Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 2

Lue Aivovuodon puoliskoon pureutuva osa 1 täältä

Vasta nyt, aivojani Sushi Drive-By-moodiin ohjelmoidessani, ymmärsin ykkösosassa tekemäni kohtalokkaan virheen. Puhun DJ Kridlokkista lähes aina Kridlokkina, riippumatta asiayhteydestä, vaikka nimitys pitäisi mitä luultavimmin rajata koskemaan vain niitä projekteja, joissa hän todella omaksuu DJ Kridlokkin, tuon pahamaineisen pimeillä sivukujilla kriippailevan gangstan, roolin. Pysytäänpä siis tästedes korrekteissa termeissä ja viitataan tekstin aiheena olevasta levystä puhuttaessa Kridlokk... Khidiin ihan Khidinä. Tai ehkä koko juttu on ihan sama, musiikkiahan tässä ollaan kuuntelemassa.

Biittien puolesta ei ainakaan ole mitään väliä sillä, miksikä niiden luojaa kutsuu, sillä saundi on ekoista tahdeista lähtien tunnistettava ja selkeästi Khidille ominainen, kunhan jonkinlaista erätaukoa Aivovuodon ja Khidin välissä merkkaavasta tuuttauksesta on päästy. Tyyli Aivovuodon puoliskosta muuttuu aiheiden puolesta korkeammissa sfääreissä liitelevämmäksi samalla kun biitit laskeutuvat maanläheisemmiksi. Itse asiassa pieni osa minusta hämmentyy joka kerta HPM:n alkaessa, sillä musiikin tyyli on niin tuttu On totta-levyltä, että odotan joka kerta kuulevani Tuuttimörön avaavan pelin jonkinnäköisillä kävelyä tai oman olemisen hitautta käsittelevillä toteamuksilla. Tuuttiksen leppoisan pudottelun sijaan Khid astuu areenalle ottaen sen hetimmiten haltuunsa yllättävän energisellä flowlla.

Se tuli televisiosta ei ole mitään yksinkertaisinta sisäistettävää lyriikoiden tai muunkaan osalta, mutta Sushi Drive-By se vasta kryptiseksi meneekin. Biisejä yhdistämään lätkäisty otsikko ei anna helpotusta siinä mielessä missä Aivovuodon levypuoliskolla voi umpikujan iskiessä ankkuroitua televisioon ja tulkita hämärämpiä sanoituksia suosiolla sen läpi. Sushi Drive-By ei kuitenkaan ole täysin umpimähkään tekaistu sanapari, vaan alkaa kirkastua tokan biisin Visioita Louvren vessasta myötä, jossa elämän sisällön ja merkityksellisyyden tunteen puuttuessa vedetään sushia ulkomaailman kriittisten katseiden huijaamiseksi.

Yrittäessäni rämpiä tietäni selvyyteen liian rationaalisten ajatuskulkujen kautta en levyn nimen tarkkaa merkitystä koskien tule hullua hurskaammaksi, mutta biisien sulautuessa yhdeksi massaksi mututuntuilen sen tarkoittavan jotakuinkin ohikulkijana omassa elämässään olemista, oman merkityksettömän haahuilunsa sivustatarkkailijuutta, universumin mittakaavassa olemattoman ajan kestävän ihmiselämän täydellistä turhuutta. Täällä sitä tehdään kaikkemme yltääksemme omien vainoharhaisten ajatustemme punomien mahdottomien odotuksien tasolle ja häslätään jonkin syvemmän totuuden löytämisen perässä, väistellen samalla jokaisen kulman takana vaanivaa lopullista sekoamista.

HPM on osuva intro Khidin puoliskoon sen esitellessä heti kättelyssä yhden punaisista langoista, nimittäin jakautuneen persoonallisuuden tai itsensä ulkopuolelle asettautumisen. "Haista paska minä ja minä ja minä ja minä ja minä" on yksi monista riimittelyistä, joissa puhutellaan itseä, tai osuvammin itsejä. Khid asettelee sanansa niin taiten, että huvitun yhä uusiksi samoista humoristisen kekseliäistä ilmaisuista (kehuisin niitä näppäriksi, ellei sanassa olisi tuota alentavan väheksyvää vivahdetta. Kai kaikki sen huomaavat? Näen sieluni silmin, miten iäkkäiden bisnesukkojen seurueessa kehutaan kahvitarjoilut neukkariin hoitaneen respatytön suoritusta näppäräksi... aaargh!), joissa pohdiskellaan mielenterveysongelmiin heittäytymisen mahdollisuutta ihan vain elämän pitkäveteisyyden välttämiseksi, kun telkkaristakaan ei tule enää mitään.

Khidin tuotosten äärimmäisen viehätyksen voi lukea suoraan Visioita Louvren vessasta-kappaleen sanoista. Ei sillä, että wasabilla läträäminen olisi kovin olennaista Khidin musiikillisia tekemisiä ajatellen, mutta tekstin tyylilaji ja tarina yhdessä salamyhkäisen mutta vetävän biitin kanssa paljastavat sen ainutlaatuisuuden, joka lienee yksi merkittävistä syistä DJ Kridlokkin megalomaaniseen suosioon: Tavallaan niin hurjan tosissaan, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tavallaan aavistuksen omahyväisenä todellisen persoonansa piilottavana yksinäisenä sutena, mutta kuitenkin yhtenä normijäbänä muiden yhtä tavisten keskellä. Tavallaan vilpittömänä, mutta kuitenkin toinen jalka elämäntyylissä, joka on kuin suoraan sarjakuvasta.

Kappaleen todellinen viesti on toki ihan muualla kuin Khidin olemuksen avaamisessa. Omien liikkeidensä ulkoisen mielipiteen pohjalta analysoimisesta ja hampaat irvessä haavekuvan tavoittelusta on helppo vetää yhtymäkohtia esimerkiksi fitness- tai lifestylebloggaajiin, joiden suurimmat motivaationlähteet tuntuvat välillä muodostuvan hyväksyvien kommenttien keräilystä tai täydellisten asetelmien rakentelusta valokuvia varten, itse toiminnan ja sen tuottamien tuntemusten jäädessä varjoihin. Jos oman pääkopan sisältä ei löydy tarpeeksi pohjaa merkittävän elämän luomiselle, mihin muuhunkaan sitä voi tarrautua kuin valmiiksi rakennettuihin kiiltokuvaesimerkkeihin, joihin sisältyvät varakas elämäntyyli ja viimeisen päälle siloteltu design-persoonallisuus?

Ainoa biitti, joka ei ole Khidin käsialaa, tulee Inneriltä, ja istuu usvaisine kilkatuksineen Chinatownin viboihin kuin nakutettu. Paljastan kuunnelleeni kappaleen tuhottoman monta kertaa ymmärtääkseni jähmeillä aivoillani, mihin siinä lopulta pyritään. Mutta ehkä kappaleen pointti on vähän niin kuin juuri siinä. Haetaan jotakin suurempaa, enemmän, vaikuttavampaa, juostaan pakenevan merkityksen perässä ja turvaudutaan kesken matkan salaliittoteorioihin ja hallusinaatioihin ja kirjaviisauksiin, kun yhtäkään tavoitelluista pelastavista määränpäistä ei tässä tympeässä elämässä ole. Nurkkapöytä universumissa asetelma on samantyyppinen mutta suopeampi, sillä siinä otetaan omaksi kaikki tämä tässä oleva kaikessa kulahtaneisuudessaan. Pelkistetty ja jonkin tylsän peruslinnun raakkumisella höystetty biitti tikittää taustalla, kun Khid jatkaa sushibiisin viitoittamalla tiellä ja leikittelee taidokkaasti ruoka = elämä-samaistuksilla. Seuraavan kappaleen valossa Nurkkapöytä universumin voi myös nähdä osittain räppigeimejä (naurahtelen vaivautuneena valitsemalleni ilmaisulle) tai yleisemmin musiikin tekemistä koskevana pohdiskeluna, jossa otetaan etäisyyttä kaikenlaisiin rajoittaviin kategorisointeihin ja leimoihin ja tyydytään omiin pieniin ympyröihin ilman tarvetta dramatisointiin tai paisutteluun.

Khidin kokonaisuuden ehdottomasti naurattavin - huom ei missään nimessä naurettavin! - on Zelda, joka on biittiä, tarinaa ja videota myöten niin verraton, että suon itselleni nyt oikeuden käyttää tätä kuluneisuudestaan huolimatta voimakasta ilmausta: Zelda on ihan älyttömän KOVA. Kappaleen itseironinen foliohattuilu on tehty niin aidon hauskasti, että tunnen biisin soidessa puhdasta riemua.

Aina kun M(in)inä alkaa, kuulen päässäni Paprun toistelut siitä, että mitä jos ne vihaajat onki oikees ja välittömästi sen jälkeen riemastuneen (tai hysteerisen) tytön äänen kirkumassa "EI NE OOOOOOOO!", kuten kävi Kutosen levyjulkkareissa. En voi sanoa mitään varmaa vihaajista tai heidän oikeassa olemisistaan, muuta kuin sen, että olen kiljumistytön kanssa täysin samaa mieltä. Kappaleesta välittyvän artistinuraan liittyvän paineaallon massiivisuuden johdosta oletan, että fanityttöjen vakuuttelut tuskin artisteja lohduttavat, joten muuta ei liene tehtävissä kuin vartoa sitä päivää, kun odotusten paine kasvaa liian kovaksi ja työntää artistit laidan yli. Kuka tietää, ehkä todellisuus sitten vihdoin todella kirkastuu?

Biitti, joka aloittaa viimeisen hitaan Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt, on niin lupaava, että harmistun joka kerta yhtä pahasti, kun se vaihtuu itsessään toki mainioon mutta kontrastina edelliseen pettymyksenä tulevaan maalailuun. Kappale räppäämisen lopettamisesta on joka tapauksessa kaiken huomioon ottaen luonnollinen jatkumo sille päänsisäiselle kaaokselle, jota levyllä sohitaan, ja sitoo sen kauniisti harmoniseen pakettiin.

Älykkäät sanoitukset, maailmaa suuremmat teemat, huumori joka on kaikkea muuta kuin kertakäyttöistä, sekä järjettömän laadukas biittipuoli tekevät Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By:sta niin korkeatasoisen kokonaisuuden, että vaikka en anna arvosanoja levyille, annan tälle epäröimättömät viis kautta viis.

Khid - Sushi Drive-By

1. HPM

2. Visioita Louvren vessasta

3. Chinatown

4. Zelda

5. Nurkkapöytä universum

6. M(in)inä feat. Paperi T

7. Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt

MNTTT + Eurocrack + Paperi T + Kube 5.12. @ Tavastia

Kuva

Hyödynsin häikäilemättömästi synttäreitäni Fullsteamin joulukalenteriarvonnassa ja voitin nimen listaan eiliselle megalomaaniselle keikalle (olen aina yhtä onnessani tällaisista sattumuksista). Olin alkuun huolissani siitä, että keikat oli laitettu alkaviksi vasta puolenyön aikaan, mutta sen kolmetuntisen jälkeen, jonka aikana esiintyjiä pääsi fiilistelemään, ei tuntunut lainkaan siltä, että ilta olisi jäänyt kesken.

Kuvaus"taitoni" ovat vielä normaalia enemmän ruosteessa silloin, kun lavalla heiluu lemppareita, joten koetin vain pikaisesti napata todistusaineistoa voidakseni sen jälkeen keskittyä musiikilliseen antiin. Illan aloitti sympaattinen Kube, jonka leppoisa lavahengailu laittaa aina hymyilemään. Jumanjin biitti aiheuttaa livenä kylmiä väreitä, ja illan repertuaariin valittu, epäilemättä ajankohtaisista syistä valittu ikisuosikkini #PÄIVI suorastaan villitsi. Harmi, ettei Tuuttis tai Mäkki - anteeksi, tarkoitan toki Aito Mäkki, kuten kaverini aina ystävällisesti korjaa, painottaen AITOA - käynyt fiittailemassa, mutta Kube yksinään oli jo mitä piristävin ilmestys. Keikka taisi olla lyhyin kaikista, varsinkin kun osa biiseistä jäi puuttuvien vierailijoiden takia puolikkaiksi, mutta nappivalinnat kappaleiden suhteen käänsivät lyhyemmäksi jääneen tykityksen eduksi. Mieluummin kuuntelen osan kaikista lemppareista, kun keskittyminen on jo valmiiksi koetuksella touhukasta levottomuutta aaltoilevassa yleisössä.

Lavan edustalle kerääntyneiden söpöjen räppityttöjen keski-ikä taisi olla muutamaa vuotta loppuillan aikana näkynyttä yleisöä pienempi, ja välillä meinasin tuntea itseni suorastaan eksyneeksi kaiken sen juuri ja juuri täysi-ikäistyneen energisen heilumisen keskellä. Tuntui siltä, että olisi pitänyt vetäytyä takariviin varjoihin nyökyttelemään viileästi, innostuneen KENKÄBOKSI TÄYN BAKSIII-hoilaamisen sijaan.

Kuben jälkeen ehdimme käydä ulkona tihkuisessa viimassa seisoskelemassa sekä baaritiski- ja vessajonossa pyörimässä jaksamatta jäädä kumpaankaan. Löysin mielestäni lyhyimmän jonon ja ehdin sillä aikaa eksyttää kaverini, joka whatsappasi hetimmiten kadottaneensa mut. Miten kukaan pärjäsi missään ennen älypuhelimia? Pyysin kaksi vettä ja sain söpöltä nuorelta baarimikkopojalta pahoittelevan vastauksen, että jäävesi maksaa euron. Kohtautin hartioitani ja sanoin sit ei voi mitään, jolloin hän ilmeisen ilahtuneena kauhoi mulle kaksi kukkurallista jäämurskavesilasia. Olisikohan pitänyt tinkiä?

Ikuisuuksia kestäneen jonottelun aikana Paperi T oli ehtinyt aloittaa, ja fyysisesti vähiten mutta henkisesti eniten liikuttavan keikan aikana en viitsinyt keskeyttää eläytymistäni kännykän kanssa räpeltääkseni. En siis saanut ikuistettua Paprun lavaolemusta, mutta ei mikään visuaalinen jäljennös kuitenkaan kerro mitään siitä hartaasta väreilystä, mikä yleisössäkin oli havaittavissa. Siitä saankin mitä oivimman syyn kehottaa jokaista hakeutumaan herran keikalle aivan itse. Sä jätät jäljen enteilee kihelmöivän hyvää, ja eilen kuullut biisit muunsivat jännittyneen epäröinnin helpottuneeksi varmuudeksi. Jos nyt eilisestä esityksestä, Ruger Hauerista ja Khidin kanssa tehdystä yhteistyöstä mitään voi päätellä, tulee Paprun ensi vuonna ilmestyvä levy olemaan yksi niistä harvoista kokonaisuuksista, jotka iskeytyvät välittömästi rationaalisuuden tuolle puolen ja muuntavat kuuntelukokemuksen pelkän fiilistelyn sijaan uskolliseksi antautumiseksi, joka ei välttämättä ole edes tahdonvarainen asia.

Paperi T:n keikan aikana takanamme seisoskeli tyttö, joka alkoi yhtäkkiä kiljua korviimme, että "aukeeks tän tyypin ideologia teille?". Kummastelimme mitä hän tarkoitti, ja kysyessäni eikö hän pidä esiintyjästä, hän näytti tyytymättömältä ja heitti katsekontaktia missään vaiheessa ottamatta ilmoille kysymyksen, että eikö sanoituksissa ole kuultavissa hienoista halveksuntaa naisia kohtaan. Kaverini sanoi, että tuskin Papru sitä tarkoittaa, johon tyttö totesi hetken tauon jälkeen "mut mitä jos tarkottaa ja te ootte vaan täällä yleisössä tälleen", heitti kätensä kohti kattoa ja heilui tyhjä hymy huulillaan imitoiden otaksuttavasti musiikin sisällöstä mitään ymmärtämättömän, ulkoista pintaa ihannoivan bimboblonditeinin irvikuvaa. Katsoimme kaverin kanssa huvittuneina toisiamme, hymyilimme ystävällisesti taaksepäin ja kohdistimme huomiomme takaisin lavan tapahtumiin. Tytön pilkanteko jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni, joten lupaan levyn ilmestyttyä kuunnella erityisen tarkkaavaisesti - sitten kun olen päässyt odotettavissa olevista tunnekuohuista yli - ja antaa feministisissä yhteyksissä terävöitetyn tutkani hälyttää pienimmänkin epäilyttävän vivahteen kohdalla.

Vaikka Paprun biisit - joita huipensivat osaltaan Paavoharjun Patsaatkin kuolevat - meinasi viedä jalat alta, koitti seuraavaksi itselleni hyvinkin koko viikon kohokohta, kun Julma Henri ja RoopeK astelivat lavalle. Eurocrack-tuotanto on jättimäisimpiä suosikkejani siinä suunnattomassa meressä, jota suomiräppitarjonnaksi kutsutaan, ja livenä artistit luovat järisyttävän hienon ilmapiirin. Eilen tajusin myös kirkkaasti, että enää mun ei tarvitse pähkäillä, jos joku kysyy, kuka on taitavin musiikintekijä. Itsestäänselvä vastaus on tietysti käsittämätön moniosaaja RPK. En edes ala luetella kaikkia niitä kokoonpanoja, joissa miehen biitit tai räpit ovat jättäneet sanattomaksi, mutta vaikuttuneisuuteni lienee selkeää ilman tämän suurempia hehkutuksia.

Julma H ei jäänyt Roopen varjoon, vaan kaksikon yhteistyö pelaa ihailtavasti. Lavalla kävi yksi mieluisa yllätysesiintyjä, sillä Sydääni kuului repertuaariin. Ameeban omien biisien tuotantoa muutamaa astetta aggressiivisempi biitti sopii hänelle niin hienosti, että huomaan kerta toisensa jälkeen innostuvani tuon biisin ja Ameeban osuuden alkaessa. Pakko myös mainita erikseen tämän kappaleen viimeinen minuutti, joka on ihan älytöntä tykitystä. Livenä se pistää poikkeuksetta pasmat sekaisin, kuten tekee Eurocrackin tuotanto noin muutenkin. Apua. Nyt kun kuuntelen Spacedoutia, haluaisin aikamatkailla takaisin eiliseen, kun kyseinen biisi avasi kaksikon esityksen ja kaikki paras oli vielä edessä. Sori naapurit, että häiritsen mahdollisia itsenäisyyspäiväjuhlallisuuksia, mutta tätä ei voi kuunnella hiljaisella. Ilouutisena tulivat pari keikan aikana kuultua julkaisematonta biisiä, jotka enteilevät uutta levyä.

Eurocrackin jälkeen tunsin oloni täydellisen tyydytetyksi, mutta emme voineet kaikota ennen MNTTT:n näkemistä. Eevil Stöön ja Aztran yhteisprojekti ei kovista odotuksista huolimatta herättänyt mussa sen kummempia ihasteluja levyn kesäisen ilmestymisen jälkeen, mutta olen siitä huolimatta toivonut pääseväni todistamaan edes yhtä keikkaa. Eilinen ei toivottavasti jäänyt ainoaksi kerraksi, sillä harvinaista kyllä tämän kaksikon kohdalla livebiisit aiheuttivat suurempia täpinöitä kuin levyltä luukutettuna. En tiedä kuinka iso osa johtui siitä, että nuorehko yleisö alkoi olla sellaisissa alkoholihumuissa, että oksentelut ja tappelunpoikaset alkoivat harventaa yleisön aiemmin niin tiiviitä rivejä, mutta lavan edustalla tyypit olivat niin estottoman juhlatunnelmissa, että se nappasi väkisin mukaansa. En tosin suoranaisesti hyppinyt riemusta, kun sama pitkänhuiskea pitsitoppinen blondi putkahti aina jostakin vahingossa hieromaan takamustaan muhun, aina Eurocrackin keikasta alkaen. Nätti tyttö ja kivat muuvit, mutta ei saa jooko häiritä silloin kun lavalla on Aztra tai RPK?

Stöön tuntomerkiksi muodostunut liikuttava "tuijotan sanat paperista tönkösti koska en osaa niitä muuten"-toiminta on toki aina viihdyttävää, mutta en voi mitään sille, että Aztran tyylit vetävät pidemmän korren. Annan nyt assosiaatioiden ja menneiden vaikuttaa arvostelukykyyni, mutta Kaucas ja Aztran soolotuotanto ovat kaivertaneet muhun elinikäisen arvostuksen, jonka takia nostan hänet epäröimättä suosikkieni joukkoon. Ei sillä, että yhtään väheksyisin Stöön roolia. Yhteistyö yllätti aluksi, mutta levyä kuunnellessa tuntuukin täysin luonnolliselta, kuinka sulavasti molemmat istuvat jumittelevaan soundimaailmaan ja kalmanhajuisiin aihepiireihin. Lavan kaikkea muuta kuin juminen meininki loi biiseihin uuden tason, jonka myötä pystyn nyt jälkeenpäin kuunnellessani havaitsemaan uusia nyansseja, eikä levy tunnu lainkaan niin tasapaksulta kuin aiemmin. Haluaisin ihan hirvittävästi Stöön ja monen yleisössä pomppineen tyypin päällä nähneeni MNTTT-pitkähihaisen, eikä vähiten hienojen hihaa pitkin kiemurtelevien merkkien takia, mutta rahatilanne ei taida tällaisia ylellisyyksiä sallia.

Ehdinkin jo kehua instassa, mutta Sellekhanksin näyttävän kauniit visuaaliset panokset lisäsivät keikkoihin aivan omanlaisiaan ulottuvuuksia. Olipas täydellinen ilta.