Vuoden 2014 top julkaisut

Nykyään huomaan joutuvani pohtimaan ankarasti vastausta kysymykseen siitä, kuka on tämänhetkinen suosikkiartistini tai keitä kuuntelen eniten. Vielä haastavammaksi homma käy, jos on valittava lemppari viime aikoina ilmestyneistä levyistä. Uutta musiikkia toki riittää - sitä tulvii silmiin ja korviin lähes liikaa (1st world problems) - mutta ylitarjonta aiheuttaa sen, ettei mihinkään jaksa tai ehdi keskittyä viittä sekuntia kauempaa. Sen vuoksi on tyydyttävämpää turvautua vanhoihin suosikkeihin, sillä niiden kohdalla sentään tietää varmasti saavansa jonkinlaisen täyttymyksen tunnepuolella.

Vaikka en koskaan osaa heittää spontaanisti uusinta säväyttävintä löytöä, onnistuin kuukausi sitten seulomaan tänä vuonna ilmestyneistä levyistä kymmenen suurimman vaikutuksen tehnyttä kokonaisuutta. En usko, että musiikin tasossa tai julkaisujen määrässä on mitään vikaa aiempiin vuosiin nähden, vaan omassa paneutumisessani on toivomisen varaa. Ei liene mikään yllätys, että suomiräbä on listauksessani vahvasti esillä, vaikka olenkin loppuvuodesta huomannut tuntevani vetoa itselleni aiemmin täysin tuntemattomiin ja kylmäksi jättäneisiin genreihin. Nyt eletään kuitenkin vielä vuotta 2014, jota väritti minun kohdallani nämä levyt.

1. Olpekkalev - 01

Kuva

Eräänä syksyisenä iltana Oranssilla Kalevin ja Olpekin avaruusräppi iski minuun niin järjettömällä voimalla, että en vieläkään tajua kunnolla, mitä tapahtui. Neljän biisin kokonaisuus on niin viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi hiottu, että olen aina pelkkää kylmää värettä ep:tä kuunnellessani. Ainakin pari biisiä on napattu Kalevin vanhemmilta julkaisuilta, jotka elävät nyt Olpekin biittien myötä täysin uutta ja pakahduttavampaa elämää.

Ja huh millaisista biiteistä on kyse. En voi koskaan tehdä niille oikeutta minkäänmoisin hehkutuksin, joten en edes yritä. 01 ei toki nojaa pelkästään Olpekin taidonnäytteiden varaan, vaan yhdistettyinä omalaatuisen flown omaavan Kalevin innostavasta energiasta pohjaaviin ajatuksenjuoksuiluihin näistä kahdesta aineksesta muodostuu saumaton paketti, joka on vaikuttavan tunnepitoinen kokemus. Lyriikoista paistaa inspiroiva ja lempeä maailmankatsomus, joka kannustaa suhtautumaan ympäröivään todellisuuteen totutusta poiketen.

+ Haluan hupparin, missä on tuo upea logo!

2. Betonipossu - Hyviä keloja

Kuva

Jäbä on just ja just täysi-ikäinen ja tekee tällaista musaa?! Betonipossun monipuolinen flow, letkeästi rullaavat biitit ja hatunnoston arvoiset tarinaniskemistaidot tekevät Hyvistä Keloista omaperäisen ja tulevaisuudelle todella kovia odotuksia - lupauksia! - synnyttävän kokonaisuuden. Levyn aiheet on ammennettu jokapäiväisistä rutiinihommista, ja muunnettu muotoon, jossa kahvin ryystäminen tai kouluun sateessa selviytyminen näyttäytyy kuulijalle viihdyttävänä seikkailuna, jonka haluaa kokea uusiksi kerta toisensa jälkeen. Raikasta soundia on helppo heittäytyä fiilistelemään, vaikka yleistunnelmassa piilee melankolisiakin vivahteita.

Kun keväällä päätin merkityksellisen ihmissuhteen, kävelin tapahtuman jälkeisenä päivänä töistä kotiin läpi Hakaniemen ja Kallion, Lintsin viertä aina Pasilaan asti. Pyöritin Hyviä Keloja kuulokkeissani uudestaan ja uudestaan. Olo oli epätodellinen, haikea ja varovaisen toiveikas, ja levy sopi ambivalentteihin tunnelmiini hämmentävän erinomaisesti. Se ei kuitenkaan ole syy top kakkoseen sijoittumiselle, vaan Hyviä Keloja on kunniamaininnan arvoinen suoritus ihan omillaan.

3. Francis Koira - Stoner Age

Kuva

Tämä paksun savun ryydittämä soundi aiheuttaa minulle niin suunnatonta mielihyvää, että vaikka jollakin tasolla tiedostan, kuinka kummallista on se, millaisella voimalla tähän juttuun olen haksahtanut, en saa tarpeekseni Francis Koiran jumittelusta. Tämä pajariräppi ei välttämättä aiheensa puolesta ole sitä kaikkein puoleensavetävintä, vaikka muutaman kappaleen ytimestä löytyy kieltämättä täysin fiksu sanoma (itsestäänselvimpänä Tee työtä jolla on merkitys), mutta Francis Koiran mörisevän matalaksi pitchattu ääni ja levyn dynaaminen tunnelma vetoaa minussa johonkin alkukantaiseen puoleen. Menevät biitit ja Francis Koiran junnaavat (positiivisessa mielessä!) räpit addiktoivat ja energisoivat, rytmit ovat vailla vertaansa, ja hilpeät ja yllättävät koukut siellä täällä pitävät innostavan vireen yllä. Harmi, että se ainokainen kerta kun pääsin todistamaan livemeininkejä, olin liian alkoholeissa muistaakseni tapahtumasta mitään mainitsemisen arvoista, mutta toivottavasti elämä tarjoaa vielä toisen tilaisuuden.

Samankaltaiseen lokeroon asettuu Spede Hasanen, jonka artistin nimeä kantava levy olisi kiitänyt suoraan tämän listan ykkössijalle, jos sen julkaisu olisi tapahtunut kuukautta myöhemmin. Näiden kahden hemmon tyylit vetoavat minuun selittämättömällä tavalla, niin että kummankin levyn kohdalla olin ensimmäisen kuuntelun jälkeen kuin ansassa ja soitin samoja biisejä repeatilla viikkokausia. Spede Hasanen on ilman muuta ollut musavuoteni vaikuttavin kokemus, enkä edelleenkään ole immuuni biisien vaikutuksille. Työttömyydestä, tajuntaa laajentavista substansseista ja epämääräisestä lojumisesta pohjansa saavat kappaleet ilahduttavat kaikessa totisessa tykityksessään, ja ovat hämmentävän lohdullisia, kiitos tekstien koomisen ja itseironisen pohjavireen. Aiheet itsessään saattavat välillä liukua suorastaan murheellisen puolelle, mutta Hasasen absurdin rajamailla pyörivät seikkailut arjen uskomattomassa tiimellyksessä vakuuttavat, ettei mitään tarvitse ottaa kovin vakavasti, jos ei nappaa. Biitit ovat yksinkertaisesti huikeita ja tykyttävät syvällä sielussa.

+ Luigi Lucianon featti 50-50:ssä on joka kuuntelulla uskomattoman sykähdyttävä, en ymmärrä!

4. Kube - Flow

Kuva

Voi Kube minkä teit! Vitsikkäänä mukamas-fiilistelynä alkanut kuuntelu muuttui kohdallani vakavaksi ihastumiseksi - ihan musapohjaiseksi! Ainakin melkein... - viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin luukuttavani Kenkäboxia ihan joka välissä, eikä vain levottomien etkojen ja jatkojen idioottivarmana ohjelmanumerona. Kuben tyylissä on jotain vaarallisen vetoavaa, joka ei päästä otteestaan kun siihen kerran on langennut. Tyyppi tekee niin tosissaan ja täysillä, pitäen kuitenkin keventävän pilkkeen silmäkulmassa kaikessa häikäilemättömässä paahtamisessaan.

Aluksi suhtauduin aavistuksen skeptisesti levyn vähemmän bängääviin lauleluihin, joita ilkeämpi voisi kuvailla angstisiksi, mutta kun Flow'hun onnistuu sukeltamaan varpaita myöten, alkaa maltillisempikin puoli toimia. Lauluissa on sitä paitsi kiva hoilottaa mukana. Tanssillisempaa puolta edustavien, nauruntyrskähdyksiä aiheuttavia älynväläyksiä - "olin just lähössä duuniin mut hei vitut siit" - sisältävien biisien kirjo on myös kunnioitettava. Kube tekee pelottomasti - nyt tulee inhottavan kliseinen ilmaisu, mutta sallin itselleni sen käytön tässä yhteydessä siksi, että Kube onnistuu toitottamaan samaa viestiä ilman, että se on vähääkään vaivaannuttavaa - rohkeasti omaa juttuaan.

+ Jumanji. Miten joku voisi olla rakastamatta jotakin näin älyttömän upeaa? Tai maailmanomistajaolot aiheuttavaa Chevy Flow:ta, joka on minulle levyn huipentuma tästä ikuisuuteen.

5. Nyt kolisee

Kuva

Sanon heti, että en ole koskaan kuunnellut J. Karjalaista, enkä osaa tai edes halua vertailla näitä räppiversioita alkuperäisiin kappaleisiin. Kuten aina ison poppoon kokoontuessa samalla julkaisulle, löytyy joukosta muutama heikompi oljenkorsi, mutta tässä tapauksessa niitä on miellyttävän vähän, skipattavia tuskin lainkaan (Heikki Kuulan lallattelu tai Junon ja Alex Sandungan lauleskelut eivät parin ekan pyöräytyksen jälkeen hirveästi inspiroi). Yksi vuoden ehdottomia helmiä löytyy tältä kokoelmalta, ja koska kyseessä on jumalainen RPK, tämä ei yllättäne ketään. Lähde (Kurkien Äänet) on niin värisyttävä tuotos, että sen voimat riittäisivät lähes yksin nostamaan levyn top kybään. Tasaisen hyvälaatuisesta valikoimasta löytyy kuitenkin useampi edukseen erottuva veto, jotka tekevät levystä kekseliään ja aikaa kestävän. J. Karjalaisen musisointeihin sulatetut räppäilyt toimivat ilahduttavan luontevasti ja tekevät tervetulleen laajennuksen ulospäin genrerajojen osalta.

6. Run the Jewels - Run the Jewels 2

Kuva

Myönnän olevani vielä aika lapsenkengissä tämän kaksikon suhteen, mutta samalla juuri se seikka puhuu levyn puolesta. Heti ekoista kuunteluista lähtien tiesin olevani mennyttä. Perusteluni alkavat noudattaa samaa kaavaa, koska kehun koko ajan kaikkien biittejä, mutta tässä ihan oikeasti. Nämä biitit. NÄMÄ BIITIT! Tämän levyn kohdalla en vielä pysty suhtautumaan kokemukseen millään tapaa järjellisesti, vaan hehkutukseni menevät alkeelliselle tasolle, jolla pystyn ilmaisemaan mietteeni lähinnä sellaisilla hokemilla kuin aaaapääräjähtäääääenkestääääapuaaaaamäkuoleeeeeeeeeennnnnnnnnnn

Keikka Tavastialla taitaa kivuta keikkakokemusteni ykkössijalle, ainakin tämän vuoden osalta, sillä mikään muu poppoo ei ole saanut minua - ja ympäröivästä jengistä päätellen koko yleisöä - niin hikiseen euforiaan jo pelkällä sisääntulollaan.

+ Love again (Akinyele back) feat. Gangsta Boo ansaitsee erityismaininnan, koska sukupuoliroolien tasaistaminen näin stereotyyppisen aiheen tiimoilta on räppipäiltä harvinaisen fiksu veto.

7. Mikidi & Gaiaf - Uhka naapurissa

Kuva

Kuka olisi uskonut, että minä alan pitää riemukkaasta melodiaräpistä? Normaalisti olen vakaasti sitä mieltä, että mitä aggressiivisempi ja synkempi, sitä parempi, mutta tässä tanssittavassa kaksikossa on jotakin niin aseistariisuvan hellyttävää, että etenkin hupaisat keikkameiningit useaan otteeseen tsekanneena en voi mitenkään sivuuttaa levyä. Tässä tapauksessa nimenomaan livevedot käännyttivät minut kaksikon faniksi, sillä panin ihmeissäni merkille, kuinka Mikidi&Gaiaf-yleisö on poikkeuksetta normaalia räppikansaa iloisemmissa fiiliksissä. Levyä kuunnellessa ratkaisu tähän arvoitukseen valkenee: Uhka naapurissa on yksinkertaisesti kokonaisvaltainen hyvän mielen levy. Toteamus ei ole millään tapaa alentava, sillä mistään pilipaliräpistä ei suinkaan ole kyse. Mikidi & Gaiafin eloisa sanailu yhdistettynä funkkaaviin taustoihin toimii takuuvarmana pahan mielen korjaajana, ja pari tunnelmointiraitaa välissä pitää homman moniuloitteisena. Uskallanpa myös väittää, että itselleni suosikein verse Sairas T:ltä löytyy tältä levyltä.

+ Gaiafin jammailut lavalla ovat tanssityylien aatelistoa.

8. DJ Kridlokk - Mutsi

Kuva

Näin jälkeenpäin ajatellen oli aiheetonta ja hölmöä odottaa UG-Solon kanssa samassa sarjassa painivaa levyä - etenkin kun Kridin ekan täysipitkän soolon kohdalla voi jo puhua ilmiöstä pelkän levyn sijaan - mutta Mutsi pitää puolensa ja kisailee omassa luokassaan selviten kunnialla. En muista milloin viimeksi olisin lämmennyt yhtä hitaasti millekään levylle, sillä kesti kuukausia, ennen kuin Mutsi alkoi aiheuttaa minulle minkäänlaisia todellisia tunnetiloja "ihan jees"-tyyppisen tunnelmoinnin lisäksi. Nyt, lukuisten keikkojen ja verkkaisen totuttelun seurauksena, on Mutsista viimeinkin kuoriutunut minunkin korvissani timantinkova mestariteos.

+ Ikinä Kii:n viiltävä biitti on yksi tämän vuoden tajunnanräjäyttävimpiä, ja Tuuttimörön osuus Hynät, rahat ja ruplissa herran parhaimmistoon lukeutuvia suorituksia.

9. Schoolboy Q - Oxymoron

Kuva

Tämä on top kymppiin päätyneistä levyistä itselleni tuntemattomin, sillä en ole syventynyt siihen sen ansaitsemalla sinnikkyydellä. Oxymoron on toiminut enemmänkin leppoisana taustamusana huidellessani jossakin päin ulkomaailmaa, mutta taitavan tekijän tunnistaa vähemmästäkin, ja tämä levy on yksinkertaisesti tasaisen varmaa räppiä. Koulupoika Q on hommassaan etevä ja hoitaa levyn kunnialla kaikkien viidentoista biisin läpi yhdessä muutaman ansioituneen tunnetun räppipään kanssa. Oxymoron ei synnytä sen suurempia tunteenpurkauksia, mutta se on kivenkovan laadukas teos.

10. FKA Twigs - LP1

Kuva

Tämä jumalatar on kutonut ympärilleni sellaisen hämähäkinseitin, että olen täysin naisen armoilla ja voisin palvoa häntä elämäni loppuun saakka. FKA Twigsin suoraan syvimpiin tunnelukkoihin soljuvat biisit ovat kaikessa herkkyydessään uskomattoman teräviä ja kirkkaita, ollen samalla vähäeleisyydessään pakahduttavia.

Symposium Infra - Pohjola

Tämä levy on tehnyt matkaansa ytimiini jo kahden vuoden ajan. Symposium Infran - kaksikko, jossa yhteistyötä tekevät sanoitusten osalta Konna ja biiteistä vastaten tuottaja Ghost Rogue - Pohjola julkaistiin marraskuun lopussa 2012, enkä tällöin kiinnittänyt levyyn sen kummempaa huomiota. Muistelen sen aiheuttaneen lähinnä neutraalin reaktion, mikä nyt jälkeenpäin pohdiskeltuna johtuu ainoastaan omasta kykenemättömyydestäni syventyä levyyn sen ansaitsemalla intensiteetillä. Vuosi kului, ja kun talvi koitti uudelleen, alkoivat levyn vuodenaikaan istuvat teemat ja äänimaailmat hiipiä salakavalasti mieleeni. Aloin puolivahingossa kuunnella levyä pimeillä, pakkasesta kirpeillä kävelyillä, ja huomasin sen aiheuttavan merkillistä kuohuntaa, johon en kuitenkaan vielä päässyt täydellisesti sukeltamaan. Nyt, kolmantena marraskuuna, aika näyttää vihdoinkin olevan kypsä kokonaisvaltaiselle antautumiselle, sillä levy ilmestyi tänä syksynä mieleeni täysin varoittamatta jonkin syvälle tiedostamattomiin hautautuneen muiston sisältä, ja valloitti minut ilman, että pystyin mitenkään vaikuttamaan yllättävän voimakkaaseen reaktiooni.

Huomaan melkein harmistuvani siitä, että tunnekuohuiluni kohoavat niin yleviin mittasuhteisiin. Se nimittäin vaikeuttaa objektiivista tarkastelua ja järkiperäisten perusteluiden muodostamista. Toisaalta musiikki, joka ei aiheuta minkäänlaista tunnepohjaista reaktiota, on yhtä tyhjän kanssa, joten mieluummin näin päin. Pohjola toimii parhaimmillaan kuin mikäkin maaginen voimajuoma, josta ammennettuaan huomaa täyttyneensä uudenlaisilla voimilla ja toiveikkaalla rohkeudella kohdata mitä ikinä tämä armoton vuodenaika päämme menoksi keksiikään.

Kuten kappaleiden nimistä voi lukea, kulkee levy kierroksen vuoden ympäri. Se ei ole määrittävä tekijä, eivätkä monet biiseistä liity vuodenaikoihin mitenkään, mutta biiteissä ja teemoissa on silti huomattavissa tietynlainen luonnollinen kiertokulku, joka seurailee valon ja pimeyden vaihteluja. Aavistuksen pahaenteinen Elokuu-välisoitto varoittelee tulevista uhkista ja pimeyden mukanaan tuomista haasteista, kun taas Marraskuu on väreileviä tumman eri sävyjä ja kolkkoa hakkaavaa ääntä. Maaliskuu alkaa lannistuneen surumielisenä, mutta kohoaa myönteisemmille urille valoisampien aikojen pilkottaessa kesää kohti lipuessa.

Maaliskuu-välisoittoa seuraava Joutsen on Pohjolan toiveikkain kappale, sillä sitä värittävät uskaliaat kuvitelmat siivilleen nousemisesta ja matkasta ei mihinkään, samalla kun nykytilanteessa vapautta luovat todellisen merkityksen löytyminen aidoista toiveista ja teoista toisarvoisten ulkoisten rikkauksien sijaan.

Tiedätsä sen tunteen
minkä tuntee
ku on valvonu kuuteen
rantsulla raukeena katse avaruuteen

Don't I know it. Kuinka yhtä aikaa kutistuu niin pieneksi, että on lähes olematon, samalla kun meinaa pakahtua kaiken äärettömyyteen ja omaan rajattomuuteensa. Jokaisen uniikin pienoismaailman - joita kappaleiksikin kutsutaan - sävelmään yhdistettynä Konnan riimittelyt kasvavat usein sanoja suuremmiksi visuaalisiksi kokemuksiksi, joiden myötä huomio meinaa herpaantua meneillään olevasta musiikista ja siirtyä kellumaan yhden tai parin lauseyhdistelmän aiheuttamaan mielikuvaan, jonka oma mielikuvitus rakentaa Konnan avustuksella kasaan. Onneksi kappaleet eivät kulu loppuun lukuisista toistoista huolimatta, ja juuri se on yksi Pohjolan ansioista, että biisit kohoavat paljon tekstejään korkeampiin ulottuvuuksiin.

Tekstit ovat kuitenkin Pohjolan kullanarvoinen ydin - totta kai, onhan kyseessä räppi, nykyaikainen runouden muoto, kuten hieman eri tyylillä ilmaistuna todetaan Pohjolan Poikii:n alussa kuultavassa puheenvuorossa. Konna ei tyydy mihin tahansa peruslässytyksiin, vaan ujuttaa räppien sekaan etevän saumattomasti perinteisemmän tarinankerronnan soinnit, rytmit ja sen tietynlaisen hartauden, mikä esimerkiksi Kalevalaa luettaessa helposti hiipii ilmaisuun. Monien kappaleiden kohdalla sen keskukseen löytäminen ei suju mitenkään leikiten, sillä Konnan ajatus juoksee hetkittäin suorastaan hengästyttävää vauhtia, saaden kolmeminuuttisenkin kappaleen tiivistymään äärimmilleen merkityksistä. Hänen sana-asetelmansa ja -leikittelynsä verhoavat yksinkertaisimmatkin aiheet ovelan kekseliäisiin suojuksiin, joiden aukaisemisessa kestää aikansa. Kunnioitus sanojen voimaa kohtaan hohtaa läpi levyn, sillä Konna ilmaisee sitä paitsi omien taidonnäytteidensä, myös biisien aiheiden kautta.

Konnan flow ei vielä vuosi sitten kuulunut missään nimessä suosikkeihini, mutta niin vain mieli kehittyy ja mieltymykset vaihtavat suuntaa. Tällä levyllä Konnan ulosanti on kaikkea muuta kuin monotonista, kuten alkuun keltanokkaisesti ajattelin: siitä pitävät huolen kunkin kappaleen tunnelmaa mukailevat tyylit. On hämmästyttävää, kuinka suuri valta artistin flowlla on kuulijan mielentilaan, etenkin kun yhtälöä täydentää biittipuoli. Sen vuoksi Alla Baabelin on järisyttävä kokemus. Sen räjähtävä alku, hakkaava rytmi, Konnan raivokas eläytyminen...

tämä täs on hetkesi
väriläiskiä polullani mun
symposium
ja ne muistaa mut kunnes mäki maadun

Olen kuin hypnotisoitu. Mielessäni näen mustaa tihkuvat silmät, häijyn hymyn, äärettömän rohkeuden.

Pohjolan perusta rakentuu kunnioituksesta kotimaisia menneitä kansoja ja luontoa - niin maapallon kuin ihmisen - kohtaan. Monissa kappaleissa keritään auki esi-isien perinnön vaikutusta tämänhetkisiin saavutuksiin, menneiden miesten suurtekojen jälkilöylyjä, joista ei nykyajan tyhjänpäiväisissä maineen ja mammonan perässä juoksemisissa ole jäljellä enää sihahdustakaan. Konna kuitenkin tekee parhaansa jakaakseen kunnian sinne, mihin se kuuluu, unohtamatta kuitenkaan oman työpanoksen, uskaliaisuuden ja vankkumattoman itseluottamuksen arvokasta merkitystä. Jälleen yksi osoitus siitä, kuinka moniulotteinen levy on kyseessä, sillä näiden polkujen hahmottuminen tuli minulle yllätyksenä - erittäin mieluisana sellaisena - vasta äskettäin. Nöyryys on hyve, mutta ei oman intuition tai moraalikäsitystensä seuraamisen kustannuksella.

Feattaajat toimivat erikoisen hyvin ja tuntuvat istuvan itsestään selvästi juuri heille valittuihin osioihin. Erityismaininnan ansaitsee Thono Slono, jonka suorituksessa on jotakin vastustamatonta. En tiedä onko syynä hänen omintakeinen tyylinsä, joka on aina ollut lähellä sydäntäni, vai korkeuksissa mahtipontisesti kiitävä biitti yhdistettynä Thonon matalalta soivaan mutta sitäkin energisempään suoritukseen. Joka tapauksessa kelaan joskus tuota kohtaa edestakaisin saaden siitä aina yhtä kylmäväreisen olon.

Sitten koittaa viimeinkin Ghost Roguen työn jäljen ihmettelyn aika, johon lisäävät oman merkittävän säväyksensä sekä Speakeasyn saksofoniosiot että Kassu Kapasen bassosoitannat. Myös DJ Tatc:llä on sormensa pelissä scratchien osalta, kuten Bassosta vakoilin, mutta amatöörinä en osaa päätellä tarkalleen, mitä tämä käytännössä tarkoittaa (joku fiksumpi saa toki selventää). Joka tapauksessa peukkuja kaikille projektiin osallistuneille ja sen täydellisimmilleen hiomisesta. Ääniefektit heittävät kerta toisensa jälkeen luonnon keskelle, ja Pohjola alkaa niin jyräävästi, että tunnelma on suorastaan riemukas. Iloa ei kuitenkaan kestä pitkään, vaan määrittävä tunnetila biittien osalta on haikea melankolia tai vielä sitä synkempi, dynaamisempi, lohduttomampi. Kaikkein pimeimpienkin osioiden yllä leijuu kuitenkin huomattava kauneus. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että joillakin on taito aiheuttaa sellaisia käsityskyvyn ylittäviä elämyksiä äänien kautta, että sanat eivät liiemmin hyödytä niiden tavoittelussa, vaan niihin täytyy heittäytyä aistiensa varassa. Riipivän lumoava Routa tai lempeän keinuvasti kohti päätepistettä kuljettava Virta puhuvat omaa kieltään musiikin vaikutusvallasta, joka Konnan luomuksiin yhdistettynä lähtee todella lentoon.

Mustilla Vesillä ja Lapinlahden Lalli löytyvät youtubesta myös videoiden muodossa, jotka suosittelen katselemaan äärimmäisen nättien visuaalien vaatimalla keskittyneisyydellä.

Symposium Infra: Pohjola. Napoleon Digital 2012.

MNTTT + Eurocrack + Paperi T + Kube 5.12. @ Tavastia

Kuva

Hyödynsin häikäilemättömästi synttäreitäni Fullsteamin joulukalenteriarvonnassa ja voitin nimen listaan eiliselle megalomaaniselle keikalle (olen aina yhtä onnessani tällaisista sattumuksista). Olin alkuun huolissani siitä, että keikat oli laitettu alkaviksi vasta puolenyön aikaan, mutta sen kolmetuntisen jälkeen, jonka aikana esiintyjiä pääsi fiilistelemään, ei tuntunut lainkaan siltä, että ilta olisi jäänyt kesken.

Kuvaus"taitoni" ovat vielä normaalia enemmän ruosteessa silloin, kun lavalla heiluu lemppareita, joten koetin vain pikaisesti napata todistusaineistoa voidakseni sen jälkeen keskittyä musiikilliseen antiin. Illan aloitti sympaattinen Kube, jonka leppoisa lavahengailu laittaa aina hymyilemään. Jumanjin biitti aiheuttaa livenä kylmiä väreitä, ja illan repertuaariin valittu, epäilemättä ajankohtaisista syistä valittu ikisuosikkini #PÄIVI suorastaan villitsi. Harmi, ettei Tuuttis tai Mäkki - anteeksi, tarkoitan toki Aito Mäkki, kuten kaverini aina ystävällisesti korjaa, painottaen AITOA - käynyt fiittailemassa, mutta Kube yksinään oli jo mitä piristävin ilmestys. Keikka taisi olla lyhyin kaikista, varsinkin kun osa biiseistä jäi puuttuvien vierailijoiden takia puolikkaiksi, mutta nappivalinnat kappaleiden suhteen käänsivät lyhyemmäksi jääneen tykityksen eduksi. Mieluummin kuuntelen osan kaikista lemppareista, kun keskittyminen on jo valmiiksi koetuksella touhukasta levottomuutta aaltoilevassa yleisössä.

Lavan edustalle kerääntyneiden söpöjen räppityttöjen keski-ikä taisi olla muutamaa vuotta loppuillan aikana näkynyttä yleisöä pienempi, ja välillä meinasin tuntea itseni suorastaan eksyneeksi kaiken sen juuri ja juuri täysi-ikäistyneen energisen heilumisen keskellä. Tuntui siltä, että olisi pitänyt vetäytyä takariviin varjoihin nyökyttelemään viileästi, innostuneen KENKÄBOKSI TÄYN BAKSIII-hoilaamisen sijaan.

Kuben jälkeen ehdimme käydä ulkona tihkuisessa viimassa seisoskelemassa sekä baaritiski- ja vessajonossa pyörimässä jaksamatta jäädä kumpaankaan. Löysin mielestäni lyhyimmän jonon ja ehdin sillä aikaa eksyttää kaverini, joka whatsappasi hetimmiten kadottaneensa mut. Miten kukaan pärjäsi missään ennen älypuhelimia? Pyysin kaksi vettä ja sain söpöltä nuorelta baarimikkopojalta pahoittelevan vastauksen, että jäävesi maksaa euron. Kohtautin hartioitani ja sanoin sit ei voi mitään, jolloin hän ilmeisen ilahtuneena kauhoi mulle kaksi kukkurallista jäämurskavesilasia. Olisikohan pitänyt tinkiä?

Ikuisuuksia kestäneen jonottelun aikana Paperi T oli ehtinyt aloittaa, ja fyysisesti vähiten mutta henkisesti eniten liikuttavan keikan aikana en viitsinyt keskeyttää eläytymistäni kännykän kanssa räpeltääkseni. En siis saanut ikuistettua Paprun lavaolemusta, mutta ei mikään visuaalinen jäljennös kuitenkaan kerro mitään siitä hartaasta väreilystä, mikä yleisössäkin oli havaittavissa. Siitä saankin mitä oivimman syyn kehottaa jokaista hakeutumaan herran keikalle aivan itse. Sä jätät jäljen enteilee kihelmöivän hyvää, ja eilen kuullut biisit muunsivat jännittyneen epäröinnin helpottuneeksi varmuudeksi. Jos nyt eilisestä esityksestä, Ruger Hauerista ja Khidin kanssa tehdystä yhteistyöstä mitään voi päätellä, tulee Paprun ensi vuonna ilmestyvä levy olemaan yksi niistä harvoista kokonaisuuksista, jotka iskeytyvät välittömästi rationaalisuuden tuolle puolen ja muuntavat kuuntelukokemuksen pelkän fiilistelyn sijaan uskolliseksi antautumiseksi, joka ei välttämättä ole edes tahdonvarainen asia.

Paperi T:n keikan aikana takanamme seisoskeli tyttö, joka alkoi yhtäkkiä kiljua korviimme, että "aukeeks tän tyypin ideologia teille?". Kummastelimme mitä hän tarkoitti, ja kysyessäni eikö hän pidä esiintyjästä, hän näytti tyytymättömältä ja heitti katsekontaktia missään vaiheessa ottamatta ilmoille kysymyksen, että eikö sanoituksissa ole kuultavissa hienoista halveksuntaa naisia kohtaan. Kaverini sanoi, että tuskin Papru sitä tarkoittaa, johon tyttö totesi hetken tauon jälkeen "mut mitä jos tarkottaa ja te ootte vaan täällä yleisössä tälleen", heitti kätensä kohti kattoa ja heilui tyhjä hymy huulillaan imitoiden otaksuttavasti musiikin sisällöstä mitään ymmärtämättömän, ulkoista pintaa ihannoivan bimboblonditeinin irvikuvaa. Katsoimme kaverin kanssa huvittuneina toisiamme, hymyilimme ystävällisesti taaksepäin ja kohdistimme huomiomme takaisin lavan tapahtumiin. Tytön pilkanteko jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni, joten lupaan levyn ilmestyttyä kuunnella erityisen tarkkaavaisesti - sitten kun olen päässyt odotettavissa olevista tunnekuohuista yli - ja antaa feministisissä yhteyksissä terävöitetyn tutkani hälyttää pienimmänkin epäilyttävän vivahteen kohdalla.

Vaikka Paprun biisit - joita huipensivat osaltaan Paavoharjun Patsaatkin kuolevat - meinasi viedä jalat alta, koitti seuraavaksi itselleni hyvinkin koko viikon kohokohta, kun Julma Henri ja RoopeK astelivat lavalle. Eurocrack-tuotanto on jättimäisimpiä suosikkejani siinä suunnattomassa meressä, jota suomiräppitarjonnaksi kutsutaan, ja livenä artistit luovat järisyttävän hienon ilmapiirin. Eilen tajusin myös kirkkaasti, että enää mun ei tarvitse pähkäillä, jos joku kysyy, kuka on taitavin musiikintekijä. Itsestäänselvä vastaus on tietysti käsittämätön moniosaaja RPK. En edes ala luetella kaikkia niitä kokoonpanoja, joissa miehen biitit tai räpit ovat jättäneet sanattomaksi, mutta vaikuttuneisuuteni lienee selkeää ilman tämän suurempia hehkutuksia.

Julma H ei jäänyt Roopen varjoon, vaan kaksikon yhteistyö pelaa ihailtavasti. Lavalla kävi yksi mieluisa yllätysesiintyjä, sillä Sydääni kuului repertuaariin. Ameeban omien biisien tuotantoa muutamaa astetta aggressiivisempi biitti sopii hänelle niin hienosti, että huomaan kerta toisensa jälkeen innostuvani tuon biisin ja Ameeban osuuden alkaessa. Pakko myös mainita erikseen tämän kappaleen viimeinen minuutti, joka on ihan älytöntä tykitystä. Livenä se pistää poikkeuksetta pasmat sekaisin, kuten tekee Eurocrackin tuotanto noin muutenkin. Apua. Nyt kun kuuntelen Spacedoutia, haluaisin aikamatkailla takaisin eiliseen, kun kyseinen biisi avasi kaksikon esityksen ja kaikki paras oli vielä edessä. Sori naapurit, että häiritsen mahdollisia itsenäisyyspäiväjuhlallisuuksia, mutta tätä ei voi kuunnella hiljaisella. Ilouutisena tulivat pari keikan aikana kuultua julkaisematonta biisiä, jotka enteilevät uutta levyä.

Eurocrackin jälkeen tunsin oloni täydellisen tyydytetyksi, mutta emme voineet kaikota ennen MNTTT:n näkemistä. Eevil Stöön ja Aztran yhteisprojekti ei kovista odotuksista huolimatta herättänyt mussa sen kummempia ihasteluja levyn kesäisen ilmestymisen jälkeen, mutta olen siitä huolimatta toivonut pääseväni todistamaan edes yhtä keikkaa. Eilinen ei toivottavasti jäänyt ainoaksi kerraksi, sillä harvinaista kyllä tämän kaksikon kohdalla livebiisit aiheuttivat suurempia täpinöitä kuin levyltä luukutettuna. En tiedä kuinka iso osa johtui siitä, että nuorehko yleisö alkoi olla sellaisissa alkoholihumuissa, että oksentelut ja tappelunpoikaset alkoivat harventaa yleisön aiemmin niin tiiviitä rivejä, mutta lavan edustalla tyypit olivat niin estottoman juhlatunnelmissa, että se nappasi väkisin mukaansa. En tosin suoranaisesti hyppinyt riemusta, kun sama pitkänhuiskea pitsitoppinen blondi putkahti aina jostakin vahingossa hieromaan takamustaan muhun, aina Eurocrackin keikasta alkaen. Nätti tyttö ja kivat muuvit, mutta ei saa jooko häiritä silloin kun lavalla on Aztra tai RPK?

Stöön tuntomerkiksi muodostunut liikuttava "tuijotan sanat paperista tönkösti koska en osaa niitä muuten"-toiminta on toki aina viihdyttävää, mutta en voi mitään sille, että Aztran tyylit vetävät pidemmän korren. Annan nyt assosiaatioiden ja menneiden vaikuttaa arvostelukykyyni, mutta Kaucas ja Aztran soolotuotanto ovat kaivertaneet muhun elinikäisen arvostuksen, jonka takia nostan hänet epäröimättä suosikkieni joukkoon. Ei sillä, että yhtään väheksyisin Stöön roolia. Yhteistyö yllätti aluksi, mutta levyä kuunnellessa tuntuukin täysin luonnolliselta, kuinka sulavasti molemmat istuvat jumittelevaan soundimaailmaan ja kalmanhajuisiin aihepiireihin. Lavan kaikkea muuta kuin juminen meininki loi biiseihin uuden tason, jonka myötä pystyn nyt jälkeenpäin kuunnellessani havaitsemaan uusia nyansseja, eikä levy tunnu lainkaan niin tasapaksulta kuin aiemmin. Haluaisin ihan hirvittävästi Stöön ja monen yleisössä pomppineen tyypin päällä nähneeni MNTTT-pitkähihaisen, eikä vähiten hienojen hihaa pitkin kiemurtelevien merkkien takia, mutta rahatilanne ei taida tällaisia ylellisyyksiä sallia.

Ehdinkin jo kehua instassa, mutta Sellekhanksin näyttävän kauniit visuaaliset panokset lisäsivät keikkoihin aivan omanlaisiaan ulottuvuuksia. Olipas täydellinen ilta.