Symposium Infra - Pohjola

Tämä levy on tehnyt matkaansa ytimiini jo kahden vuoden ajan. Symposium Infran - kaksikko, jossa yhteistyötä tekevät sanoitusten osalta Konna ja biiteistä vastaten tuottaja Ghost Rogue - Pohjola julkaistiin marraskuun lopussa 2012, enkä tällöin kiinnittänyt levyyn sen kummempaa huomiota. Muistelen sen aiheuttaneen lähinnä neutraalin reaktion, mikä nyt jälkeenpäin pohdiskeltuna johtuu ainoastaan omasta kykenemättömyydestäni syventyä levyyn sen ansaitsemalla intensiteetillä. Vuosi kului, ja kun talvi koitti uudelleen, alkoivat levyn vuodenaikaan istuvat teemat ja äänimaailmat hiipiä salakavalasti mieleeni. Aloin puolivahingossa kuunnella levyä pimeillä, pakkasesta kirpeillä kävelyillä, ja huomasin sen aiheuttavan merkillistä kuohuntaa, johon en kuitenkaan vielä päässyt täydellisesti sukeltamaan. Nyt, kolmantena marraskuuna, aika näyttää vihdoinkin olevan kypsä kokonaisvaltaiselle antautumiselle, sillä levy ilmestyi tänä syksynä mieleeni täysin varoittamatta jonkin syvälle tiedostamattomiin hautautuneen muiston sisältä, ja valloitti minut ilman, että pystyin mitenkään vaikuttamaan yllättävän voimakkaaseen reaktiooni.

Huomaan melkein harmistuvani siitä, että tunnekuohuiluni kohoavat niin yleviin mittasuhteisiin. Se nimittäin vaikeuttaa objektiivista tarkastelua ja järkiperäisten perusteluiden muodostamista. Toisaalta musiikki, joka ei aiheuta minkäänlaista tunnepohjaista reaktiota, on yhtä tyhjän kanssa, joten mieluummin näin päin. Pohjola toimii parhaimmillaan kuin mikäkin maaginen voimajuoma, josta ammennettuaan huomaa täyttyneensä uudenlaisilla voimilla ja toiveikkaalla rohkeudella kohdata mitä ikinä tämä armoton vuodenaika päämme menoksi keksiikään.

Kuten kappaleiden nimistä voi lukea, kulkee levy kierroksen vuoden ympäri. Se ei ole määrittävä tekijä, eivätkä monet biiseistä liity vuodenaikoihin mitenkään, mutta biiteissä ja teemoissa on silti huomattavissa tietynlainen luonnollinen kiertokulku, joka seurailee valon ja pimeyden vaihteluja. Aavistuksen pahaenteinen Elokuu-välisoitto varoittelee tulevista uhkista ja pimeyden mukanaan tuomista haasteista, kun taas Marraskuu on väreileviä tumman eri sävyjä ja kolkkoa hakkaavaa ääntä. Maaliskuu alkaa lannistuneen surumielisenä, mutta kohoaa myönteisemmille urille valoisampien aikojen pilkottaessa kesää kohti lipuessa.

Maaliskuu-välisoittoa seuraava Joutsen on Pohjolan toiveikkain kappale, sillä sitä värittävät uskaliaat kuvitelmat siivilleen nousemisesta ja matkasta ei mihinkään, samalla kun nykytilanteessa vapautta luovat todellisen merkityksen löytyminen aidoista toiveista ja teoista toisarvoisten ulkoisten rikkauksien sijaan.

Tiedätsä sen tunteen
minkä tuntee
ku on valvonu kuuteen
rantsulla raukeena katse avaruuteen

Don't I know it. Kuinka yhtä aikaa kutistuu niin pieneksi, että on lähes olematon, samalla kun meinaa pakahtua kaiken äärettömyyteen ja omaan rajattomuuteensa. Jokaisen uniikin pienoismaailman - joita kappaleiksikin kutsutaan - sävelmään yhdistettynä Konnan riimittelyt kasvavat usein sanoja suuremmiksi visuaalisiksi kokemuksiksi, joiden myötä huomio meinaa herpaantua meneillään olevasta musiikista ja siirtyä kellumaan yhden tai parin lauseyhdistelmän aiheuttamaan mielikuvaan, jonka oma mielikuvitus rakentaa Konnan avustuksella kasaan. Onneksi kappaleet eivät kulu loppuun lukuisista toistoista huolimatta, ja juuri se on yksi Pohjolan ansioista, että biisit kohoavat paljon tekstejään korkeampiin ulottuvuuksiin.

Tekstit ovat kuitenkin Pohjolan kullanarvoinen ydin - totta kai, onhan kyseessä räppi, nykyaikainen runouden muoto, kuten hieman eri tyylillä ilmaistuna todetaan Pohjolan Poikii:n alussa kuultavassa puheenvuorossa. Konna ei tyydy mihin tahansa peruslässytyksiin, vaan ujuttaa räppien sekaan etevän saumattomasti perinteisemmän tarinankerronnan soinnit, rytmit ja sen tietynlaisen hartauden, mikä esimerkiksi Kalevalaa luettaessa helposti hiipii ilmaisuun. Monien kappaleiden kohdalla sen keskukseen löytäminen ei suju mitenkään leikiten, sillä Konnan ajatus juoksee hetkittäin suorastaan hengästyttävää vauhtia, saaden kolmeminuuttisenkin kappaleen tiivistymään äärimmilleen merkityksistä. Hänen sana-asetelmansa ja -leikittelynsä verhoavat yksinkertaisimmatkin aiheet ovelan kekseliäisiin suojuksiin, joiden aukaisemisessa kestää aikansa. Kunnioitus sanojen voimaa kohtaan hohtaa läpi levyn, sillä Konna ilmaisee sitä paitsi omien taidonnäytteidensä, myös biisien aiheiden kautta.

