekkään, ja niiden uudelleen kierrättäminen palvelee mainiosti. Valton fiitti istuu kokonaisuuteen suht saumattomasti, vaikka flow onkin huomiota herättävän kulmikas yleiseen junnaavuuteen nähden. Biisi lupaa erittäin hyvää enkä malta odottaa uutta levyä [tähän sata jipii-tuuletusta].


Gordon Gwapon Memphis Private Equity vol. 1 tarttui haaviini Deston mitä mainioimmasta Bassolla pyörivästä Signal Life-ohjelmasta, ja levyn kohokohdaksi nousee alunperinkin huomioni kiinnittänyt Redrum 781. En nyt osaa analysoida memphis-soundeja sen syvällisemmin, mutta Gordon Gwapon vanhoja klassikoita sekoittelemalla tuotetut kappaleet ovat hienoja kunnianosoituksia kyseisen soundin konkareille. Biisit kuulostavat raikkailta kadottamatta kuitenkaan 90-luvun suhinoita ja jumituksia.


Helmikuun viime metreillä soundcloudiin ilmestyi tämä huikean mahtipontinen ja vaikuttavasti aaltoileva räppiä ja trappia yhdistelevä taidonnäyte, joka todistaa, että viime vuoden lopussa löytämäni RL Grime on kovimpia tekijöitä pitkään aikaan. Jouduin toistamaan biisiä lukemattomia kertoja ennen kuin sen vaikutus laimeni siihen pisteeseen, että pystyin kuuntelemaan kappaletta paikallani istuen. Vaikka biisi on kuuntelukertojen myötä menettänyt sähköistyttävimmän vaikutuksensa, tunnen itsessäni silti välittömän kiihkeyden heti ekojen melankolisten tahtien myötä.


Mitäköhän ihmettä musiikkimaulleni on käynyt, kun kaikin puolin perinteinen räppi on alkanut kiehtoa ja jopa koukuttaa? Aiemmin olen heittänyt tympäännyttävät kokoonpanot mielessäni olariräpiksi nimeämääni lokeroon, jonne suljin suurimman osan rataräppityypeistä ja tietty Raimon (joo sanon nyt sen mitä ei saisi, mutta en varmaan ikinä tule käsittämään Raimon viehätystä). Nyt olen joka tapauksessa hurahtanut HDN & DKU:n Jonkin sortin julkaisuun, jonka joka ikinen kappale on valehtelematta nappisuoritus. Kaikenlaisilla vinkunoilla ja ujelluksilla siivitetyt mukaansatempaavan rytmikkäät biitit ja jostain syystä hyvin aidosti sydämellä tehdyiltä tuntuvat tykitetyt räpit aiheuttavat mussa suorastaan kehollista mielihyvää. Enimmäkseen priimaa kohoaa ylitse muiden, koska siinä pyörii kunnioitettava määrä feattaajia ja se kiinnitti alkuun huomioni erittäin viihdyttävällä videollaan (tsihihi), mutta todellisuudessa en pysty valitsemaan suosikkiani vaikka henkeni riippuisi siitä. Pää nyökkää yhtä antaumuksella jokaisen kohdalla.


Voi soundcloud-nuoriso ja ihmeelliset merkit, joiden oikeaoppisesta lausumisesta mulla ei ole aavistustakaan. Tämä hämäriä reittejä pitkin bongattu kappale kiinnitti huomioni kauhuleffamaisiin tunnelmiin vievällä biitillään. Biisi ei ehkä ole kaikkein viimeistellyin kokonaisuus, mutta tämän tyylin kohdalla se toimisikin itseään vastaan. Hämyinen tunnelma, viileät mutta timmit räpit ja synkeä taustatikitys saa täyden kannatukseni. Jos kuuntelen tätä ulkomaailmassa löntystellessäni, muuttuu liikkumiseni heti astetta koviksempaan suntaan.


