Sanon heti alkuun, että tämä keikka saattoi hyvinkin mennä koko elämän top kolmoseen. Ei ehkä kokemusten, mutta musiikillisten tapahtumien osalta. Luulen, että vahvasti myönteisestä reaktiostani (miksi valitsen näin latteita ilmaisuja, jotka eivät yhtään välitä sitä, mitä todella tunnen) on kiittäminen musiikkia (mikä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei välttämättä ole keikoista puhuttaessa ainoa asia, joka vaikuttaa kokemukseen), sillä tässä tyylilajissa on sellaisia hämäriä parantavia ja rakkaudellisia värinöitä, että se tuntuu korjaavaan jokaisen ongelman, niin sisäisen kuin ulkoisen, fyysisen kuin psyykkisen.
Ei sillä, että olisin saapunut paikalle erityisen ongelmakimppuna. Olin tosin hermoillut vuorokauden sitä, että jalkaani oli edellisenä päivänä iskenyt kummallinen puukoniskumainen kipu, joka tuntui jokaisella askeleella, ja koska olin lähemmäs kuukauden ajan padonnut tanssihalujani, meinasin vaipua epätoivoon jo siitä ajatuksesta, etten pääsisi Lämpöön tänä odotettuna perjantaina. Otin käyttöön kaikki keksimäni parannuskeinot, joihin kuului keskeytyksetön psyykkaaminen sekä Ruohonjuuresta nimenomaan tällaisia hätätilanteita varten hankittu öljy, jonka uskon toimineen päätoimisena korjaajana, oli kyse sitten placebosta tai ei. Joka tapauksessa rakas jalkani on perjantaista lähtien pysynyt kivuttomana, jos nyt ei perinteisiä tuntikausien tanssimisen aiheuttamia vammoja lasketa, ja pääsin onnellisesti toteuttamaan kaikki ne unelmat, joita olin tämän eventin ympärille rakentanut. Niihin kuului tanssiminen sekä tanssiminen ja hymyileminen ja tanssiminen.
Koska olin tapani mukaan onneton myöhästelijä, missasin Mikaelin setin kokonaan, ja voi vietävä että harmittaa! Olen henkilön uskollinen soundcloud-fani ja aivan vahingossa rakastunut viime kuukausien aikana tuolta äänipilvestä löytämiini uudempiin sekä vanhempiin musaklippeihin, mutta en joutunut nieleskelemään pettymystäni pitkään, sillä juuri esiintymisensä aloittanut Karma pyyhkäisi kaikki ajatukseni pois ja veti mut soundeillaan pikkuhiljaa lähemmäs dj-pöytää, niin lähelle, että melkein nolostutti. Tilaa tanssia oli Lämmön suhteellisen keskikokoisesta koosta huolimatta aivan riittämiin, mutta kun yleisöä on liian vähän täyttämään lattia, tuppaa käymään outo nöyristelevä ilmiö: ihmiset jättävät dj-pöydän eteen monta metriä tyhjää tilaa, ja asettautuvat löysästi jonkinlaisiin riveihin, kuin hakeakseen turvaa siitä kourallisesta, joka on päätynyt samaan osaan tanssilattiaa. Isommilla klubeilla mua ei haittaa yhtään tanssahdella ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta silloin kun dj on niin lähellä, että tanssilattian kauimmaisistakin kolkasta pystyy katsomaan tätä silmiin, on liiallinen oman tilan ottaminen arveluttavaa, ellen sitten onnistu tunkemaan itseäni johonkin pimeään huomaamattomaan nurkkaan.
No joka tapauksessa, onpa hämmentävää tanssilattiakäyttäytymisen analysoimista, varsinkin kun en uhrannut tällaisille mitättömille hatusta vedetyille seikoille ajatustakaan enää sen jälkeen, kun todella pääsin tunnelmaan. Siihen ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa. Olin aloittanut jostain takarivistä ja seinän läheisyydestä, mutta kuten sanottu, olin jotakin tiedostamatonta kautta ajautunut tanssilattian edustalle, ja siinä pysyttelinkin onnellisena niin kauan, että jano pakotti vessaan. Koska vedestä pyydettiin baaritiskillä euro. Euro! Samasta asiasta, jonka saan ilmaiseksi hanaa kääntämällä! Mä oon hei työtön?
Nesteyttämisretkeä ennen ehti kuitenkin vierähtää pari keskeytyksetöntä tuntia tanssilattialla, joiden aikana Karma ja sen jälkeen Kursk, koko levylafkan perustaja, vetivät yleisönsä spiraalimaisesti kohti yhä syvempiä syövereitä, joka kuuluu lempi-ilmaisuihini niin kirjoitettuna kuin musiikillisesti koettuna. Karma tuntui olevan kevyempi versio Kurskista, mikä ei suinkaan tarkoita minkäänlaista lämmittelyä, vaan ainoastaan sitä, että Kurskin setti oli muutamaa astetta matalataajuisempi ja raskaampi, molemmat erittäin positiivisia seikkoja tässä yhteydessä. Karma saattoi olla lempeämpi? Keinuvampi? Reggaempi? Kahta ekaa mahdollisesti joo, viimeistä onneksi ei. Kiitos luojalle siitä, että lähes koko ilta oli reggae-vapaa. Mikään ei tuhoa tanssihaluja yhtä tehokkaasti kuin yhtäkkiset jah blessit ja 420 jamaica-vibat. Miellän tämän illan tyylilajin pitkälti dubiksi (oikeaoppisempi kategoria saattaisi olla dubstep, mutta mun on vaikea nähdä sitä, sillä mulle dubstep on sitä jotain vuoden 2010 mäiskettä, joka ei nykyään sytytä lainkaan), jolla on toki yhteytensä tähän parjaamaani letkeään musiikkityyliin, mutta mielestäni ne saa jatkossakin pitää nätisti erillään.
Totta puhuen en kuitenkaan osaa eritellä illan aikana kuultuja elementtejä tuon enempää: muistan jälleen vain oloni ja nautintoni, esiintyjästä riippumatta. Onpa muuten outoa kutsua dj:tä esiintyjäksi, vaikka samalla pelkkä dj:kään ei tee oikeutta. Esiintyjän miellän muusikoksi, joka tulee lavalle, esittää järjestyksessä kappaleitaan ja poistuu. Dj taas on toki oikeaoppinen termi sille henkilölle, joka pyörittelee levyjä ja valitsee musat, mutta himmeässä ja savuisassa ja tiivistunnelmaisessa Lämmössä tuntui tapahtuvan jotain suurempaa. Eivät ne jäbät siellä kaiken tekniikan takana valinneet kappaleita toisensa jälkeen, vaan kokosivat musiikista parhaan näkemyksensä mukaan vaihtoehtoisen todellisuuden, johon halukkailla oli mahdollisuus astua ja upota.
Olin etukäteen mieltänyt Egolessin pääesiintyjäksi, sillä tämä otettiin jokin aika ennen h-hetkeä korvaamaan peruuttanutta Gantzia ja sai näin ollen tapahtuman fb-sivustolla enemmän mainintoja kuin muut. En tiennyt kummastakaan etukäteen mitään, muutamaa spotify-soittoa lukuun ottamatta, joten vaihto ei mua harmittanut. Egoless veti lisäksi erikoisuutena settinsä jonkin hyvin hämärän ja totta puhuen melko antiikkiselta vaikuttaneen kojeen kautta. Eikö olekin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, tai ehkä haitari, kun vilkaisee nopeasti?