Konnan flow ei vielä vuosi sitten kuulunut missään nimessä suosikkeihini, mutta niin vain mieli kehittyy ja mieltymykset vaihtavat suuntaa. Tällä levyllä Konnan ulosanti on kaikkea muuta kuin monotonista, kuten alkuun keltanokkaisesti ajattelin: siitä pitävät huolen kunkin kappaleen tunnelmaa mukailevat tyylit. On hämmästyttävää, kuinka suuri valta artistin flowlla on kuulijan mielentilaan, etenkin kun yhtälöä täydentää biittipuoli. Sen vuoksi Alla Baabelin on järisyttävä kokemus. Sen räjähtävä alku, hakkaava rytmi, Konnan raivokas eläytyminen...

tämä täs on hetkesi
väriläiskiä polullani mun
symposium
ja ne muistaa mut kunnes mäki maadun

Olen kuin hypnotisoitu. Mielessäni näen mustaa tihkuvat silmät, häijyn hymyn, äärettömän rohkeuden.

Pohjolan perusta rakentuu kunnioituksesta kotimaisia menneitä kansoja ja luontoa - niin maapallon kuin ihmisen - kohtaan. Monissa kappaleissa keritään auki esi-isien perinnön vaikutusta tämänhetkisiin saavutuksiin, menneiden miesten suurtekojen jälkilöylyjä, joista ei nykyajan tyhjänpäiväisissä maineen ja mammonan perässä juoksemisissa ole jäljellä enää sihahdustakaan. Konna kuitenkin tekee parhaansa jakaakseen kunnian sinne, mihin se kuuluu, unohtamatta kuitenkaan oman työpanoksen, uskaliaisuuden ja vankkumattoman itseluottamuksen arvokasta merkitystä. Jälleen yksi osoitus siitä, kuinka moniulotteinen levy on kyseessä, sillä näiden polkujen hahmottuminen tuli minulle yllätyksenä - erittäin mieluisana sellaisena - vasta äskettäin. Nöyryys on hyve, mutta ei oman intuition tai moraalikäsitystensä seuraamisen kustannuksella.

Feattaajat toimivat erikoisen hyvin ja tuntuvat istuvan itsestään selvästi juuri heille valittuihin osioihin. Erityismaininnan ansaitsee Thono Slono, jonka suorituksessa on jotakin vastustamatonta. En tiedä onko syynä hänen omintakeinen tyylinsä, joka on aina ollut lähellä sydäntäni, vai korkeuksissa mahtipontisesti kiitävä biitti yhdistettynä Thonon matalalta soivaan mutta sitäkin energisempään suoritukseen. Joka tapauksessa kelaan joskus tuota kohtaa edestakaisin saaden siitä aina yhtä kylmäväreisen olon.

Sitten koittaa viimeinkin Ghost Roguen työn jäljen ihmettelyn aika, johon lisäävät oman merkittävän säväyksensä sekä Speakeasyn saksofoniosiot että Kassu Kapasen bassosoitannat. Myös DJ Tatc:llä on sormensa pelissä scratchien osalta, kuten Bassosta vakoilin, mutta amatöörinä en osaa päätellä tarkalleen, mitä tämä käytännössä tarkoittaa (joku fiksumpi saa toki selventää). Joka tapauksessa peukkuja kaikille projektiin osallistuneille ja sen täydellisimmilleen hiomisesta. Ääniefektit heittävät kerta toisensa jälkeen luonnon keskelle, ja Pohjola alkaa niin jyräävästi, että tunnelma on suorastaan riemukas. Iloa ei kuitenkaan kestä pitkään, vaan määrittävä tunnetila biittien osalta on haikea melankolia tai vielä sitä synkempi, dynaamisempi, lohduttomampi. Kaikkein pimeimpienkin osioiden yllä leijuu kuitenkin huomattava kauneus. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että joillakin on taito aiheuttaa sellaisia käsityskyvyn ylittäviä elämyksiä äänien kautta, että sanat eivät liiemmin hyödytä niiden tavoittelussa, vaan niihin täytyy heittäytyä aistiensa varassa. Riipivän lumoava Routa tai lempeän keinuvasti kohti päätepistettä kuljettava Virta puhuvat omaa kieltään musiikin vaikutusvallasta, joka Konnan luomuksiin yhdistettynä lähtee todella lentoon.

Mustilla Vesillä ja Lapinlahden Lalli löytyvät youtubesta myös videoiden muodossa, jotka suosittelen katselemaan äärimmäisen nättien visuaalien vaatimalla keskittyneisyydellä.

Symposium Infra: Pohjola. Napoleon Digital 2012.