keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Drop Zone presents: Critical Sound 23.10.2015

Kuva
En muista milloin Drop Zone x Critical Sound-tapahtuma julkaistiin, mutta herätessäni aurinkoiseen perjantaihin tuntui paremmalta kuin jouluaaton aamuna. Vain kaksi Drop Zone-tapahtumaa sekä Kosmos-festareiden Gravity-stage on riittänyt vakiinnuttamaan kaikki nimikkeen toimesta tapahtuvat systeemit lempitilaisuuksikseni, sillä niissä on aivan erityinen tunnelma, jota on vaikeaa tavoittaa sanoin.

Y31 paikkana hämmensi etukäteen, sillä mielsin tämän Teatteri Forumin nimelläkin kulkevan keskustan klubin merkkivaatteisiin pukeutuneiden, viimeisen päälle meikattujen ja korkokengissä kipittävien teini-ikäisten vakkaripaikaksi. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä on pelkkiä yksityistilaisuuksia varten vuokrattava hulppea tila, jonka erillinen baaripuolisko ja ensivilkaisulla riemastuttavan kokoinen (eka ajatukseni: jes tänne mahtuu tanssimaan!), kaikista häiriötekijöistä raivattu tanssimistila lavoineen osoittautui täysin toimivaksi sijaintivalinnaksi. Ihastuin ikihyviksi myös wc-tiloihin, mikä saattaa kuulostaa epäilyttävältä, mutta selittynee oudolla mieltymykselläni kauniin värisiin, puhtauttaan kiilteleviin kylppäreihin. Tai sitten ei.

Hyroglifics oli juuri aloittanut puolentoista tunnin osuutensa, kun tepastelin aavistuksen hermostuneena sisään. Olen sitä aina, kun menen paikkoihin yksin, ja pelkoni osoittautuu myös joka kerta aiheettomaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun olen asettautunut tanssimaan. Ei ole muuta kuin musiikki, artisti, ympärillä liikehtivät hahmot ja oman kehoni reaktio tähän vastustamattomaan yhdistelmään. Toruin itseäni ties kuinka monennen kerran siitä, että olin jumituksissani onnistunut missaamaan dj-kisan voittajan Mizfiren, jonka kisamiksaus asetti minut täydelliseen tunnelmaan jo pari viikkoa ennen itse tapahtumaa, mutta eiköhän neidon liveosaamiseen tutustumiseen tule vielä lukuisia mahdollisuuksia, niin lupaavilta netistä löytyvät mixit kuulostavat.

Set it oli koko viikon soundtrackini - en voi nytkään pyörittää biisiä paikoillani pysytellen - ja jos olinkin muutaman ensimmäisen minuutin ajan himmaillut, kyseisen kappaleen räjähtäessä jättimäisistä kaiuttimista heitin kaikki viimeisimmätkin estot pois. En ymmärrä, miten puolitoista tuntia voi kulua niin huomaamatta, mutta niin se vain oli ohi aivan liian pian. Hyroglificsin tyyli on äärettömän mielenkiintoinen. En osaa kuvata sitä minkäänlaisin oikeaoppisin termein tai edes erotella toisistaan niitä kiehtovia rytmejä, joita tämä ilmeisesti suhteellisen uusi tekijä ilmoille räimi, mutta tämä kulmikkaaksi ja tarkaksi mieltämäni, ilahduttavalla tahdilla erilaisia yllättäviä käänteitä ottanut setti vakuutti minut siitä, että artistin juttuja on pakko seurata tulevaisuudessa silmä kovana.

Alun perin jäbän sijaan illan aikana oli tarkoitus nähdä Sam Binga, joka olisi toki ollut kutkuttava ja ehkä aavistuksen letkeämpää soundia soittava viihdyttäjä, mutta on vaikea uskoa, että ketään Hyroglificsin esiintymistä perjantaina todistanutta harmittaisi tämä vaihdos. Häntä oli mahdotonta kuunnella puolikkaalla keskittymisellä, sillä yhtäältä pikkutarkoista elementeistä hivelevän vivahteikkuutensa saava, kuitenkaan kuuntelijansa hillittömiin kierroksiin kohottavaa kiihkeää tempoa unohtamatta tämä tekijä oli kiistatta illan teknisesti mielenkiintoisin esiintyjä. Tai jospa nyt hetkeksi heitettäisi pikkunäppärät termit romukoppaan: ihan älyttömän kova!