Huolestuttavasta reggaepainotteista alusta selviydyttyämme (noniin nyt lupaan olla haukkumatta tuota pohjimmiltaan ihan jaloa musiikkityyliä enempää) Egolessin setti otti tulta alleen ja olikin täyttä kultaa. Tunnistin yhden kappaleen ennestään, enkä tiedä enää mikä se oli, mutta olin ihan ekstaasissa sen aikana, ja muidenkin kappaleiden, niin että hiukset meinasivat irrota ja kroppa tuhoutua ylikierroksista. Tai ehkä päinvastoin puhjeta jonkunlaiseen paranneltuun versioon entisestä, Riina v. 2.0, mitä en yhtään ihmettelisi näiden musavibojen hoidettua mieltä ja kehoa koko yön. Satuin vielä nuohoamaan massiivisen äänentoistorykelmän vierellä suurimman osan ajasta, ja voin vain kiittää taianomaista tuuriani siitä, että olen kaikkien näiden musiikkimaailmoissa vietettyjen vuosien jälkeen välttynyt tinnitukselta. Jossain vaiheessa Egoless pyysi - ei ehkä kaikkein kohteliaimmalla tavalla muutaman fuckin ilmoille heittäen - äänenvoimakkuuden nostoa, mikä ei mielestäni ollut tarpeen, mutta mitäpä mä tiedän. Ja vaikka normaalisti asennoidun siten, että tarpeeksi hyvä musiikki ei tarvitse tuekseen maksimaalisia volumeja, en voi väittää, etteivätkö energiani olisi nousseet sitä mukaa kun volanappia käpälöitiin.
Ei Egoless silti timanttisesta seitsemänkymmentäviisiminuuttisestaan huolimatta kohonnut ylitse muiden, mikä ei toki varmasti ollut tarkoituskaan. Kun jäljellä oli enää LAS, mietin aavistuksen hädissäni, että eihän tämä vielä saa päättyä. Tunti tuntui epäreilun lyhyeltä ajalta. LASin setin aikana kävi kuitenkin jotenkin hämmentävästi niin, että aika tuntui ei nyt suorastaan pysähtyvän, mutta katoavan, eikä jälkeenpäin ollutkaan lainkaan sellainen olo, että ilta olisi jäänyt kesken, vaan päinvastoin. LAS soitti niin vaihtelevaa sekä loppua kohden suorastaan hämyisää tavaraa, että koin vikan tunnin ehdottomasti intensiivisimmin. Tahdoin sulkea silmät ja hukkua siihen äänivyöryyn. En muista suljinko, mutta ainakin musta tuntui siltä.
Tahtoisin kiittää ystävääni Mattia (kai me ollaan jo ystäviä eikä kavereita iik?), jonka vesipullo mahdollisti sataprosenttisen läsnäolon tanssilattialla, ja joka on ihan all around hyvä tyyppi. Luulin, että keikat ovat aina parhaimmillaan yksin koettuina, mutta kävi ilmi, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, jonka kanssa on aidosti kivaa jorailla. Kiitti myös sille yhdelle jäbälle, joka käy drum&bass-eventeissä vähintään yhtä ahkerasti kuin mä, ja joka aina välillä pomppaa jostakin lavan edustalle riehumaan ja jolle lähetän joka kerta telepaattiset rispektit erinomaisesta musamausta ja tavasta fiilistellä. Kiitos myös sille toiselle ihanalle ystävälle, jolta sain suklaata ja viikunaa, ja jonka kanssa jutellessa kotimatka oli paljon antoisampi kuin mitä se kokonaan yksin kuulokkeet korvissa taitettuna olisi ollut. Myös narikkamiekkonen oli miellyttävän kohtelias, eikä osoittanut minkäänlaista ärtyneisyyttä, kun kävin kinuamassa reppuani voidakseni diilata korvatulppia niitä tarvitseville. Itse asiassa kukaan ei tänä iltana ollut tippaakaan tyhmä, mitähän magiaa tämä on?
En tiedä onko tässä vaiheessa turhaa sanoa kiitos järjestäjille ja musiikintekijöille ja kaikille hyville ihmisille, joiden ansiosta tämä yö oli olemassa, mutta kiitos.
Saavuin kotiin niin onnessani, että en pystynyt nukahtamaan purkamatta euforiaani johonkin, joten kirjoitin tuntoni aamuviideltä päiväkirjaan, ja laskin raapustamastani tekstistä seuraavana päivänä seitsemän sydäntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti