Onnistuin kerrankin olemaan ajan tasalla ja hustlaamaan lipun DocPointin PMMP-dokumentin toiseen näytökseen viime sunnuntai-illaksi. Ensimmäinen myytiin loppuun alta aikayksikön, eikä toisenkaan lippujen hupenemista tarvinnut odotella pitkään. Kuten aavistelin, oli saliin pitkä kiemurteleva jono jo varttia ennen näytöksen alkamista, ja kohtalokseni koitui istumapaikka tokalta riviltä, niin että valkokankaan tapahtumat meinasivat välillä kaatua päälle. Lähietäisyydeltä tapittaminen osoittautui kuitenkin positiiviseksi tapaukseksi, sillä niin sain puristettua viimeisimmätkin rippeet jo valmiiksi tunteita myllertävästä dokkarista. Ohjaaja Arto Tuohimaa ja leikkaaja Kai Ansio lausuivat ennen näytöstä muutaman sanasen ja kehottivat kumpainenkin nauttimaan. Oh boy, että nautin.
PMMP - Tässä elämä on alkaa lupaavasti yhdellä yhtyeen särmikkäimmistä ja omiin ikisuosikkeihini lukeutuvista biiseistä. Kylmiltä väreiltä on mahdotonta välttyä katsellessa Paula Vesalan ja Mira Luodin vaikuttavaa riehumista Matoja:n tahtiin, ja minulle tapahtui samalla jotakin odottamatonta: tunsin valtavaa halua purskahtaa itkuun. Hillitsin itseni vaivoin ja tajusin vetistelyn sijaan hymyileväni leveästi aloituskohtaukselle, jota voisi tarvittaessa käyttää kiteyttämään koko elokuvan niin tarinan kuin tunnelman osalta. Dokumentissa keskitytään nimittäin suureksi osaksi bändin live-esiintymisiin ja kiertue-elämään, joiden lisäksi esiin nousevat rohkeat persoonallisuudet sekä äärimmäisen vahva yhteenkuuluvuus, joka väreilee bändin jäsenten välillä koko sen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajan, jona PMMP:n tarinaan pääsee syventymään.
Dokumenttia on kuvattu enimmäkseen kesinä 2012 ja 2013, sekä muutamat haastattelurupeamat viimeisen keikan jälkeen. On festareita, loppuunmyytyjä klubikonsertteja, jopa intiimisti täyteen tupattuja pubikeikkoja. Nyt harmittaa tavattomasti, että kesällä 2008 Tavastialla todistettu keikka jäi omalla kohdallani ainoaksi, enkä enää yhtään ymmärrä, miksi. Bändin jokainen levy on tavalla tai toisella värittänyt elämääni ja ujuttautunut julkaisuajankohtanaan merkittäväksi osaksi olemistani, joten livevetojen missaaminen tuntuu nyt käsittämättömältä. Kuten dokumentissakin todetaan, ovat levyt ja livet toisistaan hyvin poikkeavia kokonaisuuksia.
Tuohimaa tavoittaa taitavasti sen ytimen, mikä erottaa näitä kahta suurta blokkia, joista PMMP koostuu. Keikoilla yhtye on yhtä rosoista saundia, riehakasta ja hetkittäin lähellä alkukantaisia syvyyksiä pyörteilevää energiaa, epäröimätöntä impulsseihin syöksymistä. Jatkoilla keikkabussissa pauhaa Julma-Henrin Minä rakastan sinua, mikä sai minut rakastumaan bändiin vielä pikkiriikkisen lisää. Lavalla melkein uhkaavan hyvännäköiset - värikkäät ja imartelevat esiintymisasut saavat minut toivomaan, että osaisin käyttää ompelukonetta ja mielikuvitusta ja pukeutua samanlaisiin upeisiin luomuksiin päivittäin - Paula ja Mira ovat kaikessa päämäärätietoisessa intensiivisyydessään jumalattaria. Hypnotisoivaa on myös seurata Heikki Kytölän työskentelyä rummuissa (en tiedä kuinka iso osa johtuu siitä, että tunnen jonkinlaista heikkoutta rumpaleihin köh köh, mutta kyllä suurin kiitos mielekkäästä näkökulmasta kuuluu dokumentin tekijöiden tarkkailukyvylle), eivätkä millään tapaa sivullisiksi jää myöskään basisti Juho Vehmanen tai kitaristi Mikko Virta.