Koska Enei kipusi Hyrogflicsin tilalle kesken biisin, joka toki vaivaannuttavien hiljaisuuksien välttämiseksi on erittäin suotavaa, jäivät viimeiset arvostavat aplodit illan ekalle pääesiintyjälle antamatta. Toivon hänen aistineen, kuinka täysillä hänen soittamansa ilahduttavasti eriskummallinen äänimaailmansa upposi.

Käytin tilaisuuden hyväkseni ja livistin vessaan, jossa tajusin peilistä hikisen olemukseni nähdessäni tehneeni naurettavan alkeellisen virheen. Päätin tämän vuoden alussa heittää ainoan omistamani meikkivälineeni hetken mielijohteesta roskikseen, ja ottaa ripsivärin jostain pölkkypäisestä syystä uudestaan käyttöön tänä iltana. 10 kuukautta ilman meikkiä ja mä päätän rikkoa tauon Drop Zonessa? Jossa illan ainoa intentio on tanssia jalat hajalle? Seriously? Olin tietysti hikoillut ripsarit poskille luultavasti ekan vartin aikana, eikä niitä niin vain hinkattu vedellä pois. Näytin siis loppuillan siivottomalta ja teiniangstiselta pandasilmältä. Huomasin tilassa pyörineen videokameraduden hengailevan kuvausvälineidensä kanssa ajoittain lähettyvilläni, mutta onneksi dance like nobody's watching-tanssimuuvini ovat mitä luultavimmin niin hölmöjä, että rähjäisen hikiseen ulkomuotooni yhdistettynä niiden päätymisestä Drop Zonen videokoosteeseen tuskin tarvitsee olla huolissaan. Noin muuten odotan innolla illasta koottua visuaalista antia, sillä tyylissä, jolla tyypit heittäytyvät tämän maanisen musiikkityylin syövereihin, on jotakin syvästi kaunista.

En kuitenkaan jäänyt murehtimaan tätä valitettavaa virhearviota, vaan palasin kipin kapin tanssilattialle, joka oli muutamassa minuutissa syttynyt tuleen. Siinä missä Hyroglifics vangitsi kikkailullaan, oli Enei alusta asti silkkaa paahtamista. Tunnelma salissa oli alle kymmenessä minuutissa muuttunut niin räjähtäväksi, että en voinut mitään äkilliselle mielihalulleni nauraa ääneen. Tahti oli niin hurja, että jokainen soluni huusi tanssivan kansan pariin heittäytymisen tarvetta. Ja tottahan minä sitä noudatin. En muista Enein puolitoistatuntisesta paljoakaan, mikä on minun kirjoissani suuri kehu. Keskittymiseni oli mitä ilmeisimmin niin sataprosenttisesti musiikissa, etten ehtinyt ajatella sellaisia maallisia asioita kuin aika. Muistan vain hullun ryminän, jota Enei tasoitti ainoastaan pariin otteeseen melodisemmalla maalailulla, ja hämmennykseni, kun Kasra kipusi dj-pöydän (vai miksikä sitä rakennelmaa kutsutaan?) taakse.

Olin etukäteen päätellyt, että koska Enein Machines-levy kuului alkukesän suurimpiin suosikkeihini, hänen olisi oltava myös tämän illan lempparini. Yllättäen hän tipahti kuitenkin kolmannelle sijalle, jos nyt tällainen hölmö arvottaminen sallitaan, sillä Kasra, jolta odotin jotakin takuuvarmaa mutta ei mitään tajunnanräjäyttävän huikaisevaa, osoittautui voittajaksi. Tahti oli vähintään yhtä silmitön kuin Eneillä, mutta Kasran ote oli tiukempi ja kokonaisuus värikkäämpi. Luulen kuitenkin, että tavallaan täysin mitätön, mutta itselleni tärkeä seikka yksinään riitti kohottamaan Kasran minun silmissäni illan mielekkäimmäksi artistiksi. Hän nimittäin hidasti tempoa välillä sen verran huomattavasti, että yleisolotiloista tuli lähes räppimäiset. En osaa selittää sitä fiksummin kuin että kyseinen tahtilaji synnyttää minussa luonnollisen taipumuksen jou-muuvien vetämiseen ja ai että kuinka kehoni rakastaa sitä.