Koko levy on älytön kokonaisuus ja mielipiteeni vaihtelee koko ajan sen suhteen, mikä biiseistä yltää voittosijalle. Ipodini luukutetuin on kuitenkin DJ Ibusalin tuottama välipala Yeah, real Versace, joka on käsittämättömän täydelliseksi hiottu paketti ottaen huomioon kaikki sen puolessa minuutissa aikaansaamat vaikutukset. En selitä enempää, tämä pitää tuntea. Ja jorata täysillä.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

PMMP - Tässä elämä on

Onnistuin kerrankin olemaan ajan tasalla ja hustlaamaan lipun DocPointin PMMP-dokumentin toiseen näytökseen viime sunnuntai-illaksi. Ensimmäinen myytiin loppuun alta aikayksikön, eikä toisenkaan lippujen hupenemista tarvinnut odotella pitkään. Kuten aavistelin, oli saliin pitkä kiemurteleva jono jo varttia ennen näytöksen alkamista, ja kohtalokseni koitui istumapaikka tokalta riviltä, niin että valkokankaan tapahtumat meinasivat välillä kaatua päälle. Lähietäisyydeltä tapittaminen osoittautui kuitenkin positiiviseksi tapaukseksi, sillä niin sain puristettua viimeisimmätkin rippeet jo valmiiksi tunteita myllertävästä dokkarista. Ohjaaja Arto Tuohimaa ja leikkaaja Kai Ansio lausuivat ennen näytöstä muutaman sanasen ja kehottivat kumpainenkin nauttimaan. Oh boy, että nautin.

PMMP - Tässä elämä on alkaa lupaavasti yhdellä yhtyeen särmikkäimmistä ja omiin ikisuosikkeihini lukeutuvista biiseistä. Kylmiltä väreiltä on mahdotonta välttyä katsellessa Paula Vesalan ja Mira Luodin vaikuttavaa riehumista Matoja:n tahtiin, ja minulle tapahtui samalla jotakin odottamatonta: tunsin valtavaa halua purskahtaa itkuun. Hillitsin itseni vaivoin ja tajusin vetistelyn sijaan hymyileväni leveästi aloituskohtaukselle, jota voisi tarvittaessa käyttää kiteyttämään koko elokuvan niin tarinan kuin tunnelman osalta. Dokumentissa keskitytään nimittäin suureksi osaksi bändin live-esiintymisiin ja kiertue-elämään, joiden lisäksi esiin nousevat rohkeat persoonallisuudet sekä äärimmäisen vahva yhteenkuuluvuus, joka väreilee bändin jäsenten välillä koko sen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajan, jona PMMP:n tarinaan pääsee syventymään.

Dokumenttia on kuvattu enimmäkseen kesinä 2012 ja 2013, sekä muutamat haastattelurupeamat viimeisen keikan jälkeen. On festareita, loppuunmyytyjä klubikonsertteja, jopa intiimisti täyteen tupattuja pubikeikkoja. Nyt harmittaa tavattomasti, että kesällä 2008 Tavastialla todistettu keikka jäi omalla kohdallani ainoaksi, enkä enää yhtään ymmärrä, miksi. Bändin jokainen levy on tavalla tai toisella värittänyt elämääni ja ujuttautunut julkaisuajankohtanaan merkittäväksi osaksi olemistani, joten livevetojen missaaminen tuntuu nyt käsittämättömältä. Kuten dokumentissakin todetaan, ovat levyt ja livet toisistaan hyvin poikkeavia kokonaisuuksia.

Tuohimaa tavoittaa taitavasti sen ytimen, mikä erottaa näitä kahta suurta blokkia, joista PMMP koostuu. Keikoilla yhtye on yhtä rosoista saundia, riehakasta ja hetkittäin lähellä alkukantaisia syvyyksiä pyörteilevää energiaa, epäröimätöntä impulsseihin syöksymistä. Jatkoilla keikkabussissa pauhaa Julma-Henrin Minä rakastan sinua, mikä sai minut rakastumaan bändiin vielä pikkiriikkisen lisää. Lavalla melkein uhkaavan hyvännäköiset - värikkäät ja imartelevat esiintymisasut saavat minut toivomaan, että osaisin käyttää ompelukonetta ja mielikuvitusta ja pukeutua samanlaisiin upeisiin luomuksiin päivittäin - Paula ja Mira ovat kaikessa päämäärätietoisessa intensiivisyydessään jumalattaria. Hypnotisoivaa on myös seurata Heikki Kytölän työskentelyä rummuissa (en tiedä kuinka iso osa johtuu siitä, että tunnen jonkinlaista heikkoutta rumpaleihin köh köh, mutta kyllä suurin kiitos mielekkäästä näkökulmasta kuuluu dokumentin tekijöiden tarkkailukyvylle), eivätkä millään tapaa sivullisiksi jää myöskään basisti Juho Vehmanen tai kitaristi Mikko Virta.

Se jos mikä käy dokumentin myötä selväksi, että PMMP ei missään tapauksessa ole Paulan ja Miran molemmat puolet, vaan viisihenkinen, tasavertainen, harmonisessa - välillä sekopäisessä - yhteisymmärryksessä haasteisiin heittäytyvä tiimi. En pidä tuosta sanasta, joka on kuin jonkin ison bisneksen kärkeen liian äkisti pompanneen nousukkaan anglismeja pursuilevasta tekopirteästä kannustuspuheesta, mutta en keksi parempaa kuvaamaan yhtyeen jäsenten välistä eheää yhteyttä, joka valkokankaalta säteilee. Tärkeänä kuudentena komponenttina toimii tuottaja Jori Sjöroos.

Rakkaudelliset välit näkyvät siinä lämpimässä tavassa, jolla bändi kohtelee toisiaan haastavissa kohtauksissa tai äärirajoilla, oli kyseessä sitten vanhojen biisien uudelleen nauhoittaminen tai sekunnit ennen massiivisen festariyleisön pauhun keskelle sukeltamista. Erityislaatuiset siteet henkilöiden välillä käyvät ilmi niissä hellissä, riemastuneissa, hetkittäin jopa palvovissa ilmeissä, kosketuksissa ja tunteenpurkauksissa, joita ei tuttujen ihmisten seurassa tarvitse hillitä milliäkään. Piileeköhän bändin jättimäisen suosion salaisuus lopulta siinä kunnioituksessa ja puhtaassa rakkaudessa, joka mitä ilmeisimmin on kaiken pohjana?

Lavaräiskeen vastapainona toimivat Matkalaulu-albumin nauhoitukset. Musiikkia luodessaan bändi onkin yhtäkkiä riisuttu ja vakavissaan, täysin erilaisista ihmisistä koostuva joukko kuin livetilanteissa. Musiikin äärelle rauhoituttaessa nämä kohtaukset heijastuvat valkokankaalta lähes hartaina, ja niinäkin hetkinä, kun jäsenet nauravat kyyneleet silmissä, tunsin oman hihitykseni alla jälleen tarvetta purskahtaa itkuun.

Tunneskaala pääsee poukkoilemaan ääripäästä toiseen myös niiden muutaman huikean kohtauksen myötä, joiden aikana taustalla soi jokin PMMP:n herkemmistä biiseistä ja silmien edessä välähtelee sarja tilanneotoksia, keikoista tai keikkabussista tai takahuoneista tai jatkoilta. Liikuttavin näistä on hetki, jona taustalla soi Lautturi II ja kamera syleilee kesäisiä pakahduttavan kauniita maisemia. Tuo käsittämättömän lumoava versiointi jo alunperinkin kaihoisasta Lautturista muuttaisi kaatopaikan tuijottamisenkin vavahduttavaksi kokemukseksi, mutta kyllä nämä mainitut koosteet valikoiduista tuokioista lukeutuisivat värikkäässä näyttävyydessään dokumentin huippuhetkiin, vaikka taustamusiikkia ei olisi lainkaan. Ehkä pikkiriikkinen osa liikutustani liittyy siihen pakottavaan kesän kaipuuseen, jonka dokumentti nostaa lähes sietämättömälle tasolle. Kun tässä loskaräntähirveydessä pääsee hetkeksi käsinkosketeltavan paahteisiin, tavallaan idyllisiin mutta samalla todenmukaisuutensa vuoksi niin erityisen puhutteleviin kesätunnelmiin, on pimeyteen palaaminen julma kohtalo.