Se jos mikä käy dokumentin myötä selväksi, että PMMP ei missään tapauksessa ole Paulan ja Miran molemmat puolet, vaan viisihenkinen, tasavertainen, harmonisessa - välillä sekopäisessä - yhteisymmärryksessä haasteisiin heittäytyvä tiimi. En pidä tuosta sanasta, joka on kuin jonkin ison bisneksen kärkeen liian äkisti pompanneen nousukkaan anglismeja pursuilevasta tekopirteästä kannustuspuheesta, mutta en keksi parempaa kuvaamaan yhtyeen jäsenten välistä eheää yhteyttä, joka valkokankaalta säteilee. Tärkeänä kuudentena komponenttina toimii tuottaja Jori Sjöroos.
Rakkaudelliset välit näkyvät siinä lämpimässä tavassa, jolla bändi kohtelee toisiaan haastavissa kohtauksissa tai äärirajoilla, oli kyseessä sitten vanhojen biisien uudelleen nauhoittaminen tai sekunnit ennen massiivisen festariyleisön pauhun keskelle sukeltamista. Erityislaatuiset siteet henkilöiden välillä käyvät ilmi niissä hellissä, riemastuneissa, hetkittäin jopa palvovissa ilmeissä, kosketuksissa ja tunteenpurkauksissa, joita ei tuttujen ihmisten seurassa tarvitse hillitä milliäkään. Piileeköhän bändin jättimäisen suosion salaisuus lopulta siinä kunnioituksessa ja puhtaassa rakkaudessa, joka mitä ilmeisimmin on kaiken pohjana?
Rakkaudelliset välit näkyvät siinä lämpimässä tavassa, jolla bändi kohtelee toisiaan haastavissa kohtauksissa tai äärirajoilla, oli kyseessä sitten vanhojen biisien uudelleen nauhoittaminen tai sekunnit ennen massiivisen festariyleisön pauhun keskelle sukeltamista. Erityislaatuiset siteet henkilöiden välillä käyvät ilmi niissä hellissä, riemastuneissa, hetkittäin jopa palvovissa ilmeissä, kosketuksissa ja tunteenpurkauksissa, joita ei tuttujen ihmisten seurassa tarvitse hillitä milliäkään. Piileeköhän bändin jättimäisen suosion salaisuus lopulta siinä kunnioituksessa ja puhtaassa rakkaudessa, joka mitä ilmeisimmin on kaiken pohjana?
Lavaräiskeen vastapainona toimivat Matkalaulu-albumin nauhoitukset. Musiikkia luodessaan bändi onkin yhtäkkiä riisuttu ja vakavissaan, täysin erilaisista ihmisistä koostuva joukko kuin livetilanteissa. Musiikin äärelle rauhoituttaessa nämä kohtaukset heijastuvat valkokankaalta lähes hartaina, ja niinäkin hetkinä, kun jäsenet nauravat kyyneleet silmissä, tunsin oman hihitykseni alla jälleen tarvetta purskahtaa itkuun.
Tunneskaala pääsee poukkoilemaan ääripäästä toiseen myös niiden muutaman huikean kohtauksen myötä, joiden aikana taustalla soi jokin PMMP:n herkemmistä biiseistä ja silmien edessä välähtelee sarja tilanneotoksia, keikoista tai keikkabussista tai takahuoneista tai jatkoilta. Liikuttavin näistä on hetki, jona taustalla soi Lautturi II ja kamera syleilee kesäisiä pakahduttavan kauniita maisemia. Tuo käsittämättömän lumoava versiointi jo alunperinkin kaihoisasta Lautturista muuttaisi kaatopaikan tuijottamisenkin vavahduttavaksi kokemukseksi, mutta kyllä nämä mainitut koosteet valikoiduista tuokioista lukeutuisivat värikkäässä näyttävyydessään dokumentin huippuhetkiin, vaikka taustamusiikkia ei olisi lainkaan. Ehkä pikkiriikkinen osa liikutustani liittyy siihen pakottavaan kesän kaipuuseen, jonka dokumentti nostaa lähes sietämättömälle tasolle. Kun tässä loskaräntähirveydessä pääsee hetkeksi käsinkosketeltavan paahteisiin, tavallaan idyllisiin mutta samalla todenmukaisuutensa vuoksi niin erityisen puhutteleviin kesätunnelmiin, on pimeyteen palaaminen julma kohtalo.
