Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 1

Lämpenemiseni Aivovuodon musiikille on tapahtunut niin hitaasti, että ehdin hädin tuskin itse huomata, missä vaiheessa mielipiteeni vaihtui viileähkön varovaisesta kiinnostuksesta intensiivisen ihastuneeksi. Kai se tapahtui marraskuisella keikalla Tavastialla. Hengailin suurimman osan illasta yksin ja ihmettelin miksi olin etukäteen intoillut niin kovasti, että ostin ennakkolipun. Olo oli jokseenkin nuutunut ja orpo, vaikka muistan ylpeilleeni sillä, että en suvantohetkinä turvautunut kännykkääni, vaan seisoskelin tyynenä yksinäisenä saarena pienien kaveripoppoiden keskuudessa.

Koska ennen Aivovuotoa esiintyneet Tuuttimörkö ja DJ Kridlokk menevät virallisten määritelmieni mukaan suosikkilistauksessani Aivovuodon ohitse, tuli reaktioni Aivovuodon keikkaan täytenä yllätyksenä. Kaikki aiemmat kerrat yhtyeen live-esiintymisiä seuraillessa olivat menneet rattoisissa mutta ei sen kummemmissa tunnelmissa. Tavastialla huomasin ajautuvani tunnekuohuun ja koin sen myötä varsinaisen ahaa-elämyksen: Ai tästä kaikkien hehkutukset johtuvat! Tunsin viimeinkin päässeeni osalliseksi siitä jostakin huomaamattomasta mutta ratkaisevasta ominaisuudesta, joka tekee Aivovuodosta ainutlaatuisen ja erottuvan koplan kaiken suomiräppisykkeen keskellä. En osaa nimetä tätä maagista komponenttia, mutta jostakin Jodarokin flown puolesta totisten mutta sisällöltään huumoria kuplivien räppien sekä K.V.N & Lobo:n herkullisen kekseliäiden biittien välimaastosta se löytyy. Joillakin vain sytyttää hitaammin kröhöm.

DJ Kridlokk sen sijaan ei tällaista pitkän kaavan kautta rakennettua tykästymistä minun kohdallani vaadi, vaan artistin palvominen on alkanut jo useita vuosia sitten. Meillä on ollut pari mutkaa matkassa ja ajoittain olen kokenut Kridlokkin tyylin liian monotoniseksi ja biisit itseään toistaviksi, mutta uusimmat tuotokset ovat palauttaneet kiinnostukseeni alkuaikojen raikkautta ja seuraan taas silmä (korva) kovana artistin edesottamuksia.

Uskon että joka iikka kokee todella mielekkääksi yksityiskohtaisen syventymisen kuhunkin artistiin kehittämääni mielenkiinnon asteeseen ja siihen pisteeseen johtaneisiin käänteisiin, mutta lienee silti parempi poimia ruotimisen aiheeksi näitä neljää miekkosta yhdistävä musiikillinen projekti eli 20.2. Monspin kautta julkaistu splittilevy nimeltä Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By. Saisinko näin ensi alkuun todeta, että huh mikä mielikuvitusta kutkutteleva nimi. Jos joku järjestäisi suomiräplevynimien MM-kisat, tämä yltäisi heittämällä palkintosijoille taistelemaan ykkösasemasta esim. Fuck Vivaldi:n tai Ei toivottuja lastenlauluja:n kanssa. (Voisiko joku oikeasti järkätä tällaiset ja kutsua mut pohdiskelemaan porukassa? Kovia ehdokkaitahan löytyy aina Uuden ajan avaruususkonnosta Mikä on Pläkki?:n. Ehkä tässä olisi aihetta kokonaiseen blogikirjoitukseen hmm hmm?)