Yllätyin siitä, kuinka räiskyvä Paula on. Voin puhua ainoastaan vuosien aikana haastattelujen kautta kasaan kyhäämieni mielikuvien pohjalta, joiden painoarvoa tuskin voi huomioida mitenkään merkittävänä, mutta oletin Miran olevan kaksikosta se, joka on enemmän äänessä ja näyttävämmin esillä. Dokumentti on todiste päinvastaisesta. Kumpikaan ei kainostele tunteenpurkaustensa suhteen, mutta Mira jää lopulta etäisemmäksi. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista tulee dokumentin loppumetreillä, kun ennen isoa festarikeikkaa Paula astahtaa vakavailmeisen Miran eteen ja hymyilee suoraan tämän naamaan. Pian molempien kasvot tuikkivat naurua, eikä joku satunnainen taustalla lymyilevä miekkonenkaan saa silmiään irti kaksikosta, saati sitten omaa leveää hymyään laantumaan. Mira ja Paula pitävät katseensa visusti toisissaan, ja yhdessä niiden hetkien kanssa, jotka ennakoivat lavalle liitelemistä, sekunnit käsi kädessä seisten, yleisön mylviessä, tämänkaltaiset kohtaukset puhuvat selvemmin kuin mitkään niistä kommenteista, jotka haastattelujen aikana tulevat ystävyyteen liittyen esiin.

Kiitos, että sain itkeä, sunnuntai-iltana ja kaikkina näinä vuosina.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Tammikuun biisilöytöjä

Alan kerätä kuukausittain musiikillisia kohokohtia, jotka ovat vaikuttaneet minuun erityisellä tavalla. Biisit eivät useinkaan ole uunituoreita, vaan satunnaisia löydöksiä, jotka ovat päättäneet ilmestyä kohdalleni juuri nyt. Nimeä klikkaamalla pääsee kappaleeseen.


RADAM - JÄÄTÄVÄ POLTE

En ole läheskään perillä siitä, keitä kaikkia BMXT-meininkeihin kuuluu ja mitkä julkaisut menevät sen nimikkeen alle, mutta Radamin voinee turvallisin mielin liittää niihin yhteyksiin. Jäätävä polte on aavistuksen not sure if sirius-tyyppinen biisi. Sanoma on hyvin tummanpuhuvan melodramaattinen, samalla kun kaikkien rankkojen vastoinkäymisten alta nousee uusi ja vahvempi PETO. Kontrasti ilmeisen kesäisissä maisemissa kuvatun, artsun mustavalkoiseksi muunnetun videon ja kovisnaama-Radamin eläytymisen välillä vaikuttaa minuun juuri päinvastoin kuin kohtalokkaaseen tähtäävän kokonaisuuden voisi odottaa vaikuttavan. Näin Jäätävä polte kääntyy oikeaksi hyvän mielen kipaleeksi. Anteeksi jos nauran aidon surun kustannuksella. Tikittävä biitti ja maaninen Radam-hokema viimeistelee mainion kappaleen. Vielä vakuuttavampana meininki jatkuu tuoreemmassa RADAM RULES-melskeessä, joka ilahduttaa minua aidosti joka ikisellä kuuntelukerralla.


Jos Radamin biisi saa käänteisesti hyvälle tuulelle, tekee Klik Kläk-Mikon (hahaha) ja Roopen Juan saman suorasukaisen reippaasti. Olen jo sata kertaa kokenut sen, että murehdin jotakin naurettavan toisarvoista asiaa, kunnes painan Juan:in soimaan ja olen yhtä hymyä. Suurin kiitos siitä kuuluu Recordatusin huikealle biitille, jonka junnaava, vuorotellen matalissa vesissä ja huikean riemukkaissa korkeuksissa liitelevä vellominen energisoi ainutlaatuisella tavalla. Räpit ovat rehdin päihdepainotteiset, eivätkä kuluneesta aihepiiristä huolimatta puuduta.


Tässä on ilman muuta kuukauden yllättäjä. Sama Roope kuin yllä, mutta täysin eri meiningeissä, vedoten minuun kuitenkin vähintään yhtä vahvasti kuin räpin kautta. Tykästymiseeni vaikutti ensikuuntelulla ratkaisevasti musiikkivideon heittäytyvä positiivinen energia, mutta kappale pitää puolensa ilman visuaalistakin puolta. Soitanta kekseliäine koukkuineen on äärimmäisen valloittavaa - viimeistä tahtia pitkittämällä luotu loppuhuipennus hihityttää joka kerta - ja täysillä päälle vellova lauluosuus tavattoman mukaansa tempaava. NOFX-viboista plussaa.


En vieläkään, kymmenien toistojen jälkeen, voi välttyä kylmiltä väreiltä tätä biisiä kuunnellessani. Aina kun tammikuussa oli tarvetta lohdutukselle, turvauduin Sian voimakkaaseen, riipivään, tyylikkään teatraaliseen ulosantiin. Kappale on ensitutustumisella pelkkä surullinen onnettoman, täyttymättömän rakkauden purkaus, mutta myönteinen tunnereaktioni puhuu todempaa kieltä. Biisistä saa puhdasta iloa ja voimaa, ja koin monta kertaa hämmästyttävän muodonmuutoksen apeasta murehtijasta nauravaksi puhtaan valoisuuden ilmentymäksi jo ekan kertsin aikana. Myös video on huima. Palvon Maddie Ziegleria.


Uusi vuosi alkoi kohdallani näissä lempeän lilluvissa ja tikittävissä tunnelmissa. 1.1.2015 kuuntelin ensin puolet päivästä ikirakkauttani Ceebroja sekä loppupuoliskon D Nilsziä, joten ei ihme, että muistan vieläkin poikkeuksellisen hentomielisen olotilani. Kuuntelin aikoinaan ahkerasti Cobra Starshipin You make me feel-biisiä, joten ehkä D Nilszin siitä samplatty tunteikas versio iskee minuun siksi niin kovaa, että se tuo mieleen kaukaisia aurinkoisia muistoja. Cobra Starshipin versio tosin tuli aikoinaan tutuksi bodypumpin aloitusbiisinä, joten enpä tiedä, kuinka onnellisia nuo muistot ovat. Joka tapauksessa D Nilszin taiturointi hivelee monia aistejani, ja levy, jonka Alive aloittaa, on yhtä korkeatasoista kikkailua alusta loppuun.


Radio Helsingin tarjonta on ensiluokkaista ja monipuolista, mutta jostain syystä olen jumittunut kuuntelemaan ainoastaan Vaiheessa-ohjelman ihastuttavia lähetyksiä, niitäkin yhä hidastuvalla tahdilla. Henri Pulkkisen ja Marko Karvisen viime syksynä yhdeksässä osassa ilmestynyt taiteeseen pureutuva keskusteluohjelma toi tarvittavaa vaihtelua urautuneisiin kuuntelutottumuksiini ja viihdytti minua sen verran, että kuuntelin kaikki jaksot kuukauden sisään. Tunnin mittaiset sessiot (joista puhetta jää 40 minuuttia) ovat tunnelmaltaan miellyttävän rauhallisia ja keskustelut analyyttisen aprikoivia. Karvisen rooli tuntuu olevan vieraiden haastaminen ja keskustelun pääsääntöinen ohjaaminen, kun taas Pulkkinen keskittyy kehittelemään vieraiden esiin tuomista näkökulmista omia teorioitaan. Jutustelu pysyttelee pääosin kullekin jaksolle valitussa aihepiirissä, mutta pääsee onneksi myös poukkoilemaan kiintoisille sivuraiteille.

Nähtävästi ohjelmasta on jo ehtinyt ilmestyä kevään ekat jaksot, jee! Vieraana Pyhimys, tuplajee!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Paska Sohva-klubin avajaiset 9.1., livenä Khid & Lommo


Perjantaina olin vähällä jättää tämän historiallisen tapahtuman väliin. Kukaan ystävistäni ei ollut menossa, oloni oli juminen ja epäsosiaalinen, ja Netflixin tarjonta meinasi vetää pidemmän korren.

ONNEKSI päätin toisin.

Suuntasin Kutoselle kahdeksitoista, ovelana taktiikkanani saapua pelipaikoille juuri keikkojen alkaessa, etten joutuisi notkumaan vaivautuneesti yksinäni jossakin pimeässä nurkassa riehakkaita nauravaisia ihmisiä kulmieni alta vilkuillen. Pihalla oli tuttuun tapaan lyhyehkö jono - osaan jo keikasta riippumatta varautua tähän imagojonoon, joka tuntuu syntyvän maagisesti aina puoli yhdentoista jälkeen huolimatta sisällä olevan porukan lukumäärästä - mutta kerrankin sisäpihan toisella reunustalla valtaa pitävään Kaikuun halajavia ihmisiä oli triplasti enemmän, ja huokaisin helpotuksesta tajutessani, että en varmaankaan jäisi paitsi yhdestäkään Lommon biisistä.

Syy sille, että uhmasin seuran puutetta ja lähdin vanuneessa olotilassani Kallioon asti, löytyy nimittäin juuri yllä mainitusta artistista. Lommo on yksi suosikkijumittelijoistani, enkä jonkinlaiseen kulttistatukseen kohonneen Maanalaisella saundilla-julkaisun suosiosta päätellen suinkaan ole ainoa. Liito-oravan ja Kridlokkin yhteisesiintyminen oli myös tervetullutta vaihtelua keikkatarjontaan, joka on toki kunnioitettavan runsasta mutta jonka artistikattaus tuppaa toistamaan itseään.

Luolamaista rappukäytävää ylöspäin tepastellessani oivalsin missanneeni illan pointin. Kyseessä ei niinkään ollut Lommon ja Khidin ilta, vaan Henri Pulkkisen ja Mathias Fosterin muodostaman Paska Sohva-kollektiivin, useamman vuoden Bassolla pyörineen radio-ohjelman juhlistaminen ja saman nimisen klubin virallinen avaaminen. Tietysti tapahtuman upea flyer - mikä taidonnäyte! - toitottaa tätä samaa, mutta olin innostuneisuudessani suunnanut kaiken huomioni livejen vetäjiin, mikä osoittautui virhearvioinniksi.

Hivuttautuessani lavan läheisyyteen hämmennyin siitä vilkkuvien valojen alla energisesti vellovasta massasta, joka oli muuttanut tilan tanssilattiaksi. En ole nähnyt yhtä innokkaasti räppibiisien vietäväksi heittäytyvää väkijoukkoa yhdelläkään KBK-klubilla, tai jos olenkin, niin en lähellekään perjantain väenpaljouteen verrattavissa olevassa mittakaavassa. Erotuksena toki se, että yhdessä soitetaan pelkkää suomiräppiä ja toisessa laajalla skaalalla maailmalta tulevaa soundia nykypäivän aaltoiluja uteliaasti luotaillen. Nössöilin hetken ujona seinäruusuna, mutta ei kestänyt kuin yhden vesilasillisen verran ennen kuin huomasin musiikin tempaisseen mukaansa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun HS87:n Grindin' my whole life pamahti ilmoille, päätin, että osallistumiseni kyseiselle klubille ei varmasti jäisi yhteen kertaan.

Onneksi soittoajat eivät pitäneet paikkaansa - olisikin ollut eka kerta keikkahistoriassa - ja ehdin jorailla useamman nappivalinnan tahtiin. Meinasin harmistua, kun porukka pakkaantui lavan eteen ja käänsi huomionsa pois dj-kaksikosta, mutta Lommon tallustellessa lavalle kaikki nyreily unohtui heti alkuunsa. Syytän onnetonta muistiani siitä, että en enää voi mennä takuuseen, oliko ensimmäinen Kridlokkin pyörittämä biitti Pimeydes vai ei, mutta jokin tuttu joka tapauksessa, sillä keikka lähti heti täysillä käyntiin. Kiitos sille jäbälle, joka bailasi vieressäni koko keikan ajan, sillä se sai potentiaaliset omaa olemistani vaanineet pienimmätkin estot katoamaan, ja pystyin olemaan juuri niin täpinöissä kuin halusin.


Lommon setti ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin kutkuttavampi. Ainoa tuntematon mieleeni jäänyt biisi oli neronleimauksen "nuole mun pähkinöitä" sisältävä kappale, joka vaikutti hymyilyttävän ovelalta vedolta. Tutumpien biisien osalta kohokohdaksi nousi Streiffaa, jonka huikea biitti toimi livenä odotetun värisyttävästi. Ylläriesiintyjiä ei harmillisesti nähty, joten biisi katkesi huvittavasti puolessavälissä, mutta sen kirvoittaman Kridlokkin leveän hymyn huomioonottaen keskeytys ei ollut lainkaan hassumpi veto. Tyyppi naureskelee muutenkin ilahduttavan paljon sieltä pöytänsä takaa, mikä on kummallisen virkistävää. Suomiräppikansa ei kai yleisestikään ole mitenkään erityisen synkkää sakkia - ei ainakaan viikonloppuisin keikkamestoilla - mutta jokin siinä Kridlokkin virnistelyssä erottuu edukseen. Ehkä siitä syntyy mielikuva, että hänellä on jännittävä salaisuus, jota ei ilkikurisesti aio paljastaa ulkopuolisille. Tai ehkä siitä vain syntyy hyvä fiilis. Tai ehkä sittenkin jätän hölmöt irrationaaliset henkilöanalyysit toiseen kertaan ja summaan, että hiihtopipoinen dude jätti jälkeensä riemastuneen olotilan ja uudet biisit odottavaisen mielen.

Tunnelma loikki yhdestä ääripäästä toiseen, kun Lommon esitystä seurasi muutama dj-kaksikon valinta ennen Khidin biittiliveä. Käytin ikuisuuden vessaan jonottaen ja tuijotin sen aikana hölmistyneenä, kun edessäni seisova tyttö halusi demonstroida minulle jonkinlaista L'Oreal - because you're worth it-hiustenheittelymeininkiä. Välissä häntä kävi halailemassa jokin innokkaista huudoista päätellen kauan kadoksissa ollut ystävä, jonka poistuttua tyttö kääntyi puoleeni ja sanoi "Siitä huolimatta oon vaan tälleen" ja huiskautti jälleen hiuksensa näyttävästi olalta toiselle. Sanoin "hhmmmh" ja hymyilin. Anteeksi että olen aina niin jäässä, kaikki naistenvessojen sosiaaliset perhoset. Arvostan silti vapautunutta jutusteluanne!

Päästessäni takaisin musapuolelle Kridlokk oli laittanut vehkeensä kuntoon keskelle lavaa, valaistus oli vaihtunut salaperäisen hämyiseksi ja porukka vaikutti kaksinkertaistuneen. Jäin ihan ihan taakse hengailemaan, koska kehtaan vain harvoin änkeytyä kiltisti pidempään odottaneiden ohitse, eikä vieressä tapahtuva baaripuolen möly häirinnyt yllättäen yhtään. Khidin esiintymisen ajaksi tunnelma muuttui pysähtyneeksi ja aiempi energinen hälinä liukeni kadoksiin. Oiliin täysin hurahtaneena ei tullut yllätyksenä, että instrut olivat säkenöivän kauniita. Osa tanssitti, osa vangitsi. Taianomainen tunnelma rikkoutui ainoastaan siihen, kun random jäbä karjui korvaani "moro ootsä sinkku mitä sä etit??". Huusin takaisin "keskittymistä tähän keikkaan", jonka seurauksena hän halasi, pussasi poskeani ja liukeni takavasemmalle.

Näkyvyys lavalle oli kristallinkirkas
Khidin hiljennyttyä jäin vielä muutaman biisin ajaksi tanssimaan, mutta lupaavan räpin vaihtuessa diskoon ja symppiksiin nostalgiabiiseihin - olenkohan ikinä kuullut Trick me:tä baarissa? - häivyin pikkuhiljaa alakertaan. Musiikissa ei sinänsä ollut vikaa, mutta klassikkojen hauskuus piilee siinä, että tanssimuuvit pääsee vetämään övereiksi mieluisassa seurassa. Facebookissa lupailtiin seuraavaa klubia maaliskuulle, joten minulla on nähtävästi pari kuukautta aikaa promota tapahtumaa bestikselleni, jotta voin ensi kerralla jäädä pilkkuun asti fiilistelemään.