Kasra vei minusta huomaamattani viimeisetkin mehut, ja hänen poistuessa lavalta tajusin olevani täysin puhki. Siinä lienee yksi tuntomerkki, joka erottaa huiput hyvistä: musiikkiin keskittyminen on niin intensiivistä, niin omasta tahdosta riippumatonta, että uupumuksen huomaa vasta kun kaikki on ohi. Science Hki veti kuitenkin illan hienoon päätökseen sopivan maltillisella mutta potkivalla puolituntisella, joka hiipui siihen, että volumet putosivat yllättäen lähelle nollia. Kuinka kummalliselta kattovaloihin ja selkeästi kuuluvaan puheensorinaan havahtuminen voikaan tuntua! Kuin suloisesta (ja vähän sekopäisestä) unesta heräämiseltä.

Visuaalisesta yleisilmeestä vastannut Matlock oli tehnyt mitä erinomaisinta työtä. Koen tärkeäksi sen, että tila, jossa aion viettää yöni tanssien, on yleisilmeeltään vastaanottavainen ja lämmin - johtuukohan se siitä, että ollessani yksin liikkeellä kaipaan ympäristöltä jonkinlaista vakuutusta siitä, että mitään ei tarvitse pelätä? - ja Matlockin hypnoottisiin luomuksiin on helppo sukeltaa. Sen lisäksi, että artistien takana olevalta jättiscreeniltä pystyi seuraamaan näitä kauniin skarppeja valoilmiöitä, huomasin yllätyksekseni katonrajassa kaksi neonvaloihin sonnustautunutta tanssityttöä - duo nimeltä Rush Tone, kertoi pikainen facebook-stalkkaus - joiden koreografiat olivat erittäin mielekästä seurattavaa. Oli hämmästyttävää, kuinka täydellisesti musiikkia mukaillen heidän kehonsa liikkuivat, ja vaikka en muistanut tarkkailla, pysyttelivätkö he mukana illan loppuun asti, on pakko antaa syvä kumarrus siitä omistautumisesta ja keskittymisestä, jolla nämä tuntikausia kestäneet tanssit vedettiin läpi. Saman voisin toki sanoa kaikille ympärilläni joranneille ihmisille, joihin huomasin illan mittaan kehittäneeni jonkinlaisen hymyilyttävän yhteenkuuluvuuden tunteen.

Illan artistit todistivat, kuinka yksi levylafka voi yhtä aikaa sekä edustaa saumatonta ja yhtenäistä tyyliä että kurottaa mitä kekseliäimpiin toisistaan poikkeaviin ulottuvuuksiin, menettämättä sitä tietynlaista musiikista huokuvaa armotonta rujoutta, joka on Critical Musicille ominaista. On etuoikeus päästä seuraamaan näitä hommia livenä, josta valtava kiitos ja hullu arvostus kuuluu Drop Zone-porukalle. Nautin.

(P.S. Kiitti tarrasta!)

maanantai 12. lokakuuta 2015

Test Pressing #22 10.10.2015

Noin puolisentoista vuotta sitten aloin ekaa kertaa elämässäni oivaltaa, mistä teknossa on kyse. Lähdin vain ja ainoastaan RPK:n innoittamana kaverin mukaan Ääniwalliin eräänä maaliskuisena lauantai-iltana melko vahvoissa viinihuuruissa. Olin eronnut alle kuukausi takaperin ja muuttanut vastikään Munkkivuoreen kauhistuttavan siivottomaan läävään kahden tuntemattoman tytön kämppikseksi. Tarvitsin irtiottoa ja euforiaa, ja voi pojat, kuinka täydellisesti toiveeni toteutuikaan. En muista yöstä paljon muuta kuin suloisen usvan ja kaikkialta päälle vyöryneen parantavan musiikin, hämärinä hahmoina ympärillä liikahtelevat kanssatanssijat ja oman ajattomuudessa leijailevan autuaan mieleni. Jälkeenpäin oloni oli monta päivää hymyilevä ja huoleton. Illan pääesiintyjä oli minulle silloin vielä täysin tuntematon Andy Stott, minkä oivaltaminen tällä hetkellä naurattaa. Olisinpa tajunnut silloin, millaista musiikintekijää olin todistamassa livenä. Toisaalta en usko kokemuksen tuosta enää paranevan, vaikka etukäteisodotukset olisivat olleet kuinka toisenlaiset.

Tekno jäi kuitenkin kuukausiksi vähälle huomiolle, kunnes hurahdin viime keväänä drum&bassiin ja aloin sen myötä tutustua muihin läheltä liippaaviin musiikkityyleihin. Toki nämä genret ovat molemmat täysin omia maailmojaan, jotka sisältävät itsessäänkin tuhansittain toisistaan erottuvia tyylilajeja, mutta siihen nähden, että olen vuosikausia omistautunut räpille ja pitänyt musiikkia, jossa ei sanailla tai lauleta, lähinnä tylsänä ja monotonisena, on uudet lajit helppo niputtaa yhteen kategoriaan, kun vastavoimana toimii räppi.

Pikkuhiljaa ensi-ihastukseni on edennyt sille asteelle, että olen alkanut tiirailla viikonlopputapahtumia sillä silmällä, ja viimeinkin uskaltauduin syyskuussa ensimmäistä kertaa Ääniwalliin yksin kuuntelemaan teknoa. Drum&bassiin keskittyvien iltamien kohdalla rohkaistuminen on tapahtunut paljon aiemmin, sillä jostain syystä suoraviivaisemmin räjähtävämmän musiikin pariin on helpompi hakeutua ilman tukijoukkoja. Tekno on mulle mystisempi ja vaikeammin lähestyttävä alue, joka kyllä kuulokkeista nautittuna toimii satavarmasti, oli kyseessä sitten kuinka minimalistinen tai likainen laji tahansa, mutta ei livetilanteissa yhtä itsestäänselvästi. Selvinpäin olen aina tahtomattanikin tietoiten ympäröivästä ihmismassasta, ja yksikin kännykkääräplääjä tai sekavuustiloissa poukkoilija sotkee keskittymiseni ja katkoo sitä kokonaisvaltaista kokemusta, jota tältä musiikilta kaipaan ja tarvitsen. Siksi tanssittavampi ja energisempi puoli saa täyden kannatukseni, sillä tällöin ei ole niin väliä, että jokainen millimetri ympärillä on täynnä kuka minkäkin projektin parissa säätävää porukkaa. Onneksi suurin osa eilisestä yleisöstä oli tullut ilmiselvästi nimenomaan kuuntelemaan ja tanssimaan ja näin kunnioittamaan tätä tilaisuutta meille tarjoavia tahoja, eikä puuhaamaan sitä, mitä ehkä perus-baarirymyäjät normaalisti lauantai-iltaisin tekevät.

Test Pressing-iltamiin on vakiintunut varsin ovela käytäntö porukan ajoissa paikalle saamiseksi. Ennen yhtätoista sisäänpääsy on puolet siitä, mitä yhdentoista jälkeen, ja eilen luulin olevani fiksu, kun lähdin kotoa lähes tuntia aiemmin. Pasilassa onnistuin kuitenkin sekoilemaan itseni hermostuksissani väärään suuntaan huristelevaan sporaan, ja päästyäni vihdoin oikeaan suuntaan ajelevaan kulkuneuvoon, se pysähtyi jälleen Pasilan asemalla niin pitkäksi aikaa, että rynnistin ulos ja viiletin kevyttä puolijuoksua Vallilaan. Pelmahdettuani paikalle kohtasin varsin lannistavan näyn: jono kiemurteli pitkänä läpi koko varastorakennusmaisen alueen pihan, ja jäljellä olevat kymmenen minuuttia hupenivat hurjaa tahtia. Jouduin nöyränä pulittamaan kaksitoista euroa harmittavat neljä minuuttia yli takarajan, mutta en jaksanut kauaa synkistellä moisen menetyksen johdosta, kun sisältä kaikui lupaava jumputus.

Missasin illan aloittaneen Heikka Rissasen, joka olisi fb-eventin houkuttelevasta kuvauksesta ja avainsanoista "Crème, silkkinen särö, rytmikkyys, Belgia, Hollanti ja Chicago" päätellen ollut kiintoisaa kuultavaa. Emma Valtosen setti toimi kuitenkin mitä sopivimpana porttina kahden häntä seuranneen herran jykevämpään saundiin. En ensi alkuun kokenut tarvetta oikein minkäänlaiseen liikehtimiseen, pienoista (varmaan tosi fiksun näköistä) huojumista lukuun ottamatta, sillä Valtosen valinnat olivat melko hmm.,. kevyitä? Voiko teknosta sanoa niin? Haluaisin huomauttaa, että perehtymättömässä jaottelussani on ainoastaan kaksi ääripäätä: kevyt ja raskas, ehkä tuurilla myös minimalistinen, ja tältä irrationaaliselta pohjalta laitan Valtosen setin ensimmäiseen. Järjetön ryske ei toki olisi millään lailla edes sopinut alkupuoliskolle, vaan leppoisampi, joskin loppua kohden erittäin tyydyttävästi intensiivisempään sykkeeseen kohonnut kokonaisuus veti mut ennen pitkää mukaansa niinkin tehokkaasti, että huomasin yhtäkkiä joraavani dj-pöydän edustalla.

Valtosen vaihduttua Antti Saloseen - siis kuinka hämmentäviä nämä suoraviivaiset suomalaiset artistinimet ovat räppipäiden Kubeihin ja Junoihin verrattuna? Musta ei ikinä voi tulla tekno-dj:tä, koska Catharina Herlin menee ihan liian hienostelevan wannabe-eksoottiseksi - ja  päättelin tästä seuraavan sen verran pitkän suvantovaiheen, että livistin baaritiskille anelemaan tyhjää lasia, jolla sain kätevästi säästettyä vesipullon kiskurimaisen 3,50 euron hinnan. Viimeksi pulitin sen kiltisti ja kadotin onneksi siinä vaiheessa melkein tyhjillään olevan pullon - tai siis luovutin sen silmän välttäessä jonkun vikkeläsormisen ohikulkijan napattavaksi - niin aikaisessa vaiheessa, että jouduin loppuillan ramppaamaan vessatiloissa lipittämässä hankalasti vettä ympäriinsä roiskuttavasta hanasta minuuttikaupalla, ennen kuin janoni sammui.

Hakeuduin tyydyttävän vesisession jälkeen jo syyskuussa lempispotikseni valikoituneelle alueelle tilan takaosaan, joka näyttäisi porukan tungeksiessa mahdollisimman lähelle soittajia jäävän aina mukavan väljäksi ja myös savuiseksi, niin että huoneen takaosaa hallitsevalla lavalla hengailevien tyyppien katseet eivät tunnu selässä liian syvälle porautuvilta. Siinä vaiheessa kun musiikki vie mukanaan, en mieti sen kummemmin liikehdintääni, vaan antaudun soinnuille ja bassolle. En siis ole aivan varma, mitä milloinkin puuhastelen ja miltä se ulospäin näyttää, mutta hämärissä sillä ei ole mitään väliä. Eikä toki muutenkaan. Luin edellisen eventin yhteydessä tapahtuman fb-seinältä jonkun tyttösen kommentin siitä, että Ääniwallissa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Se tuntui lämpimältä ja jokseenkin oikealta. Vaikka hämmennyin välillä yksittäisistä tyypeistä, jotka asettuivat lähietäisyydelle seisoskelemaan jämptisti paikoilleen, selkä muihin päin, totesin heidänkin luultavasti nauttivan musiikista, hieman vähäeleisemmin vain. Ehkä katseen takaseinään suuntaaminen auttaa syvemmän transsitilan saavuttamisessa?

Transsi onkin mitä osuvin sana kuvaamaan eilisen tapahtumia keskiyöstä eteenpäin. Salosen osuus oli mitä hypnoottisinta nopeatempoista hakkausta, nautinnollisen rytmikästä ja selkeää olematta kuitenkaan tippaakaan yksitoikkoista. Tuntui kuin musiikki olisi tehty nimenomaan tanssimista varten, lukuisista ruuduista ja valkokankailta tykitettyjen mustavalkoisten visuaalien ja levottomien vilkkuvalojen paisteessa kiemurtelua varten, kollektiivista hikisenä liikehtimistä varten. Pienemmässä sivuhuoneessa olisi ollut tarjolla housea, johon mua jossain välissä yritettiin maanitella, mutta vaikka kutkutus kyseistä musiikkityyliä kohtaan on suuri, en malttanut irrottautua teknon maagisesta otteesta. Arvostan kuitenkin monimuotoisuutta ja mahdollisuutta vaihdella yhdestä musiikkiuniversumista toiseen.

Puolitoista tuntia rymisi ohi käsittämättömällä vauhdilla, ja muutaman sekunnin hiljaisuus - joka täyttyi oitis taputuksista ja vihellyksistä - ennakoi Henning Baerin ohjaksiin asettumista. Tämä berliiniläinen taituri ottikin hetkessä koko tilanteen omakseen ja lähti alusta asti sellaisella jyräämisellä, että kaksi tuntia tuntui jo etukäteen epäreilun lyhyeltä ajalta. En muista yksittäisiä elementtejä, vain nousut ja laskut ja hillittömän tykityksen. Hetkittäin huomasin keskittymisen herpaantuvan ja pelkäsin liian pitkää junnaamista samassa saundissa - johon jonkinmoiset päihdetilat olisivat varmasti tuoneet hyvin ekstaattisia ulottuvuuksia - mutta tästä voin syyttää ainoastaan itseäni ja turhautumistani vieressä tungeksiviin jäbiin, jotka hyvin selkeistä kuvauskielloista huolimatta eivät voineet pitää kännyköitään taskussa vaan tähtäilivät tohkeissaan videokamera-appejaan kohti Baeria. Kun yksi heistä sai neronleimauksen sytyttää tupakan, teki mieleni käydä pitämässä opettavainen saarna selkeästi vastikään täysi-ikäistyneelle poitsulle. Hillitsin kuitenkin itseni ja turvauduin varsin luotettavaksi pika-avuksi osoittautuneeseen keinoon: suljin hetkeksi silmäni ja hakeuduin musiikin ytimeen, jonka jälkeen muistin olennaisen ja palasin takaisin teknobiitin syövereihin.

Viimeinen silaus oli Baerin lopetus puoli neljän pintaan, joka oli älyttömämpi kuin olen koskaan millään keikalla todistanut. Pienet tauot ennen huipennusta laittoivat joka kerta pettymyksen aallot vyörymään ylitseni, jotka kuitenkin pyyhkiytyivät tuota pikaa unohduksiin täysin puskista alkaneiden koko tilan täyttävien uusien äänivallien (heh heh) myötä. Hakeuduin viimeiseksi samoille aitiopaikoille kuin mistä kaikki alkoi, tosin jonkin verran sivumpaan, jossa vieressäni ei ekaa kertaa koko iltana pomppinut ketään. Tästä aasinsiltana haluaisin antaa kunniamaininnan parakkaalle mieshenkilölle, joka välillä hyppeli lähistöllä täydellisesti musiikin tahtiin ja sellaisella nuupahtamattomalla innokkuudella, että sain joka kerta omaankin olemiseeni yllättävää potkua. Kiitos siitä! (Koska kyseinen jäbä varmasti lukee tämän ja tunnistaa itsensä noista millintarkoista tuntomerkeistä.)

Viimeiset minuutit Baerin setistä sisälsivät sellaisia ennenkuulumattomia murisevia basso-osuuksia, että mun oli pakko nauraa ääneen, niin hiveleviltä ne tuntuivat. Parituntinen rullasi päätökseensä aivan liian aikaisin, mutta niin kunnialla, että oloni oli samaan aikaan kaikkensa antanut ja jollakin mystisellä energialla täyttynyt. Tuntuu aina yhtä väärältä havahtua syvistä tiloista kirkkaaseen valaistukseen ja musiikittomassa ympäristössä kohti narikkaa vyöryvän ihmisjoukon sekaan tempautumiseen, mutta puoleenväliin kävellen taitettu kotimatka halki kirpeänkylmän Vallilan ja Kallion meni pumpulisessa mielentilassa.

Viimeksi kävi samoin kuin tänään. Heräsin hymy huulillani ja halusin ulkomaailmassa liikkuessani katsella vastaantulijoita silmiin ja lausua mahdollisimman lämpimiä sanoja kaikille puhekumppaneille. Teknossa on pakko olla jotain syväparantavaa.