Palatakseni kilometrien pituisiksi kasvaneilta sivuraiteilta alkuun, en viimevuotisella keikalla syttyneestä intoilusta huolimatta odottanut levyltä suuria, joskaan en mitään huonoakaan. Oletin pitäväni, mutta sellaisella neutraalilla tavalla, jonka myötä tiedostaa levyn vahvuudet saamatta kuitenkaan sitä fiiilistä (kuten J-Laini räpistä räpätessään biisissä YO Raps kivasti ääntäen toteaa). Siksi lykkäsin levyn kuuntelemista ja tutustuin siihen ensin Kutosen levyjulkkareissa, jotka eivät jättäneet sen kummemmin vaikuttuneita olotiloja. Toki lavashow oli odotetusti viihdyttävä ja artistien keskinäiset sananvaihdot hihityttäviä, mutta kappaleet eivät häikäisseet.

Tämä junnaava alustus voi tietysti johtaa vain yhteen lopputulokseen: levy on aivan huikean koukuttava ja omaperäinen niin sanoitusten kuin biittien osalta. Etukäteen DJ Kridlokkin ja Aivovuodon yhteistyö saattoi tuntua epäloogiselta ja yhteensopimattomalta, mutta vaikka levy on - tietysti - selkeästi kahteen osaan jaettu, on se samalla yhtenäinen kokonaisuus, jonka olemassaolon luontevuus kasvaa kuuntelukertojen myötä. Aivovuodon syventyminen televisioon ja Kridlokkin ei yhtä selkeästi rajatut, elämää ja omaa olemista ja todellisuuden mittasuhteita käsittelevät aihepiirit voi nähdä kahtena eri lukuna, mutta lopulta koko levyn pohjalta löytyy yksi ja sama ydin, tai ytimet. Ulkoinen vs. sisäinen. Fakta vs. mielikuvitus. Todellisuus vs. ihanne. Näiden tiimoilta esiin kuplii jos jonkinmoista samaistuttavaa teemaa, sellaisista yleismaailmallisista seikoista lähtien kuin tyytymättömyys itseensä tai oman pikkuruisen elämän pysähtyneisyys.

Aivovuoto on superkolmikko, jonka seitsemän biisin puolisko on täynnä ilahduttavia kikkailuja ja jokaisella kuuntelukerralla muistoista poikkeavalla tavalla uudelleen eläviä elementtejä. Niin biitit kuin sanoitukset heijastavat pääteemaa, mutta eivät jätä hommaa siihen, vaan kurottelevat television pohjalta syntyvien kaikenlaisten assosiaatioiden puoleen ja tekevät siten kappaleista monitasoisia kertomuksia elämästä yleisesti.

Pari ensimmäistä biisiä toimivat spektaakkelimaisena introna aiheeseen, sillä K.V.N & Lobon vanhojen seikkailuelokuvien rätisevistä mutta suurieleisistä äänimaailmoista vaikutteita hakevat taustat aiheuttavat sen, että pystyn suorastaan sieluni silmin näkemään Jodan sirkustirehtöörin asussa, tepastelemassa itsevarmana ympäriinsä esittelemässä tulevia ohjelmanumeroita. Yonan hivelevän suloinen ääni tasapainottaa riehakasta tunnelmaa ja jättää kuulijan päätettäväksi, ilmentääkö Fantastik Voyage 60-luvun tieteisleffaa vai tunteista ylitsepursuavaa rakkaustarinaa. Myös AI VO WU SHOW heittää ajassa taaksepäin lapsuudessa kiihkeitä odotuksen tunteita herättäneiden piirrettyjen tapittamiseen, taikoen samalla Aivovuodon supersankarikolmikoksi, tällä kertaa kirjaimellisesti eikä vain taitojensa pohjalta (jostain syystä mielikuva on varsin helposti luotavissa ainakin minun aivoissani). Ajojahtimainen Skeleonora's Theme viimeistelee kokonaisuuden ja kuljettaa reaaliaikaisempiin tunnelmiin, joihin TV:n kilkattava ja levyn parhaimmistoon lukeutuva biitti johdattelee.

Lukuisin terävin oivalluksin lastattu kappale on mitä parhain esimerkki Aivovuodolle tunnusomaisesta ristiriitaisesta mutta älyttömän toimivasta kahtiajakoisuudesta, joka syntyy vastaparista humoristinen melankolia tai melankolinen humoristisuus. Kenties asenteessa on jotakin niin suomalaisille ominaista ironisin keinoin itsensä vähättelyä, että tunnistettavuus aiheuttaa välittömän mieltymisen. Eipä kuitenkaan lasketa liikaa kunniaa sen piikkiin, vaan televisio-ohjelmien absurdiuteen pureutuva TV on miellyttävän matalaäänisen Pietarin featin myötä viimeisen silauksensa saava huvittavista vertauksista rakennettu tosi- ja telkkarielämän vastakkainasettelu.

Seinä seinä seinä on tunnelmaltaan varsin ovela - miten tämä tuottajaksikko onnistuu kappaleesta toiseen luomaan niin käsinkosketeltavan ilmapiirin? Musiikin osalta ikään kuin virnuillen etenevässä biisissä Joda ja Kridlokk kertovat yhdessä siitä, millaiseen riittämättömyyden loputtomaan suohon televisiosta puskeva epärealistinen todellisuus pahimmillaan upottaa, sekä millaiseen tympääntyneeseen turtumukseen se tarjonnallaan ajaa. Samalla Kridin vierailu vihjaa hienoisilla salaliittoviittauksilla tulevaan. Kappaleen visuaalinen vastine on vähintään yhtä nokkela kuin biitti antaa ymmärtää, seinäntuijottelun viihteellistämisestä (mieluummin mä muuten näitä jäbiä tapitan kuin  telkkaria!) Mate Colan siemailuun, jonka tiimoilta syntyi talvella varsin viihdyttävä instagram- (dare I say it) KOHU.

Ostos-TV:n pohjalta pohditaan tyhjänlupailun jaloa taitoa ja YO Raps raottaa jälleen itseironisella vivahteella näissä musiikillisissa hommissa ilmenevää sukupolvien välistä kuilua, joka alkaa olla tuttua jopa minulle, vaikka en nyt minään ikäloppuna äijänä itseäni (enkä kyllä ketään muutakaan) näekään.

Juuh elikkäs takaisin asiaan köh köh. Aivovuodon osuuden päättävä Alfa-aalto esittelee levyn tokan ylivoimaisesti voittosijalle kuuluvan biitin. Tökkivä, mutta vastustamattoman mukaansatempaava instru on mitä istuvin pohja kappaleelle, jossa sivalletaan television orjuudesta - jumiuttavasta mutta niin koukuttavasta -  kärsivien suuntaan. "Älä yritä säätää vastaanotintas, ota rauhassa, se on parempaa ku nuotio, niin ku mummon satutuokio, ei oikeessa elämässä kuitenkaan häävi juoni oo." Siinä toistuva kysymys, jonka Jodarok onnistuu esittämään syyllistämättä ja ilkeilemättä mutta kuitenkin ilmiön käsittämättömyyden esiin tuoden. Ei kai tässä elämässä nyt oikein mitään sen kummempaa ole, etteikö todellisuuspako olisi täysin perusteltavissa?

P.s. Seuraan Suomen Temptation Islandia ja Sohvaperunoita ja vieläpä suuresti nautiskellen. Joskus koen elämäni varsin tyhjäksi.

Aivovuoto - Se tuli televisiosta

1. Fantastik Voyage feat. Yona

2. AI VO WU SHOW & Skeleonora's Theme

3. TV feat. Pietari

4. Seinä seinä seinä feat. Khid

5. Osta mut

6. YO Raps feat. J-Laini

7. Alfa-aalto

Osa 2

Vuoden 2014 top julkaisut

Nykyään huomaan joutuvani pohtimaan ankarasti vastausta kysymykseen siitä, kuka on tämänhetkinen suosikkiartistini tai keitä kuuntelen eniten. Vielä haastavammaksi homma käy, jos on valittava lemppari viime aikoina ilmestyneistä levyistä. Uutta musiikkia toki riittää - sitä tulvii silmiin ja korviin lähes liikaa (1st world problems) - mutta ylitarjonta aiheuttaa sen, ettei mihinkään jaksa tai ehdi keskittyä viittä sekuntia kauempaa. Sen vuoksi on tyydyttävämpää turvautua vanhoihin suosikkeihin, sillä niiden kohdalla sentään tietää varmasti saavansa jonkinlaisen täyttymyksen tunnepuolella.

Vaikka en koskaan osaa heittää spontaanisti uusinta säväyttävintä löytöä, onnistuin kuukausi sitten seulomaan tänä vuonna ilmestyneistä levyistä kymmenen suurimman vaikutuksen tehnyttä kokonaisuutta. En usko, että musiikin tasossa tai julkaisujen määrässä on mitään vikaa aiempiin vuosiin nähden, vaan omassa paneutumisessani on toivomisen varaa. Ei liene mikään yllätys, että suomiräbä on listauksessani vahvasti esillä, vaikka olenkin loppuvuodesta huomannut tuntevani vetoa itselleni aiemmin täysin tuntemattomiin ja kylmäksi jättäneisiin genreihin. Nyt eletään kuitenkin vielä vuotta 2014, jota väritti minun kohdallani nämä levyt.

1. Olpekkalev - 01

Kuva

Eräänä syksyisenä iltana Oranssilla Kalevin ja Olpekin avaruusräppi iski minuun niin järjettömällä voimalla, että en vieläkään tajua kunnolla, mitä tapahtui. Neljän biisin kokonaisuus on niin viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi hiottu, että olen aina pelkkää kylmää värettä ep:tä kuunnellessani. Ainakin pari biisiä on napattu Kalevin vanhemmilta julkaisuilta, jotka elävät nyt Olpekin biittien myötä täysin uutta ja pakahduttavampaa elämää.

Ja huh millaisista biiteistä on kyse. En voi koskaan tehdä niille oikeutta minkäänmoisin hehkutuksin, joten en edes yritä. 01 ei toki nojaa pelkästään Olpekin taidonnäytteiden varaan, vaan yhdistettyinä omalaatuisen flown omaavan Kalevin innostavasta energiasta pohjaaviin ajatuksenjuoksuiluihin näistä kahdesta aineksesta muodostuu saumaton paketti, joka on vaikuttavan tunnepitoinen kokemus. Lyriikoista paistaa inspiroiva ja lempeä maailmankatsomus, joka kannustaa suhtautumaan ympäröivään todellisuuteen totutusta poiketen.

+ Haluan hupparin, missä on tuo upea logo!

2. Betonipossu - Hyviä keloja

Kuva

Jäbä on just ja just täysi-ikäinen ja tekee tällaista musaa?! Betonipossun monipuolinen flow, letkeästi rullaavat biitit ja hatunnoston arvoiset tarinaniskemistaidot tekevät Hyvistä Keloista omaperäisen ja tulevaisuudelle todella kovia odotuksia - lupauksia! - synnyttävän kokonaisuuden. Levyn aiheet on ammennettu jokapäiväisistä rutiinihommista, ja muunnettu muotoon, jossa kahvin ryystäminen tai kouluun sateessa selviytyminen näyttäytyy kuulijalle viihdyttävänä seikkailuna, jonka haluaa kokea uusiksi kerta toisensa jälkeen. Raikasta soundia on helppo heittäytyä fiilistelemään, vaikka yleistunnelmassa piilee melankolisiakin vivahteita.

Kun keväällä päätin merkityksellisen ihmissuhteen, kävelin tapahtuman jälkeisenä päivänä töistä kotiin läpi Hakaniemen ja Kallion, Lintsin viertä aina Pasilaan asti. Pyöritin Hyviä Keloja kuulokkeissani uudestaan ja uudestaan. Olo oli epätodellinen, haikea ja varovaisen toiveikas, ja levy sopi ambivalentteihin tunnelmiini hämmentävän erinomaisesti. Se ei kuitenkaan ole syy top kakkoseen sijoittumiselle, vaan Hyviä Keloja on kunniamaininnan arvoinen suoritus ihan omillaan.

3. Francis Koira - Stoner Age

Kuva

Tämä paksun savun ryydittämä soundi aiheuttaa minulle niin suunnatonta mielihyvää, että vaikka jollakin tasolla tiedostan, kuinka kummallista on se, millaisella voimalla tähän juttuun olen haksahtanut, en saa tarpeekseni Francis Koiran jumittelusta. Tämä pajariräppi ei välttämättä aiheensa puolesta ole sitä kaikkein puoleensavetävintä, vaikka muutaman kappaleen ytimestä löytyy kieltämättä täysin fiksu sanoma (itsestäänselvimpänä Tee työtä jolla on merkitys), mutta Francis Koiran mörisevän matalaksi pitchattu ääni ja levyn dynaaminen tunnelma vetoaa minussa johonkin alkukantaiseen puoleen. Menevät biitit ja Francis Koiran junnaavat (positiivisessa mielessä!) räpit addiktoivat ja energisoivat, rytmit ovat vailla vertaansa, ja hilpeät ja yllättävät koukut siellä täällä pitävät innostavan vireen yllä. Harmi, että se ainokainen kerta kun pääsin todistamaan livemeininkejä, olin liian alkoholeissa muistaakseni tapahtumasta mitään mainitsemisen arvoista, mutta toivottavasti elämä tarjoaa vielä toisen tilaisuuden.

Samankaltaiseen lokeroon asettuu Spede Hasanen, jonka artistin nimeä kantava levy olisi kiitänyt suoraan tämän listan ykkössijalle, jos sen julkaisu olisi tapahtunut kuukautta myöhemmin. Näiden kahden hemmon tyylit vetoavat minuun selittämättömällä tavalla, niin että kummankin levyn kohdalla olin ensimmäisen kuuntelun jälkeen kuin ansassa ja soitin samoja biisejä repeatilla viikkokausia. Spede Hasanen on ilman muuta ollut musavuoteni vaikuttavin kokemus, enkä edelleenkään ole immuuni biisien vaikutuksille. Työttömyydestä, tajuntaa laajentavista substansseista ja epämääräisestä lojumisesta pohjansa saavat kappaleet ilahduttavat kaikessa totisessa tykityksessään, ja ovat hämmentävän lohdullisia, kiitos tekstien koomisen ja itseironisen pohjavireen. Aiheet itsessään saattavat välillä liukua suorastaan murheellisen puolelle, mutta Hasasen absurdin rajamailla pyörivät seikkailut arjen uskomattomassa tiimellyksessä vakuuttavat, ettei mitään tarvitse ottaa kovin vakavasti, jos ei nappaa. Biitit ovat yksinkertaisesti huikeita ja tykyttävät syvällä sielussa.

+ Luigi Lucianon featti 50-50:ssä on joka kuuntelulla uskomattoman sykähdyttävä, en ymmärrä!

4. Kube - Flow

Kuva

Voi Kube minkä teit! Vitsikkäänä mukamas-fiilistelynä alkanut kuuntelu muuttui kohdallani vakavaksi ihastumiseksi - ihan musapohjaiseksi! Ainakin melkein... - viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin luukuttavani Kenkäboxia ihan joka välissä, eikä vain levottomien etkojen ja jatkojen idioottivarmana ohjelmanumerona. Kuben tyylissä on jotain vaarallisen vetoavaa, joka ei päästä otteestaan kun siihen kerran on langennut. Tyyppi tekee niin tosissaan ja täysillä, pitäen kuitenkin keventävän pilkkeen silmäkulmassa kaikessa häikäilemättömässä paahtamisessaan.

Aluksi suhtauduin aavistuksen skeptisesti levyn vähemmän bängääviin lauleluihin, joita ilkeämpi voisi kuvailla angstisiksi, mutta kun Flow'hun onnistuu sukeltamaan varpaita myöten, alkaa maltillisempikin puoli toimia. Lauluissa on sitä paitsi kiva hoilottaa mukana. Tanssillisempaa puolta edustavien, nauruntyrskähdyksiä aiheuttavia älynväläyksiä - "olin just lähössä duuniin mut hei vitut siit" - sisältävien biisien kirjo on myös kunnioitettava. Kube tekee pelottomasti - nyt tulee inhottavan kliseinen ilmaisu, mutta sallin itselleni sen käytön tässä yhteydessä siksi, että Kube onnistuu toitottamaan samaa viestiä ilman, että se on vähääkään vaivaannuttavaa - rohkeasti omaa juttuaan.

+ Jumanji. Miten joku voisi olla rakastamatta jotakin näin älyttömän upeaa? Tai maailmanomistajaolot aiheuttavaa Chevy Flow:ta, joka on minulle levyn huipentuma tästä ikuisuuteen.

5. Nyt kolisee

Kuva

Sanon heti, että en ole koskaan kuunnellut J. Karjalaista, enkä osaa tai edes halua vertailla näitä räppiversioita alkuperäisiin kappaleisiin. Kuten aina ison poppoon kokoontuessa samalla julkaisulle, löytyy joukosta muutama heikompi oljenkorsi, mutta tässä tapauksessa niitä on miellyttävän vähän, skipattavia tuskin lainkaan (Heikki Kuulan lallattelu tai Junon ja Alex Sandungan lauleskelut eivät parin ekan pyöräytyksen jälkeen hirveästi inspiroi). Yksi vuoden ehdottomia helmiä löytyy tältä kokoelmalta, ja koska kyseessä on jumalainen RPK, tämä ei yllättäne ketään. Lähde (Kurkien Äänet) on niin värisyttävä tuotos, että sen voimat riittäisivät lähes yksin nostamaan levyn top kybään. Tasaisen hyvälaatuisesta valikoimasta löytyy kuitenkin useampi edukseen erottuva veto, jotka tekevät levystä kekseliään ja aikaa kestävän. J. Karjalaisen musisointeihin sulatetut räppäilyt toimivat ilahduttavan luontevasti ja tekevät tervetulleen laajennuksen ulospäin genrerajojen osalta.

6. Run the Jewels - Run the Jewels 2

Kuva

Myönnän olevani vielä aika lapsenkengissä tämän kaksikon suhteen, mutta samalla juuri se seikka puhuu levyn puolesta. Heti ekoista kuunteluista lähtien tiesin olevani mennyttä. Perusteluni alkavat noudattaa samaa kaavaa, koska kehun koko ajan kaikkien biittejä, mutta tässä ihan oikeasti. Nämä biitit. NÄMÄ BIITIT! Tämän levyn kohdalla en vielä pysty suhtautumaan kokemukseen millään tapaa järjellisesti, vaan hehkutukseni menevät alkeelliselle tasolle, jolla pystyn ilmaisemaan mietteeni lähinnä sellaisilla hokemilla kuin aaaapääräjähtäääääenkestääääapuaaaaamäkuoleeeeeeeeeennnnnnnnnnn

Keikka Tavastialla taitaa kivuta keikkakokemusteni ykkössijalle, ainakin tämän vuoden osalta, sillä mikään muu poppoo ei ole saanut minua - ja ympäröivästä jengistä päätellen koko yleisöä - niin hikiseen euforiaan jo pelkällä sisääntulollaan.

+ Love again (Akinyele back) feat. Gangsta Boo ansaitsee erityismaininnan, koska sukupuoliroolien tasaistaminen näin stereotyyppisen aiheen tiimoilta on räppipäiltä harvinaisen fiksu veto.

7. Mikidi & Gaiaf - Uhka naapurissa

Kuva

Kuka olisi uskonut, että minä alan pitää riemukkaasta melodiaräpistä? Normaalisti olen vakaasti sitä mieltä, että mitä aggressiivisempi ja synkempi, sitä parempi, mutta tässä tanssittavassa kaksikossa on jotakin niin aseistariisuvan hellyttävää, että etenkin hupaisat keikkameiningit useaan otteeseen tsekanneena en voi mitenkään sivuuttaa levyä. Tässä tapauksessa nimenomaan livevedot käännyttivät minut kaksikon faniksi, sillä panin ihmeissäni merkille, kuinka Mikidi&Gaiaf-yleisö on poikkeuksetta normaalia räppikansaa iloisemmissa fiiliksissä. Levyä kuunnellessa ratkaisu tähän arvoitukseen valkenee: Uhka naapurissa on yksinkertaisesti kokonaisvaltainen hyvän mielen levy. Toteamus ei ole millään tapaa alentava, sillä mistään pilipaliräpistä ei suinkaan ole kyse. Mikidi & Gaiafin eloisa sanailu yhdistettynä funkkaaviin taustoihin toimii takuuvarmana pahan mielen korjaajana, ja pari tunnelmointiraitaa välissä pitää homman moniuloitteisena. Uskallanpa myös väittää, että itselleni suosikein verse Sairas T:ltä löytyy tältä levyltä.

+ Gaiafin jammailut lavalla ovat tanssityylien aatelistoa.

8. DJ Kridlokk - Mutsi

Kuva

Näin jälkeenpäin ajatellen oli aiheetonta ja hölmöä odottaa UG-Solon kanssa samassa sarjassa painivaa levyä - etenkin kun Kridin ekan täysipitkän soolon kohdalla voi jo puhua ilmiöstä pelkän levyn sijaan - mutta Mutsi pitää puolensa ja kisailee omassa luokassaan selviten kunnialla. En muista milloin viimeksi olisin lämmennyt yhtä hitaasti millekään levylle, sillä kesti kuukausia, ennen kuin Mutsi alkoi aiheuttaa minulle minkäänlaisia todellisia tunnetiloja "ihan jees"-tyyppisen tunnelmoinnin lisäksi. Nyt, lukuisten keikkojen ja verkkaisen totuttelun seurauksena, on Mutsista viimeinkin kuoriutunut minunkin korvissani timantinkova mestariteos.

+ Ikinä Kii:n viiltävä biitti on yksi tämän vuoden tajunnanräjäyttävimpiä, ja Tuuttimörön osuus Hynät, rahat ja ruplissa herran parhaimmistoon lukeutuvia suorituksia.

9. Schoolboy Q - Oxymoron

Kuva

Tämä on top kymppiin päätyneistä levyistä itselleni tuntemattomin, sillä en ole syventynyt siihen sen ansaitsemalla sinnikkyydellä. Oxymoron on toiminut enemmänkin leppoisana taustamusana huidellessani jossakin päin ulkomaailmaa, mutta taitavan tekijän tunnistaa vähemmästäkin, ja tämä levy on yksinkertaisesti tasaisen varmaa räppiä. Koulupoika Q on hommassaan etevä ja hoitaa levyn kunnialla kaikkien viidentoista biisin läpi yhdessä muutaman ansioituneen tunnetun räppipään kanssa. Oxymoron ei synnytä sen suurempia tunteenpurkauksia, mutta se on kivenkovan laadukas teos.

10. FKA Twigs - LP1

Kuva

Tämä jumalatar on kutonut ympärilleni sellaisen hämähäkinseitin, että olen täysin naisen armoilla ja voisin palvoa häntä elämäni loppuun saakka. FKA Twigsin suoraan syvimpiin tunnelukkoihin soljuvat biisit ovat kaikessa herkkyydessään uskomattoman teräviä ja kirkkaita, ollen samalla vähäeleisyydessään pakahduttavia.