Yllätyin siitä, kuinka räiskyvä Paula on. Voin puhua ainoastaan vuosien aikana haastattelujen kautta kasaan kyhäämieni mielikuvien pohjalta, joiden painoarvoa tuskin voi huomioida mitenkään merkittävänä, mutta oletin Miran olevan kaksikosta se, joka on enemmän äänessä ja näyttävämmin esillä. Dokumentti on todiste päinvastaisesta. Kumpikaan ei kainostele tunteenpurkaustensa suhteen, mutta Mira jää lopulta etäisemmäksi. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista tulee dokumentin loppumetreillä, kun ennen isoa festarikeikkaa Paula astahtaa vakavailmeisen Miran eteen ja hymyilee suoraan tämän naamaan. Pian molempien kasvot tuikkivat naurua, eikä joku satunnainen taustalla lymyilevä miekkonenkaan saa silmiään irti kaksikosta, saati sitten omaa leveää hymyään laantumaan. Mira ja Paula pitävät katseensa visusti toisissaan, ja yhdessä niiden hetkien kanssa, jotka ennakoivat lavalle liitelemistä, sekunnit käsi kädessä seisten, yleisön mylviessä, tämänkaltaiset kohtaukset puhuvat selvemmin kuin mitkään niistä kommenteista, jotka haastattelujen aikana tulevat ystävyyteen liittyen esiin.
Kiitos, että sain itkeä, sunnuntai-iltana ja kaikkina näinä vuosina.
Tunneskaala pääsee poukkoilemaan ääripäästä toiseen myös niiden muutaman huikean kohtauksen myötä, joiden aikana taustalla soi jokin PMMP:n herkemmistä biiseistä ja silmien edessä välähtelee sarja tilanneotoksia, keikoista tai keikkabussista tai takahuoneista tai jatkoilta. Liikuttavin näistä on hetki, jona taustalla soi Lautturi II ja kamera syleilee kesäisiä pakahduttavan kauniita maisemia. Tuo käsittämättömän lumoava versiointi jo alunperinkin kaihoisasta Lautturista muuttaisi kaatopaikan tuijottamisenkin vavahduttavaksi kokemukseksi, mutta kyllä nämä mainitut koosteet valikoiduista tuokioista lukeutuisivat värikkäässä näyttävyydessään dokumentin huippuhetkiin, vaikka taustamusiikkia ei olisi lainkaan. Ehkä pikkiriikkinen osa liikutustani liittyy siihen pakottavaan kesän kaipuuseen, jonka dokumentti nostaa lähes sietämättömälle tasolle. Kun tässä loskaräntähirveydessä pääsee hetkeksi käsinkosketeltavan paahteisiin, tavallaan idyllisiin mutta samalla todenmukaisuutensa vuoksi niin erityisen puhutteleviin kesätunnelmiin, on pimeyteen palaaminen julma kohtalo.
Yllätyin siitä, kuinka räiskyvä Paula on. Voin puhua ainoastaan vuosien aikana haastattelujen kautta kasaan kyhäämieni mielikuvien pohjalta, joiden painoarvoa tuskin voi huomioida mitenkään merkittävänä, mutta oletin Miran olevan kaksikosta se, joka on enemmän äänessä ja näyttävämmin esillä. Dokumentti on todiste päinvastaisesta. Kumpikaan ei kainostele tunteenpurkaustensa suhteen, mutta Mira jää lopulta etäisemmäksi. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista tulee dokumentin loppumetreillä, kun ennen isoa festarikeikkaa Paula astahtaa vakavailmeisen Miran eteen ja hymyilee suoraan tämän naamaan. Pian molempien kasvot tuikkivat naurua, eikä joku satunnainen taustalla lymyilevä miekkonenkaan saa silmiään irti kaksikosta, saati sitten omaa leveää hymyään laantumaan. Mira ja Paula pitävät katseensa visusti toisissaan, ja yhdessä niiden hetkien kanssa, jotka ennakoivat lavalle liitelemistä, sekunnit käsi kädessä seisten, yleisön mylviessä, tämänkaltaiset kohtaukset puhuvat selvemmin kuin mitkään niistä kommenteista, jotka haastattelujen aikana tulevat ystävyyteen liittyen esiin.
Kiitos, että sain itkeä, sunnuntai-iltana ja kaikkina näinä vuosina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti