Helsinki Sound System Weekender 23.-24.3.

High Kulcha - Intergalaktik Sound System @ Merikerho 23.3.
Helsinki Dub Club - Healing of the Nation & Ivah Sound System @ Side Club 24.3.

Jos olen joskus murehtinut sitä, että hehkutanko musiikkia ja näitä musiikintäyteisiä öitä liikaa, niin nyt jos koska mun pitäisi olla huolissani. Viikonloppu täynnä musiikkia, joka on kuin tuntikausia kestävä rukous, yksinkertaisesti avasi mun sydämen.

Ensin muutama sana uskonnosta. Ihan muutama vain, lupaan! Olen aikoinaan ollut hyvin määrätietoinen ateisti ja kaiken henkisen hihhuloinnin yrmeäkasvoinen vastustaja. Valtaosa uskonpuutteestani kohdistui kristinuskoon, mutta en jaksanut pohdiskella minkään muidenkaan uskojen tai silmälle näkymättömien energioiden mahdollisuuksia. Uskoin, että kun kuolemme, me maadumme ja that's it, ja ettei mitään sen suurempaa ole. Uskoin, että kehomme toimii pelkkien fysiologisten prosessien alaisena, ja että ihmisen on selvitäkseen kamppailtava stressipäissään, nauttien elämästä korkeintaan maltillisesti ja järkevästi.

Sitten tapahtui asioita ja uskomukseni menivät mullin mallin, johtaen tähän pisteeseen. En tiedä miten tämän pisteen avaisi yksinkertaisesti, mutta no... kaikki muuttui. Ja musiikki oli siinä muutoksessa ratkaisevana tekijänä. En edelleenkään usko kristinuskon Jumalaan, mutta mielestäni eri uskonnollisissa suuntauksissa on paljon enemmän yhteistä kuin aiemmin ymmärsin olevan mahdollista. Nimi sille kaiken läpäisevälle energialle vain on eri.

Mulle on suotu sellainen onni, että monet eri musagenret pystyvät toimimaan riittinä sen jonkin syvimmän herättämiseen, mutta se tyylilaji, mitä nyt perjantain ja lauantain aikana kuulin ja tanssin, on kuitenkin, lopulta, suorin ja vahvin väylä. Dubia, roots reggaeta ja bassoisia steppereitä (okei nämä englanniksi niin uljailta kuulostavat nimitykset menettävät kyllä suomennoksessa hieman herkullisuuttaan) kaksi yötä putkeen ja mun raskaan kevään jäljiltä aivan nukuksissa ollut sielunelämä roihahti takaisin täyteen hehkuunsa.

Ensimmäinen yö kului sympaattisella Merikerholla, jonka venemäinen sisus ja aavistuksen vinossa oleva tanssilattia on hämmentävän toimiva ratkaisu tanssimiseen. Merikerholla kunnioitettiin äänentoistojärjestelmää nimeltä Intergalaktik Sound System, joka on toiminut Helsingissä yli kymmenen vuotta (luin siis facebookista... olen nimittäin vielä niin tutustumisvaiheessa, että Ivah Sound sekä Salamari Soundsystem ovat mulle ainoita ennestään tuttuja nimiä). Tässä vaiheessa mulle ei kuitenkaan enää tullut yllätyksenä se, että fyysinen äänentoistojärjestelmä on kasattu dj-pöydän tilalle, jota kohti tanssiminenkin suunnataan, samalla kun sound systemin ihmisosapuolet ovat jossain sivussa tai takana. Musta käytännössä on jotain valtavan hienoa ja nöyrää - annetaan musiikin puhua, ja annetaan arvo sille, mikä sen musiikin meille kuljettaa.

En ehtinyt olla Merikerholla kuin pari minuuttia ennen kuin huomasin: miten kaikki ovat näissä tapahtumissa aina niin hyvällä tuulella? Drum&bass-porukka pääsee yhteisöllisyydessä ja jaetussa rakkaudentunnussa aika korkealle, mutta missään en ole kohdannut niin avointa, hymyilevää ja turvallisen tuntuista tanssilattiaa kuin näissä tämän tyylin kekkereissä. Kaikenlainen sekoilu ja töniminen puuttuu kokonaan, siis todella ihan kokonaan. Kaikki tuntuvat kunnioittavan ja rakastavan itseään, kanssatanssijoita sekä ennen kaikkea musiikkia. Hyväntahtoisuus tarttuu ja säteilee yhdestä seuraavaan, niin, että olen jälkeenpäin parhaimmillaan monta päivää sellaisessa pyytettömässä hyväsydämisessä moodissa, jossa haluaisin olla aina ja koko ajan.

Olen joskus tässäkin blogissa dissannut reggaeta, mutta niin vain ihminen kehittyy ja muuttuu. En edelleenkään kuuntelisi sitä itsekseni kotona, mutta lopulta raja sen välillä, mikä on reggaeta, roots reggaeta ja dubia, ei ole suuri. En osaa edes määritellä, mitä perjantaiyönä kuultiin, mutta jotain ja kaikkea näistä. Turha muutenkaan jumittua sanallisiin määritelmiin, kun ainoa, millä on väliä, ja mikä vaikuttaa mihinkään, on se tanssilattialla tapahtuva kehollisen ja mielellisen yhdistyminen joksikin äärettömäksi.

Kuva

Kappalevalikoima oli tunnelmaltaan moniulotteinen, sillä mukana oli sopiva sekoitus tanssittavuutta, keveämpää lainehtimista, tuhteutta ja riehakasta bassoilua. Valtaosa biiseistä soitetaan niin, että ensin tulee "oikea" versio ja sitten dub-versio - joka tuntuu mun mielestä lähes aina paremmalta. Se tuntuu usein riisutummalta, syvemmältä ja viettelevämmältä, basso pääsee intensiivisemmin esiin ja kokonaisuudessa tuntuu olevan enemmän huomion nappaavia nyansseja kuin alkuperäisessä, usein jotenkin iloisemmassa ja instrumentaalisemmassa versiossa. Mieleeni perjantailta jäi etenkin eräs hitaasti rakentunut dub-versio, joka oli aivan tuskallisen kaunis (tuskalliseksi menee kun jokin kuulostaa niin hyvältä, ettei enää edes tanssimisella pysty ilmentämään sitä tuntemusta), jonka bassot lisääntyivät asteittain ja joka oli kuin pyörteilevästi etenevä musiikillinen ekstaasi, joka vei tajunnan tuolle puolen. Huh.

Oman olennaisen lisäyksensä kaikkeen siihen musiikilliseen ilonpitoon toi tietysti MC Nestori, jonka jutut olivat täynnä musiikkiin ja kulttuuriin kohdistuvaa rakkautta ja kunnioitusta. En aina edes erota kuuluuko massiivisista kaiuttimista tulviva ääni MC:lle vai biisin laulajalle, mikä kertoo siitä, että mikissä on joku todella asiansa osaava tyyppi. Jännä, että kehoitukset henkiseen tutkimusmatkailuun ja "spiritual eye":n avaamiseen eivät nosta mun karvoja pystyyn yhtään samalla tavalla kuin jos joku haluaa tyrkyttää mulle kristinuskon Jumalaa, vaan päinvastoin, rakastan muistutuksia siitä, mitä kohti sisäisen katseeni suunnata. Lienen löytänyt ympyräni.

Meinasin kolmen jälkeen lähteä pois, kun työpäivän ylleni valuttama stressi ja aikainen herätys alkoivat painaa, mutta en yksinkertaisesti pystynyt lähtemään. Istuskelin aikani, ja päätin monta kertaa, että nyt - silti en pystynyt. Lopulta palasin takaisin keskelle musiikkia ja sieltä ne voimat aaltoilivat takaisin, niin että vikan tunnin aikana sain jäljelle jääneen kourallisen kanssa nauttia lähes tyhjästä tanssilattiasta. Parhaita asioita koko maailmassa on kunnollinen tila tanssia, sekä fyysisesti että mielellisesti. Vapaus ilmaista itseään kuten tahtoo, minkälaisten ja minkäkokoisten liikkeiden kautta tahansa, on aivan suunnaton onni.

Perjantai oli niin hieno, etten osannut odottaa sitä, mitä lauantaina tapahtui. Mitä silloin edes tapahtui? Kuin jokin olennainen olisi muuttunut... something shifted. Tällä kertaa sessio tapahtui Side Clubilla, joka on diskopallomaisine värimaailmoineen ja naapuripubin karaokepuolineen jotenkin simppelin kotoisa. Tanssilattialle oli mahdutettu peräti kaksi sound systemiä, Ivah Soundin sekä Healing of the Nationin. Jälkimmäinen on minulle varsin tuntematon, mutta Ivah Sound on kirjoissani jo ehdottoman takuuvarma rakkauden lähettiläs, niin monesti olen heidän bileistään maailmoja syleilevänä tähtisilmäisenä lämpöä täynnä olevana lapsosena lähtenyt. Kahden sound systemin välillä vuorottelu toimi hienosti, vaikka muutaman biisin setit ja kääntyily yhdestä tanssilattian kolkasta toiseen hieman katkoivatkin hurmiotilaa. Toisaalta ihan hyvä - jos joku ei olisi ollut katkomassa, olisin varmaan lipsahtanut pysyvästi johonkin vaihtoehtotodellisuuteen.

Ensin siveellinen tekninen puoli. Mun on tosi vaikea erotella, miten nämä kaksi sound systemiä erosivat toisistaan äänentoiston tai selektion suhteen, sillä mulle laatu oli niin samalla viivalla ja puhtaasti nautinnollista. Jos nyt väkisin yritän lajitella, niin Ivah Sound oli dynaamisempi ja vallattomampi, kun taas Healing of the Nation oli hartaampi ja upottavampi. Toisaalta jako voi johtua ihan fyysisestä sijainnista: Ivah Soundin vuorot koin kauempaa ja taaempaa, jolloin pystyin tanssimaan vapaammin ja kokemaan musiikin enemmän ulkoapäin kuin Healing of the Nationin, jonka aikana seisoin usein lähes skobeissa kiinni ja pääsin niin ollen automaattisesti syvemmälle musiikin kerroksiin.

Molempien porukoiden kohdalla olin hämmästynyt siitä variaatiosta, mitä musiikkivalinnat jatkuvasti tarjosivat. Oli hitaampaa keinumista, jonka äärelle pystyi rauhoittumaan kuin polvistuen jonkin pyhän eteen, ja toisaalta oli niin uskomattoman mukaansatempaavia bilebiisejä, että voi juku! En tiedä onko bilebiisi paras ilmaisu kuvaamaan tätä musiikkityyliä, mutta hitsi, nämä jos mitkä ovat bileet: kun koko tanssilattia heittäytyy koko kehollaan hakkaavaan bassorytmiin ja jakaa keskenään fokuksen, joka on täysillä suunnattu musiikkiin, syntyy niin kokonaisvaltainen kollektiivinen hurmos, ettei mikään ihme, että olen joskus päiväkausia jälkeenpäin aivan rakastunut kaikkeen ja kaikkiin.

Eniten näiden tanssibiisien joukossa riemastuin niistä, jotka muistuttivat tikityksineen ja tahtilajeineen räppiä. En tiedä edes mikä instrumentti se tikitys on - haitsut? -, mutta mielessäni se yhdistyi träppiin (tämä ei ole loukkaus! vaikka tiedän, että monissa tämä jalo räpin alagenre saa aikaan kammoksunutta pään pudistelua) kaikessa tanssittavassa koukuttavuudessaan. Jos jossain tikittää, mun keho liikkuu. Kuitenkin, kaikista eniten tahdon kiittää loputtomiin bassoa; sitä syvää, spiraalimaista, loputonta, muuntautuvaa bassoa, jonka illan artistit meille soivat.

Kuva

Räpistä puheen ollen, oli paikalla mikkiin tarinoimassa myös Puppa J, jonka Oi aikoja! oli mulle aika tasan 9 vuotta sitten hurjan lohdullinen levy. Olin silloin juuri muuttanut vanhempien hoivista omilleni, ja samoihin aikoihin läppärini lähti viikoiksi huoltoon. Olin siis pakotettu kuuntelemaan pelkkiä fyysisiä levyjä, mikä on tällaiselle lellitylle nykyajan internet-kasvatille aika outo skenaario. Pyöritin kuitenkin päivästä toiseen Oi aikoja!:a ja voin hyvin. Tänä yönä Puppa J:n (tai ainakin luulen että se oli Puppa J?! Apua? En luota enää mihinkään muistikuviini) hassut freestylepätkät naurattivat kaiken uppoutumisen keskellä, ja sai mut tajuamaan, että koska jokin oleellinen osa mua on ikuisesti sidoksissa räppiin, ei mikään ihme, että dubikin kiehtoi mua jo ennen kuin edes tiesin mitä se on. Toki räppi on ajatusmaailmallisesti ja skenellisesti hyvin kaukana mistään dubiin liittyvästä, mutta puhtaan teknisesti löydän osasta näiden genrejen kappaleita yllättävän paljon yhdistäviä elementtejä.

NONIIN, sitten astahdetaan kaiken sinetöivälle ei-rationaaliselle puolelle, jes! Tanssin etenkin lauantaina pitkälti silmät kiinni, ja voi jukra mihin ulottuvuuksiin sisäänpäin kääntymällä pääsee. Usein musiikki alkaa heti tämän eniten käytössä olevan näköaistin sulkeuduttua tuottaa kaikenlaisia parantavia ja visuaalisesti upeita, syvänvärisiä mielikuvia, ja tällä kertaa sekä perjantaina että lauantaina nuo mielikuvat pyörteilivät raikkaassa vihreässä, uudessa kasvussa ja sykleissä, jotka samalla tavalla kuin vehreys symboloivat mulle ikuista virtaa. Näin säkenöivän värisiä kasveja ja kieppuvia mandaloita, näin pelkkää häikäisevää valkoista ja virtaavia abstrakteja kuvioita. Musiikki myös ohjaa kehoa muuhunkin intuitiiviseen liikkeeseen kuin tanssimiseen, sillä huomasin usein joko katselevani korkeuksiin pää takakenossa (mitä oikein katselin?) tai pitäväni käsiä rintakehäni tai kurkun päällä, ikään kuin auttaen näitä chakroja avautumaan. En yhtään ihmettele, että vihreä oli molempien iltojen dominoiva väri, sillä näissä sessioissa sydänchakraa on mahdoton pitää kiinni. Ja kuka edes haluaisi?

Nyt otetaan pieni hetki chakroille. Tiedän jo pelkän sanan aiheuttavan monissa valtavaa vastustusta, ja aivan pari päivää sitten sain kommentin: "Oot nyt toinen jonka tiedän puhuvan chakroista tosissaan, sitä toista pidän hieman idioottina. Älä anna täs käydä samoin". Harmillisesti se mielikuva, mikä toisilla on musta, ei ole mun käsissä, ja jos se on chakrojen vuoksi mureneva, olkoon niin. Joskus huomaan suorastaan tuohtuvani siitä pilkasta, mitä tämän aihepiirin tiimoilta kohtaan, mutta usein se lähinnä huvittaa. Hyvin mielelläni keskustelisin siitä, miksi chakrat tuntuvat monista niin inhottavilta, ja miksi niihin on mahdotonta suhtautua neutraalisti. En tietenkään edellytä, että kaikkien pitäisi uskoa samaan, mutta jos ne ovat mulle olemassa ja jos niiden avaaminen on auttanut mua räpiköimään ylös henkisistä raskaanmustista vesistä, miten se on keneltäkään pois? En myöskään koe älyllisen kapasiteettini radikaalisti pienentyneen chakrojen ilmestyttyä elämääni, vaan päinvastoin: olen onnellinen, että rationaalis-tieteellinen maailmankuvani on laajentunut ja syventynyt muille alueille, viis siitä ovatko ne alueet joillakin super-legit työkaluilla ja mittareilla ja kaavioilla todistettavissa.

Noniin, takaisin öihin. Mulla ei ole enää paljoa sanottavaa, sillä sitä ultimaattista tunnetta on vaikea välittää, höpisin mä kuinka kauan tahansa. Muistan vain miettineeni monesti, olenko koskaan ollut näin onnellinen ja onko sydämeni koskaan ollut näin auki. Totta kai se on, mutta luulen tuon onnen olevan laadultaan sellaista, että kun se vyöryy tietyn pisteen yli, sillä ei enää ole rajoja eikä ominaisuuksia - se on niin loputon ja läpäisee kaiken, ettei mieli pysty käsittämään sitä eikä muistamaan sitä jälkeenpäin. Voi olisinpa aina yhtä auki. Toinen, mitä koko kehoa värisyttävä bassokylpy vahvasti kohottaa, on seksuaalienergia, jonka miellän elämänenergiaksi. Se tekee kaikesta intensiivisempää ja jännittävämpää, ja se luo yhteenkuuluvutta ihmisten välille.

Niin, se yhteenkuuluvuus. Olen tässä koko ajan kiittänyt musiikkia, mutta kaikki te, jotka nautitte öistä kanssani, sekä artistit että kuuntelijat, kaikki me jotka olimme yhdessä tätä varten kokoontuneet, eivät nämä tuntemukset ja vaikutukset olisi mahdollisia ilman sitä. Musta on aina järisyttävän hieno ilmiö, kun tanssilattialla jokainen todella antautuu musiikille, eikä tule tuoppi kädessä keskelle tanssivaa porukkaa huutokeskustelemaan menneen viikon tapahtumista. Se yhteinen keskittyminen tarkoittaa yhteistä värähtelytaajuutta, joka kollektiivisuuden voimasta leviää ja kohoaa.

Kiitos ja rakkautta.

Abyss 10.3.2018

DJ:

WALTER

VENAE

ANTON NICO

JESPER AISTI

VALTTERI VÄISÄNEN

GALACTIC WARMACHINE

VJ:

XANA

BYE FELIPE

Onnea Abyss 2v!

Eilinen havahdutti siihen, että tosiaan, siitä on jo kaksi vuotta kun viimeksi hehkutin tämän poppoon bileitä ja olin aivan autuaana kokemuksistani nykyään kuopatussa Espoon Lintuvaarassa sijainneessa bilehökkelissä. Nyt on siis mitä otollisin tuokio upota uusiin hehkutuksiin ja tässä painostavalta tuntuvassa viikonlopun tansseista seuranneessa univajetilassa lohduttautua elämällä uusiksi viime yö, joka oli suorastaan säkenöivä. Tai no, voiko huonompaa sanaa löytää kuvaamaan noita tunteja, jotka olivat sekä tilallisesti, mielellisesti että audiollisesti varsin hämyisät ja bassoisat... mites massiivinen? Vaikka nyt ei suoranaisesti puhuta junglesta, niin varsin hulppeissa olotiloissa tuolla musiikin syövereissä jälleen sai oikeuden olla.

Onnistuin taas kerran omalla vitkastelullani sabotoimaan oman onneni: kokonaan sivu suun meni illan aloittanut Walter, ja hivuttauduin tanssilattialle vasta kun Venaen setistä oli jäljellä enää neljäsosa. Olin tosin kiirehtinyt paikan päälle varsin ajoissa normaalina stressipäisenä "apuaaa mitä jos koko paikka on jo täynnä mitä jos en mahdu sisään apuaaa" -itsenäni, niinkin reippaasti askeltaen, että mua halaava kaveri kommentoi "sä oot niin hikinen että oot vissiin jo ehtinyt tanssia". En siinä vaiheessa harmillisesti vielä ollut, mutta hikisyys onneksi kyllä maksimoitui myöhemmin - rakastan hikoilua silloin kun se johtuu näin mielekkäistä prosesseista! Ja mielekkyydestä puheen ollen hyppäänpä nyt takaisin Venaen settiin enkä jaarittele enempää omien talirauhasteni tuottavuudesta. Jäin siis paitsi valtaosasta luultavasti ihanan syvää dubiteknoa sisältäneestä setistä, mutta ehdin kuitenkin vikan puolen tunnin aikana vaipua sen verran perinpohjaisesti musiikin uumeniin, että jo meneväksi äitynyt mutta kuitenkin seesteisyytensä säilyttävä huipennus oli täydellinen initiaatioriitti yöhön.

Rakastan yli kaiken niitä hetkiä tanssilattialla, kun kyseessä ei ole mikään pauhaava tekno vaan monivivahteinen, verkkaisesti mutta mielenkiintoisesti etenevä pehmeäbassoinen matka, ja kun basson hetkeksi vetää hiljaiseksi ja antaa kevyempien elementtien vallata tilan ja kaikki on yhtä korkealla liitelevää odotusta, ja kun sen basson sitten antaa iskeytyä takaisin ja vetää mukanaan entistä syvemmälle tajunnan piilotettuihin kerroksiin, niin... en edes tiedä mikä sana sille on. Ehkä 

mmmmmmmhhh

...

Okei ravistaudun takaisin tähän hetkeen tai siis eilisyön hetkeen kello kaksitoista. Sanon vielä Venaesta sen verran, että jos et ole vielä tsekannut, niin tsekkaa nyt hyvä ihminen hänen soundcloudinsa, josta löytyy mitä lumoavimpia miksauksia. Samaan mainostaukoon (joka ei muuten ole edes maksettu kelatkaa) voinkin saman tien heittää Anton Nicon vastaavan sivun, jonka uusin miksaus kertoo paljon siitä, mitä Abyssissa kuultiin. Parempi se on kuunnella kuin lukea ontuvia selityksiäni, sillä en tiedä miten kuvaisin sitä musatyyliä, jota Anton Nico soitti - pystyn korkeintaan avaamaan sitä tunnetilojeni kautta. Riemu, nautinnollisuus, onni ja riehakkuus eivät kuitenkaan valitettavasti riitä kuvaamaan musiikin teknistä puolta, mutta oli mitä oli, kokemus oli aivan älytön.

Miten Helsingin bileskene voi olla yhtäältä niin monipuolinen ja aktiivinen, mutta toisaalta niin suppea? Tarkoitan tässä soitettavien genrejen variaatioita - miksi valtaosa soittaa niin puhdasta teknoa? Vai enkö ole tarpeeksi skenessä löytääkseni muunlaisiin bileisiin, ja olenko väärässä kun koen, että kokeellisemmat jutut ovat mitä pienin vähemmistö? Anton Nico onneksi korjasi osaltaan eloisaa bassomusaa janoavat tanssivajarini, ja nautin tästä yhdestä tunnista suunnattomasti. Musiikki oli tavallaan all over the place ja kuitenkin tiukkaa ja hallittua, kappaleet soljuivat yhtenäisinä mutta kuitenkin omina vallattomina tarinoinaan, basso oli leikittelevää ja hakkaavaa ja tempo väliin räppimäinen, väliin kreisibailumainen. Voi että, lisää tällaista pliis!

Jesper Aisti on mulle hämmentävä ja kiehtova hahmo, sillä ne harvat kerrat kun jonkin hänen settinsä olen kuullut, en oikein tiedä mihin mystisiin tiloihin ne mut ovat saattaneet. Luulen että se johtuu niistä psykemäisiksi mieltämistäni vivahteista, joita näihin teknomaisiin kokonaisuuksiin salakavalasti on upotettu, ja jotka vievät sellaisille hämärän rajamaille, että sieltä ei noin vain livahdeta pois. Onneksi nyt puhutaan siitä hiippailevammasta psykestä, eikä NYT VEDETÄÄN TÄYSII KOLME VUOROKAUTTA KOSMOS-FESTAREILLA UMTS UMTS UMTS -psykestä (jolle toki on aikansa ja erittäin mielekäs paikkansa, mutta jolle en ihan niin varauksetta syty).

En osaa sanoa Jesper Aistista myöskään tältä yöltä paljoa, sillä vaikka tanssin ja nautin, muistissani on tämän setin kohdalla jonkin verran sumua. En tiedä mistä se johtuu - ehkä siitä, että kuuntelin alkuosan setistä seinän toisella puolella patjoilla lojuen, ja sinä aikana ehdin käydä epämääräisen liikemeditaatioon liittyvän keskustelun miehen kanssa, joka katseli puhuessaan silmiin eeerittäin merkityksellisesti ja intensiivisesti, samalla kun toisella puolellani vedettiin surutta viivoja kännykän näytön päältä, jonka jälkeen sain tältä niiskuttavalta kaksikolta sekavahkosti esitetyn kysymyksen "oisko hei myydä jotain juotavaa?". Jotain etenemistä tässä ug-bile-urassani on näemmä tapahtunut, sillä vuosi sitten todistaessani samanlaista pirinkiskomisnäytelmää täytyy myöntää, että se sai mut aavistuksen varpailleni, kun taas nyt lähinnä huvitti. Teknoon sun muihin liittyvä päihdekulttuuri on loputtoman mielenkiintoinen aihe, josta voisin jaaritella ummet ja lammet, mutta en nyt tähän kontekstiin änge sitä sen enempää. Kiteytetysti lääväisyys ja sekavuus tanssilattialla välillä kismittää, mutta noin muuten kukin kiskokoot mitä lystää, kunhan se ei tunnu itselle pahalta tai ole oman päätäntävallan ulottumattomissa.

Tunnelma kotoisassa Omenapuutalossa oli muutoin kiitettävän syleilevä, jopa sen verran, että tuntui mielekkäältä käydä istuskelemassa pehmeässä leponurkassa ja vain katsella ja vastaanottaa ilmapiiriä. Vaikka olin univajeesta ja arkielämässä meneillään olevista prosesseista johtuen kaukana parhaasta sosiaalisesta itsestäni - eikä musta erinomaisimmillanikaan saa mitään säkenöivää social butterflyta - koin ympäristön niin sallivaksi, että oli tosi ok olla ulosannillisesti raukea ja kömpelö. Tanssilattian puolella taas musiikista ja visuaaleista koostuva kokonaisuus oli sen verran skarppi, että tuntui helpottavalta heittää sosiaaliset koodistot menemään (kiehtoisi kyllä opetella heittämään tarpeettoman äärimmilleen hiotut kohteliaisuusroolit menemään noin muutenkin) ja muuttua pelkäksi keholliseksi olennoksi. Visut olivat mitä mainioimmat: kekseliäitä seinän poikki lipuvia eliöitä, sensuelleja hahmoja ja kuin ikiaikaisia viisauksia kuiskiva vire. Sori muuten visuaalinurkkauksen Bye Felipe ja Xana (jos teitä siis oli siellä kaksi tekijää, en tiedä kun olen tästä visuskenestä niin ulkona), että nuohosin siinä oviaukkonne edessä suuren osan ajasta ja peitin näkymät, mutta tanssilattian takaosa on pitkään ollut vastustamattomasti puoleensavetävä turvavyöhykkeeni.

Kun Valtteri Väisänen otti ohjakset käsiinsä, alkoi vapauttava hyökyvä riehutekno. Kun aiemmin harmittelin bileissä soitettavan musiikin liian yhtenäistä linjaa, en suinkaan tarkoittanut, etteikö puhdas nopeatempoinen tekno olisi sydäntäni lähellä. Kun se kerran hypnotisoi, ei sen haluaisi päättyvän ikinä. Valtteri paahtoi menemään, mutta ei monotonisesti, sillä vaikka puolitoistatuntinen lähti heti täysillä käyntiin, mahtui sen sisään monen monta suvantoa, ylös-alas-hyppelyä ja diipimpää möyrimistä. Tällä yön pimeimmällä hetkellä meinasin pahaenteisesti alkaa nuokkua, kun unenpuute painoi liiaksi päälle, mutta Valtteri tarjosi täydellisen kadotuksen tiheällä teknovyöryllään. Miten olis Väisäsen sijaan Valtteri Vyöryvä?

Sitten tuli junkka!!! Mikä ekstaasi huhhh huh huh! Nytkin hihityttää kun mietin esiintyjälistan kruunaavaa GALACTIC WARMACHINE -nimeä, joka kuitenkin osoittautui täydellisen osuvaksi nimitykseksi sille avaruusalus-drum&bassille, jonka ilmoille heitti aiemmin Nabic-nimellä Abyssin bileissä soittanut ihana junkkajäbä. Olin kaksi vuotta sitten aivan myyty Nabiseen yllätyksellisestä ja viekkaasta setistä, ja vaikka meno oli tällä kertaa täyttä hurjastelemista alusta loppuun, olin aivan yhtä hämmentyneen hullaantunut. En olisi ikimaailmassa arvannut, että pystyn syttymään vahvoja neurovaikutteita sisältävästä kaahailevasta drum&bassista, mutta niin vain syke vei mukanaan ja olin pelkkää onnea huokuvaa omasta tahdosta riippumatonta tanssienergiaa. Se, että herra Warmachine saa tyylilajista kuin tyylilajista rakennettua vangitsevan kokonaisuuden, kertoo taidosta nähdä biisien taakse ja musiikin sieluun: kyseessä ei ole pelkkä yksittäisistä kappaleista kasattu musiikillisesti yhteensopiva lopputulos, vaan jonkin suuremman hahmottaminen ja musiikin sisään imeytyneiden tunnetilojen tavoittaminen ja yhdistäminen. Ei ihme, että olo oli kuin joku olisi ravistellut jostain syvältä.

Kun viimeinen biisi oli aivan puun takaa Dub Phizixin The Clock Ticks, oli pakko laittaa silmät kiinni ja antautua sille rakkausvyörylle, joka rintakehästä purkautui ja yllätti mut täysin. En ole aikoihin herkistynyt drum&bassin äärellä, mutta tämä pitkään suosikkeihini kuulunut haikeankaunis biisi muistutti niin voimakkaasti siitä, mitä kaikkea hyvää elämääni on ilmestynyt kyseisen musagenren löytämisen myötä, että mitä muuta voi tehdä kuin heittäytyä kiitollisuuden ylitsevuotavaan virtaan?

Kiitos Abyss 💗 Lisäsitte rakkautta maailmaan.

Helsinki Jungle Mafia presents: Logistics (Hospital, UK)

Kuva

22.00-00.00 DJ TELM & DJ WILSON

00.00-01.00 PHYSICS B2B LAOS

01.00-02.30 LOGISTICS

02.30-03.30 BURMA B2B DJANE J7

Hosted by MC CYPHA

Okei. Ihan ensiksi saanen sanoa, että jos eilisillan laittaisi emojeiksi, se olisi tuhat tuliemojia. Tiedättekö sen, joka, jos omistaa iphonen uusimman emojisetin (on muuten hyvä tarjonta), on tällainen:

Olin alunperin tähdännyt Kaivohuoneelle yhdeksitoista, mutta koska olen minä, jumituin makoilemaan sängylle tapittamaan Sohvaperunoita ja syömään suklaata - tämä on mun mielestä ihan tosissaan esimerkki täydellisestä lauantai-illasta - niin ohi suunniteltujen kellonaikojen, että liukastelin lenkkareissani paikalle vasta kun dj-kisavoittajien DJ Telmin ja DJ Wilsonin settiä oli jäljellä alle neljäsosa. Hellyttävän yökerhomaisten sinne tänne sinkoilevien diskovalojen loisteessa bailasi jo miellyttävän kokoinen porukka, isoon tanssilattiaan verrattuna melkein hämmentävän kokonaisvaltaisesti jo näin aikaisin illasta täyttävä sakki. Tosin junkkabilekansa vaikuttaa olevan sen verran omistautunutta väkeä, että etkoilemaan ei juututa koko yöksi, vaan bileisiin saapuminen on ihan oikeasti illan pointti.

Kuten on tanssiminenkin. En malttanut ennen porukkaan sulautumista odottaa sekuntiakaan enkä tutkailla ympäristöä, kuten joskus täytyy ennen kuin musiikkiin pääsee heittäytymään, vaan dekkien takana oleva kaksikko tykitti niin täydellistä kamaa, että se suorastaan tempaisi mukaansa, melkein kuin omasta tahdostani riippumatta. Kun eka biisi, jonka bileisiin saapuessaan kuulee, on joku yllättävän hyvin toimiva Freestylerin d&b-versio (vaikka ei se missään kuulosta niin hyvältä kuin Mustan Härän tanssilattialla puoli tuntia ennen pilkkua), ja seuraavana Skepticalin Imperial (jos et tiedä niin paranna elämänlaatuasi ja kuuntele heti), niin huh. Olin myyty, ihan täydellisen myyty. Samalla harmitti vietävästi, että olin valinnut jonkun höpsön sarjan sen sijaan, että olisin vaivautunut paikalle edes vähän aiemmin, mutta enpä ehtinyt montaa sekuntia velloa murheissa energisten dj-jäbien menoa seuratessa.

Kellon lyödessä kaksitoista lavalla vaihtui kaksikko, nyt Helsinki Jungle Mafian bossman Physicsiin ja L.A.O.S:iin, joka on mulle kaikesta isoudestaan huolimatta melko tuntematon. Mielessäni yhdistän tähän nimeen maalailevuuden, melodisuuden ja suurieleisyyden, ominaisuuksia jotka saattoivat hetkittäin näkyä tulevan tunninkin aikana, joskaan ei dominoivasti. Vaikka illan starana toimi tietenkin ei välttämättä hirveän tiuhaan Suomea läsnäolollaan ilahduttava brittituottaja Logistics, mun on pakko todeta, että tämän äsken mainitun kaksikon setti sykähdytti itseäni eniten. Ei sillä, että tällaisissa vertailuissa ja soittajiin kohdistuvissa ennakko-odotuksissa ja arvottamisissa olisi mitään ideaa, mutta just sayin'. Tunti oli niin monipuolinen, niin vauhdikkaasti etenevä ja niin syvien bassojen kuorruttama, että olin ihan autuaana vain. Ajauduin jotenkin lavan edustalle, jossa oli vielä tässä vaiheessa helpottavan pienen kuplan verran tilaa, ja tanssin hetkittäin edessäni vihreitä täpliä ilmaan sinkoilevaan valoon uppoutuen, hetkittäin silmät kiinni, niin että en taas osaa sanoa yhtään mitään siitä mitä tunnin aikana musiikillisesti tapahtui. Jotain vaikuttavaa, joka sai mut olemaan täysillä ja ilmeisesti menettämään muistikuvani kaikesta tapahtuneesta heti kun tuli vika biisi.

Eikun ei, havahduin jo aiemmin, koska lavan eteen alkoi pakkautua enemmän porukkaa ja meinasin olla ihan pulassa siinä pääni ylitse toisilleen tuoppeja ojentelevien ja leveine hartioineen eteeni siekailemattomasti tungeksivien tyyppien uumenissa. Mulle on ikuinen mysteeri, kuinka kukaan voi syventyä edes tyydyttävästi musiikkiin silloin kun joka ikinen osa omasta reviiristä on valloitettu, sillä oma keskittymiseni hajoaa pirstaleiksi heti kun ympärillä säädetään ja häslätään jotain muuta kuin olennaista. Mulle on ihan sama, miten kukin iltansa viettää ja livemusiikkinsa nauttii, mutta tällaiset omat rajoittuneisuudet pakottavat luovimaan yleisön keskellä välillä häiritsevän tiuhaan tahtiin, että pääsisi uppoamaan siihen maagiseen tilaan, jossa on vain kehon liike ja kaikkialta vyöryvä musiikki.

Sinnittelin kuitenkin aikani siinä tiheimmässä ryteikössä ja toki Logistics oli alusta alkaen aivan hullun hyvä. Tiedostin sen kyllä ja nautin kyllä, mutta siinä levottomuuksissa ja ihmismassavellomisessa lavalta korvakäytäviin aaltoileva toiminta meinasi puuroutua ja menettää intensiivisimmän vaikutuksensa. Kunnes patistin itseäni siirtymään sivummas, eikä käynytkään niin kuin olin pelännyt: äänenlaatu tuntui heikkenemisen sijaan tarkentuvan ja eri vivahteet nousta esiin selkeämmin kuin lavan läheisyydessä. Ehkä halusin vain selvittää, mikä viehätys eturivissä on, mutta eipä selvinnyt. Oma nurkkaus best.

Logisticsin puolitoistatuntista kuvailisin mieluiten sanoilla tasainen ja kaunis. Tasaisuus ei tarkoita yksitoikkoisuutta, vaan yhtenäisiä kokonaisuuksia ja ei-äkkinäisiä ilmapiirinvaihdoksia. Alku oli menevä, keskiosa oli tunnelmallisempi ja loppuosa tulitusta. Joku kävi huutamassa, että Logistics oli kyllä täysin kahdenkympin arvoinen ja huusin takaisin NIIIINPÄÄÄÄ hymyillen kai kuin se keksi, mikä onkaan, hangonko? Tanssimisen sivuvaikutuksia on mahdottomuus pitää neutraalia naamaa. Jossain vaiheessa musiikki äityi sellaisille leveleille, että mua alkoi liikehdintäni myötä pienesti jopa pyörryttää. Senkin voinee lukea sivuvaikutuksiin. Ja samalla heittää erityspropsit Logisticsille, koska ei tuota ihan joka pirskeissä tapahdu.

Nyt kun kerran propseja heitellään, tahtoisin nakata sellaiset myös MC Cyphalle, joka vaikuttaa luonnonlahjakkuudelta tunnelmannostatusroolissaan. Jos tunnelma on jo dj:n ansiosta katossa, ja mc saa sen vielä kattoa korkeammalle, puhutaan jostain erityislaatuisesta. Taisin joskus johonkin blogihöpinään kirjoittaa, että en tajua mc:n roolia enkä sitä, miksi musiikin päälle täytyy mölistä, mutta nyt pyörrän puheeni nöyränä ja ilomielin. MC Cypha on jo monissa bileissä todistanut, kuinka taitava mikkikontrolleri (okei lopetan sanojen suomentamisen alkuunsa) on olennainen osa bileiden henkeä.

Ja sitten. Tiesin että Burma ja Djane J7 ovat aika hc, mutta he olivatkin ihan yli laidan hc. Tässä vaiheessa aloin huomata omissa energiatasoissani pieniä notkahduksia, kun nälkä kurni vatsassa ja fyysinen olemus ei oikein tahtonut seurata mielen kuohuntaa, mutta musiikin säälimättömyys toimi pelastuksena ja pakotti hyppäämään kaikin voimin mukaan, väsymyksestä viis. Viimeinen tunti oli pitkälti villiä kaahausta, mutta myös kompaktimpaa tikitystä ja armollisia suvantovaiheita. Vähän yli kolme yritin lähteä kotiin nukkumaan, mutta mitä vielä. Aina kun siirryin vähän lähemmäs uloskäyntiä, lähti lavalta joku niin häkellyttävän ravisteleva biisi, että en voinut kuin jäädä. Miten kappaleet, joiden elementit osittain kuulostavat rakennustyömaan koneilta, voivat saada aikaiseksi niin suuria määriä mielihyvää, en ymmärrä, mutta onneksi jäin. Ja Djane J7, mistä noita glitterisiä kuulokkeita saa?!

Tuntuu ankealta kirjoittaa näin sivuhuomautusmaisesti visuaaleista, jotka olivat ehdottoman lempivisuaalityyppini Matlock Visualsin taituroimat, mutta en osaa ujuttaa niitä tuonne tekstiin, vaikka ne ujuttautuivat koko yön aikana vahvasti koko kokemukseeni. Takaseinälle heijastetut tyylitellyt kuvat, kuviot ja tekstit toimivat hetkittäin suorastaan jonkinlaisena pelastuksena, johon sukeltaa, kun tarvitsi tasapainottavaa kiintopistettä. Ei sillä, etteikö eilistä maanläheisissä ja mun silmiin viehättävän ruosteisen väreissä sykkinyttä liikkuvaa kuvaa olisi muutenkin katsellut silkasta sen katselemisen ilosta. Mä nautin.

Olin perjantaina muutaman tunnin notkumassa psyken tahtiin, mutta niin kivaa kuin se parhaimmillaan onkin, en voi millään tasolla verrata tuntemuksiani niihin, joita saan junkkabileistä. En ehkä ota kauheasti kontaktia keneenkään ja saatan marmattaa tungoksesta, mutta oikeasti olen hirveän hyvilläni siitä, että ihmisiä on ja että saan olla osana tätä. Olen yksinkertaisesti niin äärettömän onnessani näissä kemuissa, ettei mikään muu musatyyli päihitä näistä saatavaa euforiaryöppyä. Läjäpäin kiitollisuutta lähetän!

Abyss 5.3.2016

Kuva

C A E b 2 b C R I B A

A N T O N N I C O
Q U E M A & V E N A E

Y O N A G U A L

N A B I C

W A L T T E R I

Voi jestas sentään jälleen, mitkä bileet. Joskus mietin, että tahtoisin muuttaa pois Helsingistä, varsinkin silloin kun kevät kääntää kelkkansa ja muuntautuu nahkeaksi loskalumisateeksi, kuten tänään, mutta sitten muistan, että muualla ei ole Helsingin pippaloita eikä varsinkaan ug-pippaloita. No hyvä on, saattaisin saada kohteesta riippuen vastineeksi aivan uudet musaympyrät, mutta en tahdo pois nykyisistä, vaan haluan sukeltaa syvemmälle ja useammin ja enemmän ja kovempaa.

Koska Abyss järkättiin käsittääkseni ensimmäistä kertaa, en ollut etukäteen aivan varma siitä, mitä konsepti pitää sisällään tai millaista musiikkia yön aikana tarjoiltaisiin. Kuuntelin toki otteita tapahtumasivulla kiitettävän havainnollistavin tekstein esiteltyjen artistien soundcloud-tileiltä, ja tulin siihen tulokseen, että vaikka ensi alkuun oletin, tai siis toivoin, kyseen olevan drum&bassista, tuntui painotus olevan teknossa. Lähdin joka tapauksessa varsin innostuneena Espoon puolelle ja kiitin onneani siitä, että samaan bussiin sattui porukkaa, joka oli mitä ilmeisimmin suuntaamassa samaan päämäärään. Jos olisin harhaillut perille ilman suuntaa näyttävää kourallista ihmisiä, olisin luultavasti poukkoillut ulkosalla tuplasti pidempään, ja koska olin jo valmiiksi missaamassa illan aloittaneen Caen ja Criban b2b-setin, halusin päästä perille mahdollisimman pian. Kuulin myöhemmin, että tämä kaksikko oli kuulemma vetänyt pääosin junkkaa, joten harmistukseni nousi entisestään, mutta itsepähän jumittelin kotona kypsästi The Carrie Diariesin parissa etkoillen.

Olin ovella ennakkolippuineni puolenyön aikoihin, juuri kun Anton Nico aloitti. Ennakkopiletti tuli tarpeeseen, sillä vaikka saapuessani ei ollutkaan jonoja, myytiin tapahtuma loppuun varsin pian sen jälkeen. Ennen kuin pääsin tanssilattialle asti, pyörin hetkisen hämärässä tilassa jostain syystä ihan pihalla. En ensin millään meinannut keksiä, mihin piilottaisin takkini, ja ängin sen lopulta narikan alle pieneksi palloksi, toivoen lattian olevan joten kuten hygieeninen (hehe juu varmasti) ja myttyisyyden estävän sen, että joku vahingossa vetäisi rakkaan Kosmos-festareilta hankitun tonttulakkitakkini päälleen ja katoaisi se yllään yöhön. Tämän operaation jälkeen tungin reppuni samaan epäilyttävään rakoon, vain hakeakseni sen muutaman minuutin päästä viereeni tanssilattian seinustalle. Olen vissiin liian kokematon ug-bile-vieras, sillä pasmani menivät jollain tapaa täysin sekaisin enkä meinannut alkuun lainkaan saada kiinni siitä, minkälaisessa tilassa tai minkälaisen ihmisjoukkion keskellä olin. Ihmettelin myös tupakansavuista ympäristöä, jonka jäljiltä kaikkiin vaatteisiin ja hiuksiin tarttui se äklö lemu, jota vihasin silloinkin, kun itse vielä poltin, ja joka vaatii joskus useamman pesun irrotakseen kokonaan. Tosin täytyy myöntää, että tupakoivassa dj:ssä on jotain kiistämättömän seksikästä (moi Anton Nico).

Tällä hämmennyksellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paikan yleisen viihtyvyyden kanssa. Tanssilattia oli sopivan tiivis, joskin hetkittäin liiankin ahdas, ja esiintyjälavan takaseinustalle koko yön heijastetut visuaalit lisäsivät huomattavasti kokemuksen nautinnollisuutta. Propsit niistä Pythagoras Fluxille! Olen joskus aikoinani ajatellut, että nuo värikkäät ja monikuvioiset heijastelmat toimivat vain niille, jotka ovat muunnelleet tajuntaansa muutenkin kuin musiikin keinoin, mutta kyllä niillä vain on ratkaiseva merkitys riippumatta katselijan päihtyneisyyden tasosta. Kauniisiin väreihin ja hypnoottisesti liikuskeleviin muotoihin on helppo upota musiikin avulla, ja mikä tärkeintä, tämä toimii myös päinvastoin. Mun on joskus vaikea keskittyä musiikkiin toivomallani intensiteetillä, jos ympärillä höpistään, ja silloin kun silmien jatkuva kiinnipitäminen tuntuu liialliselta eristäytymiseltä, toimii visuaalien tuijottaminen täydellisenä fokusointikeinona. Kai se on useamman aistin virittyminen, joka tekee kokemuksesta niin kokonaisvaltaisen.

Paikkaan laskeuduttiin kapeita portaikkoja pitkin, kuin salaperäiseen luolaan, ja toisia portaita kipuamalla pääsi ylemmälle tasolle, jonkinlaiselle parvelle, josta näki tanssilattian yli ja josta sai ruokaa ja jossa pystyi hengailemaan. Olin kuitenkin niin arastelija, etten käynyt yläkerrassa kertaakaan, sillä en tahtonut lähteä tunkemaan vellovan ihmismeren läpi vailla tietoa siitä, mihin olin suuntaamassa. Ihan täysin hölmöä, I know, mutta uudet tilat ja tuntemattomat naamat vaikuttavat muhun näin.

Löysin joka tapauksessa aikani sekoiltuani itseni onnellisesti tanssilattialta, ja kuten aina, ihan vahingossa ja tiedostamatta, asettauduin vasempaan etunurkkaan äänentoistosysteemien tuntumaan. Yritin säännöllisin väliajoin vetäytyä kauemmas tämän booming bassin juuresta, mutta jokin selittämätön voima veti mut aina takaisin. Anton Nico soitti erittäin erittäin hyvältä tuntuvaa musiikkia, pehmeää mutta skarppia. Tai siltä kai syvät bassot aina tuntuvat. Ne samaan aikaan syleilevät mutta pitävät kuulijansa varpaillaan. En tiedä meneekö tämä eka kuulemani puolitoistatuntinen virallisesti teknon alle, mutta musta se tuntui enemmän houselta, tai niin ainakin kehoni reagoi. Oli mahdotonta pysytellä paikoillaan, sillä vellovat musiikkiaallot pitivät koko ajan pienessä liikkeessä. Olen joskus epäillyt housen toimivuutta tanssilattialla, varsinkin jos kyseinen soundi dominoi koko iltaa, sillä niin hyvä mieli kuin sen kuuntelemisesta tuleekin, siitä puuttuu teknon ja varsinkin d&b:n potku ja särö. Se on kuin yhtä pumpulia. Oli tämä Anton Nicon setti sitten tätä lajia tai ei, se kuitenkin muutti mielipidettäni sen verran, että uskon pehmoisempaankin musaan olevan mahdollista uppoutua tuntikausiksi.

Tästä höpinästäni voisi nyt saada sen kuvan, että eka kuulemani setti oli täyttä nysväämistä, mutta niin ei suinkaan ollut. Anton Nico vaihtui Quema & Venaeen, joita kuulin vessajonossa kuvailtavan minimaaliseksi teknoksi, mutta mun korviini tyyli pysyi melko samanlaisena kuin Anton Nicon setti, keveydessään monipuolisen mielenkiintoisena. Oli myös varsin mieluisaa seurata, kuinka miekkoset vaihtelivat vuoroja ja fiilistelivät toistensa valintoja. Tai en tiedä kuinka kaksikot toimivat, onko &-merkillä toisiinsa sidotuilla parivaljakoilla eri toimintaperiaatteet kuin back2backeissä ja oliko kaikki kappaleet päätetty etukäteen yhdessä, mutta ulospäin näytti siltä, että yhden siirtyessä asemiin toinen ilahtui tämän panoksesta.

Kierrokset kovenivat loppua kohden, kuten voi soundcloudista kuunneltuna kenties huomata, mutta itse en jälkikuunteluihin pysty, sillä näin lyhyen aikavälin jälkeen ja bileiden ollessa vielä tuoreessa muistissa en kykene palaamaan takaisin, vaan haluan säilyttää ne muistot ja olot, jotka livetilanne synnytti. Läppärin kautta kokemus lienee täysin eri universumista, jostakin paljon latteammasta, vaikka se ei musiikkien syy olekaan. Siistiä joka tapauksessa, että tällainen mahis on olemassa, jos joskus tahdon aikamatkailla takaisin lauantaiyöhön.

Juttelin tämän tokan setin loppua kohden kaverin kanssa, jonka mielestä housemainen jumputus oli tylsähköä, ja arvelen, että jos olisin tehnyt yhtään mitään muuta kuin suunnannut sataprosenttisen huomioni lavan tapahtumiin, olisin ollut samaa mieltä. Uskoisin saman pätevän mihin tahansa genreen, joka ei ole kierroksiltaan niin täysinäistä kuin nyt vaikka jo mainitsemani rumpubasso. Ne lipuvat helposti taustamusiikiksi eivätkä pakota kuulijaansa olemaan läsnä. Nyt sain kuitenkin muistoihini kauniin kolmetuntisen ja keholleni sopivan smoothin herättelyn.

Sitten tapahtui jotain ihan älytöntä, jota en vieläkään täysin ymmärrä. Yonagualin aloittaessa oli selvää, että tahti kiihtyy, mutta se mikä mut yllätti täysin, oli se, kuinka absoluuttisen hyvältä musiikki tuntui. Siis fyysisesti. Alku oli teknomainen, ja ehdottoman mukaansatempaava, mutta ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen tyylilaji vaihtui johonkin, jota uskaltaisin kutsua psykeksi. Ehkä. Diippiä psykeä? En tiedä. Musiikki oli jotenkin ihan täynnä, niin että ääniä tuntui olevan joka paikassa koko ajan ja keho halusi seurata niitä kaikkia, mutta samaan aikaan yleistunnelma oli hiippaileva ja rauhoittava, vaikka äärimmäisen sitova, niin ettei olisi tullut mieleenkään lähteä lipittämään vettä tai edes huomioida mitä ympärillä tapahtui. Tosin huomioin silti automaattisesti, sillä vieressä tanssivat tytöt ja pojat tuntuivat äkisti siltä, että tanssimme yhdessä, ihan kuin olisimme sanattomasti sopineet, että olemme kaikki ihania ja pidämme toisistamme. En ole tuntenut samantasoista yhteenkuuluvuutta vielä minkään keikan aikana.

Kosmos-festareiden jälkimainingeissa totesin, että psyke ei tarjoa mulle mitään, sillä vaikka kuinka norkoilin tuon päälavan läheisyydessä viime kesänä, en vain käsittänyt, mikä tyylilajissa kiehtoo. Nyt joudun kuitenkin mahdollisesti peruuttamaan ja tutkimaan genreä lisää. Jos joku aiheuttaa noin täydellisiä mieltä ja kehoa helliviä viboja, en voi jättää sitä sikseen. Olin myös jostain syystä alkanut nihkeilemään tulevien Kosmoksien suhteen ja ajattelemaan, etten ehkä lähde tänä vuonna ollenkaan, mutta nyt mietin vain, että what the hell is wrong with me? Miksi ihmeessä en lähtisi?

Aivan kuin Yonagual ei olisi yllättänyt tarpeeksi, oli jälkeenpäin luvassa jotain vielä upeampaa: drum&bassia ja breakbeatia. Juuri kun luulin, että ainoa mahdollisuus tämän lempigenren fiilistelyyn oli mennyt sivu suun. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa setti, vaan kokonaisuus, jota kehuisin suorastaan näkemykselliseksi. Edistykselliseksikin. En tiedä johtuuko se siitä, etten ole aiemmin kuullut livenä samanlaista tahtilajeilla kikkailua, mutta johtui sitten mistä vaan, on selvää, että Nabic on tekijä, jonka edesottamuksia pidän vastaisuudessa tarkasti silmällä. Ääh, voitaisiinko kääntää kelloja hetkeksi taaksepäin ja mennä lauantaiyöhön tai siis sunnuntaiaamuyöhön puoli viiteen, kun seisoin lavan edustalla ja värisin halusta heittäytyä tanssiin täysillä. Rakastan kunnollista rakentamista huippuhetkiä kohti, sillä vaikka pelkkä paahtaminen on tanssieuforian kannalta suosiollista, on huomattava kontrasti biisien synnyttämien energiatasojen välillä paljon palkitsevampaa. Juuri sitä Nabic teki, pitäen kuitenkin yleisön koko ajan lumoutuneena, joka sekunti valmiina lähtemään uuteen nousukiitoon. Tunnistin yhden biisin ja meinasin seota sen aikana - ehkä sekosinkin - ja olen vieläkin hieman närkästynyt siitä, etten ole missään vaiheessa saanut päähäni, mikä kappale oli kyseessä. Mutta kai se ilmaantuu tietoisuuteeni ennemmin tai myöhemmin, kuten aina käy, kun jonkin tunnistamaton kappale jää päiväkausiksi vaivaamaan.

Nabiseen aikana ei kuitenkaan vaivannut mikään, eikä selvästi muutakaan porukkaa, sillä tämä oli ainoa dj, jolle taputettiin ehkä noin miljoonasti setin aikana. Ihan syystä. Aika juoksi ohitsemme, enkä voinut tajuta, että kello oli jo kuusi, kun illan viimeinen teknojäbä Waltteri nousi lavalle. Kuuntelin tämän promomiksausta pari päivää ennen tapahtumaa, ja lupasin itselleni, etten lähde kotiin ennen kuin koko setti on jorattu, niin ison vaikutuksen tämä hurjasti hakkaava tekno muhun teki. Olisin tosin pysytellyt tanssilattialla ilman ennakko-odotuksiakin, sillä asianmukaisen pehmeämmän (no okei ihan tolkuton vähättely) aloituksen jälkeen Waltteri veti päälle sellaiset hullut kierrokset, että irrottautuminen oli mahdotonta. Kroppani alkoi jo sanoa sopimusta irti, enkä oikein kyennyt muuhun kuin laiskahkoon hytkymiseen, mutta välillä bassot, tai oikeastaan musan kaikki elementit, menivät niin sekopäisiksi, että ne buustasivat mut tilaan, jossa mitään väsymystä ei tuntunut ja oli vain oltava täysillä mukana. En ole varmaankaan koskaan kuullut niin väkivaltaista teknoa kuin näiden viimeisten tuntien aikana, ja voi että se tuntui suloiselta. Tai ei, se tuntui suloisen vastakohdalta, varsinkin kun polvet ja jalkapohjat alkoivat olla hajalla, mutta jokainen läpi yön tanssinut tietänee, kuinka häilyvä kivun ja nautinnon välinen raja on.

En kuitenkaan kestänyt ihan viime metreille asti, sillä puoli ysiltä jouduin antamaan periksi ja kompuroimaan pihalle. Linnut lauloivat ja taivas oli kirkas ja ihmettelin hetken, mihin vaihtoehtoiseen todellisuuteen olin saapunut. Kaikki kamani olivat tallessa, ja mua alkoi pienesti hävettää, että olin alun perinkään ollut niiden vuoksi huolissani. Miten tällaisen musan fiilistelijät voisivat haluta toisilleen pahaa?

Ainiin, olin fiksusti valinnut juuri tämän yön testatakseni uutta hippidödöä, ja saatoin jo parin tunnin päästä todeta, että sen teho oli yhtä tyhjän kanssa. Sori siitä.

Innamind Recordings 26.2.2016

Sanon heti alkuun, että tämä keikka saattoi hyvinkin mennä koko elämän top kolmoseen. Ei ehkä kokemusten, mutta musiikillisten tapahtumien osalta. Luulen, että vahvasti myönteisestä reaktiostani (miksi valitsen näin latteita ilmaisuja, jotka eivät yhtään välitä sitä, mitä todella tunnen) on kiittäminen musiikkia (mikä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei välttämättä ole keikoista puhuttaessa ainoa asia, joka vaikuttaa kokemukseen), sillä tässä tyylilajissa on sellaisia hämäriä parantavia ja rakkaudellisia värinöitä, että se tuntuu korjaavaan jokaisen ongelman, niin sisäisen kuin ulkoisen, fyysisen kuin psyykkisen.

Ei sillä, että olisin saapunut paikalle erityisen ongelmakimppuna. Olin tosin hermoillut vuorokauden sitä, että jalkaani oli edellisenä päivänä iskenyt kummallinen puukoniskumainen kipu, joka tuntui jokaisella askeleella, ja koska olin lähemmäs kuukauden ajan padonnut tanssihalujani, meinasin vaipua epätoivoon jo siitä ajatuksesta, etten pääsisi Lämpöön tänä odotettuna perjantaina. Otin käyttöön kaikki keksimäni parannuskeinot, joihin kuului keskeytyksetön psyykkaaminen sekä Ruohonjuuresta nimenomaan tällaisia hätätilanteita varten hankittu öljy, jonka uskon toimineen päätoimisena korjaajana, oli kyse sitten placebosta tai ei. Joka tapauksessa rakas jalkani on perjantaista lähtien pysynyt kivuttomana, jos nyt ei perinteisiä tuntikausien tanssimisen aiheuttamia vammoja lasketa, ja pääsin onnellisesti toteuttamaan kaikki ne unelmat, joita olin tämän eventin ympärille rakentanut. Niihin kuului tanssiminen sekä tanssiminen ja hymyileminen ja tanssiminen.

Koska olin tapani mukaan onneton myöhästelijä, missasin Mikaelin setin kokonaan, ja voi vietävä että harmittaa! Olen henkilön uskollinen soundcloud-fani ja aivan vahingossa rakastunut viime kuukausien aikana tuolta äänipilvestä löytämiini uudempiin sekä vanhempiin musaklippeihin, mutta en joutunut nieleskelemään pettymystäni pitkään, sillä juuri esiintymisensä aloittanut Karma pyyhkäisi kaikki ajatukseni pois ja veti mut soundeillaan pikkuhiljaa lähemmäs dj-pöytää, niin lähelle, että melkein nolostutti. Tilaa tanssia oli Lämmön suhteellisen keskikokoisesta koosta huolimatta aivan riittämiin, mutta kun yleisöä on liian vähän täyttämään lattia, tuppaa käymään outo nöyristelevä ilmiö: ihmiset jättävät dj-pöydän eteen monta metriä tyhjää tilaa, ja asettautuvat löysästi jonkinlaisiin riveihin, kuin hakeakseen turvaa siitä kourallisesta, joka on päätynyt samaan osaan tanssilattiaa. Isommilla klubeilla mua ei haittaa yhtään tanssahdella ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta silloin kun dj on niin lähellä, että tanssilattian kauimmaisistakin kolkasta pystyy katsomaan tätä silmiin, on liiallinen oman tilan ottaminen arveluttavaa, ellen sitten onnistu tunkemaan itseäni johonkin pimeään huomaamattomaan nurkkaan.

No joka tapauksessa, onpa hämmentävää tanssilattiakäyttäytymisen analysoimista, varsinkin kun en uhrannut tällaisille mitättömille hatusta vedetyille seikoille ajatustakaan enää sen jälkeen, kun todella pääsin tunnelmaan. Siihen ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa. Olin aloittanut jostain takarivistä ja seinän läheisyydestä, mutta kuten sanottu, olin jotakin tiedostamatonta kautta ajautunut tanssilattian edustalle, ja siinä pysyttelinkin onnellisena niin kauan, että jano pakotti vessaan. Koska vedestä pyydettiin baaritiskillä euro. Euro! Samasta asiasta, jonka saan ilmaiseksi hanaa kääntämällä! Mä oon hei työtön?

Nesteyttämisretkeä ennen ehti kuitenkin vierähtää pari keskeytyksetöntä tuntia tanssilattialla, joiden aikana Karma ja sen jälkeen Kursk, koko levylafkan perustaja, vetivät yleisönsä spiraalimaisesti kohti yhä syvempiä syövereitä, joka kuuluu lempi-ilmaisuihini niin kirjoitettuna kuin musiikillisesti koettuna. Karma tuntui olevan kevyempi versio Kurskista, mikä ei suinkaan tarkoita minkäänlaista lämmittelyä, vaan ainoastaan sitä, että Kurskin setti oli muutamaa astetta matalataajuisempi ja raskaampi, molemmat erittäin positiivisia seikkoja tässä yhteydessä. Karma saattoi olla lempeämpi? Keinuvampi? Reggaempi? Kahta ekaa mahdollisesti joo, viimeistä onneksi ei. Kiitos luojalle siitä, että lähes koko ilta oli reggae-vapaa. Mikään ei tuhoa tanssihaluja yhtä tehokkaasti kuin yhtäkkiset jah blessit ja 420 jamaica-vibat. Miellän tämän illan tyylilajin pitkälti dubiksi (oikeaoppisempi kategoria saattaisi olla dubstep, mutta mun on vaikea nähdä sitä, sillä mulle dubstep on sitä jotain vuoden 2010 mäiskettä, joka ei nykyään sytytä lainkaan), jolla on toki yhteytensä tähän parjaamaani letkeään musiikkityyliin, mutta mielestäni ne saa jatkossakin pitää nätisti erillään.

Totta puhuen en kuitenkaan osaa eritellä illan aikana kuultuja elementtejä tuon enempää: muistan jälleen vain oloni ja nautintoni, esiintyjästä riippumatta. Onpa muuten outoa kutsua dj:tä esiintyjäksi, vaikka samalla pelkkä dj:kään ei tee oikeutta. Esiintyjän miellän muusikoksi, joka tulee lavalle, esittää järjestyksessä kappaleitaan ja poistuu. Dj taas on toki oikeaoppinen termi sille henkilölle, joka pyörittelee levyjä ja valitsee musat, mutta himmeässä ja savuisassa ja tiivistunnelmaisessa Lämmössä tuntui tapahtuvan jotain suurempaa. Eivät ne jäbät siellä kaiken tekniikan takana valinneet kappaleita toisensa jälkeen, vaan kokosivat musiikista parhaan näkemyksensä mukaan vaihtoehtoisen todellisuuden, johon halukkailla oli mahdollisuus astua ja upota.

Olin etukäteen mieltänyt Egolessin pääesiintyjäksi, sillä tämä otettiin jokin aika ennen h-hetkeä korvaamaan peruuttanutta Gantzia ja sai näin ollen tapahtuman fb-sivustolla enemmän mainintoja kuin muut. En tiennyt kummastakaan etukäteen mitään, muutamaa spotify-soittoa lukuun ottamatta, joten vaihto ei mua harmittanut. Egoless veti lisäksi erikoisuutena settinsä jonkin hyvin hämärän ja totta puhuen melko antiikkiselta vaikuttaneen kojeen kautta. Eikö olekin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, tai ehkä haitari, kun vilkaisee nopeasti?

Huolestuttavasta reggaepainotteista alusta selviydyttyämme (noniin nyt lupaan olla haukkumatta tuota pohjimmiltaan ihan jaloa musiikkityyliä enempää) Egolessin setti otti tulta alleen ja olikin täyttä kultaa. Tunnistin yhden kappaleen ennestään, enkä tiedä enää mikä se oli, mutta olin ihan ekstaasissa sen aikana, ja muidenkin kappaleiden, niin että hiukset meinasivat irrota ja kroppa tuhoutua ylikierroksista. Tai ehkä päinvastoin puhjeta jonkunlaiseen paranneltuun versioon entisestä, Riina v. 2.0, mitä en yhtään ihmettelisi näiden musavibojen hoidettua mieltä ja kehoa koko yön. Satuin vielä nuohoamaan massiivisen äänentoistorykelmän vierellä suurimman osan ajasta, ja voin vain kiittää taianomaista tuuriani siitä, että olen kaikkien näiden musiikkimaailmoissa vietettyjen vuosien jälkeen välttynyt tinnitukselta. Jossain vaiheessa Egoless pyysi - ei ehkä kaikkein kohteliaimmalla tavalla muutaman fuckin ilmoille heittäen - äänenvoimakkuuden nostoa, mikä ei mielestäni ollut tarpeen, mutta mitäpä mä tiedän. Ja vaikka normaalisti asennoidun siten, että tarpeeksi hyvä musiikki ei tarvitse tuekseen maksimaalisia volumeja, en voi väittää, etteivätkö energiani olisi nousseet sitä mukaa kun volanappia käpälöitiin.

Ei Egoless silti timanttisesta seitsemänkymmentäviisiminuuttisestaan huolimatta kohonnut ylitse muiden, mikä ei toki varmasti ollut tarkoituskaan. Kun jäljellä oli enää LAS, mietin aavistuksen hädissäni, että eihän tämä vielä saa päättyä. Tunti tuntui epäreilun lyhyeltä ajalta. LASin setin aikana kävi kuitenkin jotenkin hämmentävästi niin, että aika tuntui ei nyt suorastaan pysähtyvän, mutta katoavan, eikä jälkeenpäin ollutkaan lainkaan sellainen olo, että ilta olisi jäänyt kesken, vaan päinvastoin. LAS soitti niin vaihtelevaa sekä loppua kohden suorastaan hämyisää tavaraa, että koin vikan tunnin ehdottomasti intensiivisimmin. Tahdoin sulkea silmät ja hukkua siihen äänivyöryyn. En muista suljinko, mutta ainakin musta tuntui siltä.

Tahtoisin kiittää ystävääni Mattia (kai me ollaan jo ystäviä eikä kavereita iik?), jonka vesipullo mahdollisti sataprosenttisen läsnäolon tanssilattialla, ja joka on ihan all around hyvä tyyppi. Luulin, että keikat ovat aina parhaimmillaan yksin koettuina, mutta kävi ilmi, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, jonka kanssa on aidosti kivaa jorailla. Kiitti myös sille yhdelle jäbälle, joka käy drum&bass-eventeissä vähintään yhtä ahkerasti kuin mä, ja joka aina välillä pomppaa jostakin lavan edustalle riehumaan ja jolle lähetän joka kerta telepaattiset rispektit erinomaisesta musamausta ja tavasta fiilistellä. Kiitos myös sille toiselle ihanalle ystävälle, jolta sain suklaata ja viikunaa, ja jonka kanssa jutellessa kotimatka oli paljon antoisampi kuin mitä se kokonaan yksin kuulokkeet korvissa taitettuna olisi ollut. Myös narikkamiekkonen oli miellyttävän kohtelias, eikä osoittanut minkäänlaista ärtyneisyyttä, kun kävin kinuamassa reppuani voidakseni diilata korvatulppia niitä tarvitseville. Itse asiassa kukaan ei tänä iltana ollut tippaakaan tyhmä, mitähän magiaa tämä on?

En tiedä onko tässä vaiheessa turhaa sanoa kiitos järjestäjille ja musiikintekijöille ja kaikille hyville ihmisille, joiden ansiosta tämä yö oli olemassa, mutta kiitos.

Saavuin kotiin niin onnessani, että en pystynyt nukahtamaan purkamatta euforiaani johonkin, joten kirjoitin tuntoni aamuviideltä päiväkirjaan, ja laskin raapustamastani tekstistä seuraavana päivänä seitsemän sydäntä.

FABRICLIVE 22.1.2016 // Critical Sound & Bandulu

Kuva

Joulukuussa keksin tyhjästä, että Lontoo ei ole kovin kaukana eikä tilini täysin tyhjä. En lentovaihtoehtoja ja Fabric-klubin lähistöllä sijaitsevia hotelleja selaillessani osannut ensin edes olettaa, että matka todella onnistuisi, ja pitkälle maksujen sinetöimisen ja Lontoo-matkaoppaiden tutkimisen jälkeen pelkäsin kaikkea, mikä voisi mennä pieleen. Selvisin kuitenkin ilman niitä fyysisiä ja henkisiä vammoja, jotka hermostuneissa mielikuvissani tulivat viime hetkellä unelmien matkani esteeksi, ja vasta lentokoneeseen kompuroituani ja brittiläisen herran vierustoveriksi asettauduttuani uskalsin käsittää, että olin kuin olinkin turvallisesti matkalla kohti kuplivaa riemua aiheuttavaa yötä.

Esiintyjälista tuntui kaikessa komeudessaan pitkään suorastaan käsittämättömältä. En meinannut uskoa, että pääsisin hikoilemaan käytännössä kaikkien suosikkieni keikoille. Suosikkien, joita en tähän mennessä ole päässyt näkemään, sekä suosikkien, jotka ovat esiintymisillään elämääni jo aiemmin rikastuttaneet. Spectrasoulia kohtaan tunsin suurinta etukäteistä innostuneisuutta, sillä kaksikon pari levyä pitivät mut pinnalla viime kesänä, kun ahdistavat työsyöverit meinasivat vetää mielialani liian tuhoisiin syvyyksiin. Lisäksi Sam Binga sai uteliaisuuteni heräämään, sillä hemmon mielikuvitukselliset kikkailut kuuluvat genren kekseliäimpään lokeroon.

Matkaa hotellistani oli ainoastaan vartin verran, mutta osasin ennakoida oman harhailevaisuuteni ja lähdin liikkeelle samaan aikaan kuin soitto Fabricissa alkoi. Arvioin aivan oikein oman sisäisen gps:ni toimivuuden, tai pikemminkin reistailun, sillä onnistuin muutaman korttelinvälin aikana eksymään ja kiertämään google mapsista etukäteen tarkastamani reitit kahteen otteeseen ennen kuin osuin kovasti kaipaamalleni Charterhouse Streetille. Sen jälkeen ei ollut epäilystäkään siitä, mihin suunnata, sillä heti nurkan takana odotti ihanan paksua brittimurretta (voiko sitä edes sanoa murteeksi vai kutsutaanko tuota hienostunutta ääntämistyyliä yksinkertaisesti englanniksi?) vääntävä nuorisojoukkio, jota tuimahkon näköiset järjestyksenvalvojat kaitsivat kolmeen jonoon. Mut ohjattiin yhteen ahtaista metalliaidoilla toisistaan erilleen jaetuista kujista ennen kuin edes kunnolla käsitin saapuneeni oikeaan osoitteeseen, ja seuraavassa hetkessä jouduin varsin kiireellä kaivelemaan papereitani pokelle, joka huusi reippaasti "THIS WAY LOVE!" ja elehti oikeaa sisäänkäyntiä kohti tihrustettuaan ensin aikansa epäilemättä kummallista kieltä pursuavaa ajokorttiani.

Häkellyttävän ripeä toiminta kiihtyi entisestään otettuani pari askelta klubin sisätilojen puolelle. En muista kuinka monta turvatarkastusta kävin läpi - luultavasti vain yhden, mutta siinä pyörityksessä ja huutelussa se tuntui kymmeneltä - ja jouduin pettymyksekseni luopumaan banaanista ja niistä kahdesta vesipullosta, jotka olin varannut mukaani aamun väsähtäneitä tunteja varten. En sentään ole niin pihalla, että kuvittelisin voivani viedä Lontoon kenties tunnetuimman yökerhon tiloihin omia juomia ja syömisiä, mutta oletin narikan toimivan tarpeeksi turvallisena säilytyspaikkana kyseisille viattomille eväille. Oletko aivan idiootti, tuntui topakasti reppuni sisältöä mylläävä nainen sanattomasti ilmaisevan, ja koetin sopertaa "can't I just leave them in the..." löytämättä oikeaa sanaa narikalle. Nainen veti moittivasti esiin toisen rakkaista vesipulloistani ja jatkoi luetteloaan siitä, mitä kaikkea sisälle on kiellettyä tuoda. Jotain sanoakseni tokaisin "I'm from Finland", mikä tuntui heti ainoastaan lisäävän tilanteen hölmöyttä. Ihan kuin olisin yrittänyt kotimaani esille tuomalla kertoa, että olen asunut alkeellisissa oloissa, joissa ei klubikulttuuria tai valvotuissa oloissa juhlimisen konseptia tunneta. Nainen vastasi että niin niin mutta täällä meillä Lontoossa tänne ei ole sallittua tuoda yhtikäs mitään, aivan kuin reppuni kovakourainen käsittely ja samanaikainen kieltojen hokeminen ei jo olisi tehnyt tätä aggressiivisesti noudatettua sääntöä vesiselväksi.

Kun viimein pääsin seulasta läpi, odotti lippu- ja narikkajonossa vielä sellainen pomotteleva ja sekava ilmapiiri, että viimeinkin varsinaisen klubin tiloihin kompasteltuani tunsin kulkeneeni pyörremyrskyn läpi. Tämä ei suinkaan laskenut mielialaani, vaan asetti mut päinvastoin melkoisen jännittyneeseen ja äärimmäisen valppaaseen olotilaan. Hyppelehdin alas portaita pitkin, jotka tuntuivat hetken jatkuvan maapallon keskipisteeseen asti. Kaikkialla oli pimeää, usvaista, värikkään välkehtivää. Vastaani tuli hämärästi erottuvia hahmoja ja hahmojen ääriviivoja, kunnes viimein pääsin pohjakerrokseen. Kiersin ensin väärälle puolelle, koska olen onneton seuraamaan ilmiselviä suuntia ja haluan myös saada selkeän käsityksen ympäristöstäni, jotta tiedän, mihin asettautua, ja laskin tällä pikakierroksella noin sata eri pikkuista baaritiskiä. Kun sitten viimein löysin oikean reitin ja käännyin viimeisen kulman takaa kaipaamalleni tanssilattialle, aloin hymyillä. Enkä lopettanut tuntikausiin. Eräs olemukseltaan varsin luihu miekkonen kommentoi jossain pikaisessa vaiheessa "you've got a really cheeky smile when you dance!". Tämä jäi mieleeni yhtenä parhaista koskaan kuulemistani kohteliaisuuksista, vaikka en voikaan mennä takuuseen tyypin tarkoitusperistä tai niiden kunniallisuudesta. Totesin nimittäin yön aikana, että näin on totta tosiaan näreet: en yksinkertaisesti osaa olla virnuilematta samalla kun tanssin. Toki pystyn pyyhkimään kasvoni peruslukemille, jos oikein kovasti keskityn ulkoiseen olemukseeni, mutta miksi keskittyisin?

Iskettyäni itseni kultasuoneen oli Hyroglificsin setti juuri päättymässä, eivätkä sen viimeiset minuutit ymmärrettävästi suoneet mulle samanlaista huikaisevaa kokemusta kuin saman artistin älytön veto kotimaassamme viime loppusyksystä. Kun Sam Binga ja Om Unit kipusivat dj-pöydän taakse asemiin, ujuttauduin mahdollisimman hienovaraisesti syvemmälle jo tässä vaiheessa hyvin tiiviisti pakatun yleisön uumeniin - toisin kuin ne rohkeat ja röyhkeät yksilöt, jotka ilmestyvät kesken kaiken tyhjästä ja raivaavat häpeämättömästi tönivän tiensä eturiviin, tahtoisin aina pyydellä anteeksi jokaiselta, jonka eteen vahingossa tuppaudun - ja sitten vain tanssin. Mulle oli alusta asti selvää, etten malttaisi edes käväistä toisessa huoneessa. Se olisi varmasti tarjonnut kovatasoisia räppihommia, mutta ei nyt saanut sijaa kaikkien ekan huoneen huippujen keskeltä.

Olen huomannut kummallisen ilmiön: mitä syvemmällä livemusiikissa olen, sitä vähemmän muistan siitä jälkeenpäin. Saatan muistaa valitsemani sijainnin tanssilattialla ja välähdyksiä ympäröivistä ihmisistä, mutta musiikista en välttämättä osaa sanoa halaistua sanaa. Illan tokan tunnin ajalta muistan sen yhden valkopaitaisen ponnaripään, joka tuntui olevan jatkuvasti takanani, vaikka liikuskelin lakkaamatta elävän yleisön virrassa kauas alkuperäiseltä paikaltani. Muistan sen yhden korealaiselta näyttäneen vakavailmeisen pojan, joka liikehti hitaasti kasvot kohti sivuseinää ja kääntyi välillä katsomaan mua ilmeellä, joka aiheutti halun pyytää anteeksi, vaikka en tietääkseni ollut tehnyt mitään. Muistan tanssilattian yllä poukkoilleen vihertävän ja sinertävän värimaailman, jonka ilmeisesti vangitsevan kauniita kuvioita takaseinustalle muodostaneita valoilmiöitä osa tanssilattiasta oli kääntynyt tuijottamaan niin antaumuksella, että jouduin välillä tanssimaan lähes naamatusten täysin omissa lumoutuneissa maailmoissaan liitelevien kaksilahkeisten kanssa. Yleisö ei kuitenkaan suinkaan koostunut pelkistä miespuolisista, mikä oli ilahduttavaa, sillä tyttöjen kanssa on tanssin lomassa helppo vaihtaa itsessään merkityksettömiä mutta hyviä viboja voimistavia hymyileviä katseita.

Joka tapauksessa en muista tästä tunnista muuta kuin että nautin. Sama hämärä reaktio kävi taannoisissa Drop Zone-bileissä, joissa mulle ennestään tuntematon Wen veti sellaisen setin, että voisin lähes kokonaan puuttuvista muistikuvistani päätellä kadonneeni sen ajaksi jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen universumiin, jossa vain musiikki on totta ja muuta ei ole. En usko, että Sam Binga ja Om Unit veivät niin tajunnanräjäyttäviin syövereihin, mutta odotukseni lunastettiin joka tapauksessa.

Harmikseni en voi sanoa samaa seuraavasta b2b-poppoosta, joka koostui Spectrasoulista ja Criticalin bossman Kasrasta, joka on jo aiemmin vakuuttanut mut erinomaisuudestaan samoissa jameissa kuin Hyroglifics. Tästäkään tunnista en muista paljoakaan, mutta tällä kertaa syy löytyy ihmismassan aiheuttamasta keskittymiskyvyn puutteesta ja huonosta äänentoistosta. Jo ennen kuin nämä kaikesta huolimatta täyden kunnioitukseni ansaitsevat äijät pääsivät tositoimiin, huomasin ajautuneeni vasten takaseinustaa dominoivaa lavaa, joka oli toimiva ratkaisu siinä mielessä, ettei mun tarvinnut pelätä tunkevani kenenkään takanani joraavan viattoman yksilön iholle, mutta pilasi kaiken siinä mielessä, että koko tanssilattia tunki mun iholle. Hyvä että pystyin hengittämään litistyneessä olotilassani, puhumattakaan tanssimisesta, joka on - tarvitseeko tätä sanoakaan - koko jutun pointti. Onnekseni pääsin epämääräisissä oloissa kuluneen pitkähkön ajan jälkeen kampeamaan itseni lavalle, joka oli kuitenkin niin täyteen pakattu, että silloin kun en joutunut pelkäämään henkeni (no okei eipäs liioitella, sanotaan että nilkkani) edestä tanssiessani liian lähellä reunaa, valuin tyyppien selkien taakse ja kajarien väärälle puolelle, jolloin täysillä hakkaava musiikki muuntautui epäselväksi jumputukseksi.

Olisin voinut tehdä olotilastani niin mielekkään kuin niissä puitteissa oli mahdollista ja keskittyä ottamaan odottamastani kolmikosta irti edes jotain, mutta en vain onnistunut sulautumaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin löytäneeni nurkkauksen, johon biisien erilaiset tasot kuuluivat tarpeeksi hyvin ja jossa mulla oli ruhtinaalliset kymmenisen senttiä tilaa tanssahdella, mutta tämäkin ilo riistettiin aivan liian pian, kun tanssilattialle alkoi hetkellisen väljyyden jälkeen jälleen valua litroittain ihmisiä. Voihan olla, että setti ei ollut kummoinen, mutta ne hetket, kun sain otteen musiikista, tanssin aivan täpinöissä, joten siitä ei liene ollut kyse.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, todistaa, että odotukset ovat turhia, sillä mikään ei takaa niiden toteutumista. Ne, joita odotin eniten, olivat suurin pettymys, ja se, jonka soolomateriaali ei ole kolahtanut, osoittautui illan ekstaattisimmaksi elämykseksi. Virkistäydyin juomalla noin kymmenen lasia vettä - thank god vesijohtovesi on kyseisessä maassa kelvollista, muuten olisin kuivunut kasaan, ja propsit vesilasimiehelle, joka palveli janoista väkeä koko yön hikikarpalot hätäistä olemustaan pitkin valuen - ja palasin takaisin aikomuksenani ujuttautua lähelle lavaa ja toivoa parasta. Mefjus oli juuri aloittanut osuutensa, ja pysähdyin hetken mielijohteesta dj-kopin sivustalle, jossa oli ylellisesti tilaa, avoimet näkymät tanssilattialle sekä mitä erinomaisin äänenlaatu. Tämä osoittautui kullanarvoiseksi neronleimaukseksi, ja jäin loppuillaksi nauttimaan olostani tälle keitaalle, jossa sain puuhata mitä lystäsin ja heittäytyä täysillä musiikkiin, VIHDOINKIN. Mefjus oli yksinkertaisesti paras. Tunti oli hurjaa kaahaamista, mutta monipuoliseen ja kutkuttavaan malliin, niin että uusista käänteistä jaksoi innostua täysillä joka kerta. Mefjusia seurannut Emperor oli niin ikään varsin raju, mutta sellaiseen suoraviivaiseen tyyliin, etten saanut yhtään niin paljon säväreitä kuin edeltäjä tarjosi.

Brittien laumakäyttäytyminen ei siinä tungoksessa erottunut millään tavalla suomalaisten tyylistä, mutta yksittäiset kontaktit olivat luonteeltaan ilahduttavan kohteliaita ja jollain tapaa viattomia. Moni nosti ohitseni kävellessään peukun pystyyn, ja jopa kaksi jäbää kävi suutelemassa kämmenselkääni prinssimäisin elkein. Jotkut tanssivat kanssani hetken ja jatkoivat sitten matkaa, toiset kävivät hihkumassa hyvää oloaan ja menivät sitten muualle, juuri kuten pidän mieluisimpana menettelytapana. Siksi käyn näissä tapahtumissa niin mielelläni yksin: haluan vain tanssia ja kuunnella ja tanssia ja kuunnella. Brittien keskustelunavaukset olivat luokkaa "That guy looks like Ron Weasley!" tai "Could you please rate my friends' dancing?".

En tiedä kuka neljästä flaikussa luetellusta MC:sta oli milloinkin äänessä, mutta jokainen piti kielensä kiitettävästi kurissa eikä ryhtynyt jatkuvaan mölinään, kuten joskus on Suomen bileissä meinannut käydä. En ole täysin päässyt kärryille sen suhteen, mikä MC:n funktio näissä pippaloissa on, sillä harmillisen usein yleisön huudattaminen estää musiikin tahdissa tunnelmoimisen ja tekee ilmapiiristä tarpeettoman levottoman. Haluaisin musiikin jatkumona, en sekavina katkelmina. Toki on tervetullutta, kun hyvät MC:t virittävät tunnelman korkeammalle silloin kun meno osoittaa lässähtämisen merkkejä, mutta useimmiten tilanteet lutviutuvat omillaan.

Jäljellä olevista esiintyjistä Foreign Concept ja Enei sekoittuvat muistikuvissani, enkä taaskaan osaa sanoa muuta kuin että huh mitä tykitystä. Olin täydellisen onnellinen. (Musta tulee vielä erinomainen musiikkikriitikko.) Illan päättänyt Klax saa multa erityismaininnan siksi, että näiden valinnat saivat mut unohtamaan tässä vaiheessa erittäin tuskallisesti polttelevat jalkapohjani, joita olin rääkännyt yli seitsemän tuntia. Myös polveni koettivat saada mut luovuttamaan jatkuvin hätähuudoin, mutta en voinut kuvitellakaan poistuvani ennen hiljaisuutta. Klax oli nimittäin illan toinen yllättäjä. Tai no, en tiedä miksi olisin yllättynyt siitä, että Ritalinin kaltaisen täysosuman julkaisseiden artistien dj-kokonaisuus oli huikea, mutta joka tapauksessa. Muistan biisien luoman yleistunnelman jotenkin tikittävänä, raikkaana ja tahtilajien puolesta ilahduttavana. Jokainen kappale sai aikaan uuden energiapurkauksen, ja kun aamu todella valkeni ja musiikki hiljeni, halusin samaan aikaan nukkua ja valloittaa maailman.

Voi jukra kun tämä muistelu saa nyt aikaan niin isot täpinät, että en malta odottaa seuraavaa tilaisuutta päästä riehumaan. Onneksi sellainen koittaa jo tänä lauantaina Drop Zone-karkeloissa Circuksessa, jossa juhlistetaan (vai surraan?) Renegade Hardware-lafkan taipaleen päättymistä. Jalkapohjanikin ovat sopivasti osoittaneet lupaavia parantumisen merkkejä.

Syksyn biisilöytöjä

LANA DEL REY - HIGH BY THE BEACH

Pitkään inhosin Lana Del Reyta. En ymmärtänyt, kuinka koko maailma voi hehkuttaa tuota kolkkoja kappaleita tekevää muovisen oloista naista. Kunnes ilmestyi High By The Beach ja sen epätodellista unimaailmaa muistuttava melodramaattinen ja hohtavan kaunis video. Kaikki antipatiani katosivat, ja tilalle tuli kunnioitus artistin kaunista ja surumielistä lauluääntä kohtaan. Aiemmin en löytänyt Lana Del Reyn musiikista minkäänlaista tunnetta, mutta High By The Beach on kaikessa hivelevässä tyyneydessään täynnä vangitsevaa tunneryöpytystä, jonka intensiteetti on käänteisesti verrannollinen siihen, kuinka mahtipontista taustalla oleva musiikki on tai kuinka kiihkeästi Lana Del Rey laulaa. Alkupuoliskon vähäeleisyys on puhuttelevampaa kuin dramaattisempi loppuosa, mutta koko kappaleen yllä leijuu tietynlainen petollinen samettisuus.

ETHERWOOD - BREATHE IT IN

Voisin saman tien laittaa koko Etherwoodin Blue Leaves-levyn lempikappaleideni joukkoon, mutta mennään nyt tällä kauniilla ja äärettömän lohdullisella valinnalla. Ensin pidin Etherwoodin tyyliä turhan melodramaattisena ja jollain tapaa naiivina, mutta sitä mukaa kun syksy eteni poispäin kesästä ja mielialani kohentui, alkoi Blue Leaves resonoida yhä paremmin kohoavien rakkauslevelieni kanssa. Tällä hetkellä kokonaisuus on ensimmäinen itsestäänselvä valinta silloin kun kaipaan musiikillista turvaa, ja Breathe It In on kuin puhdistava pyörremyrsky, joka humisee ja värisee ympärillä samalla kun Etherwood laulaa hengittämisestä, kaikkein arvokkaimmasta rikkaudesta, joka meillä on. Loppupuolisko on suloisesti upottavaa poljentoa, jonka hypnoottisen rytmin toivoisi kestävän ikuisesti.

FANU - JIVE

Olen kuunnellut tätä biisiä elokuusta lähtien ja edelleen pääni räjähtää sen kovismaisuudesta. Vuoroin raskaasti matalalta muriseva ja vuoroin hillittömille kierroksille kohoava biitti yhdistettynä räppeihin on niin hullun kova yhdistelmä, etten löydä yhtäkään järkevää sanaa kuvaamaan sitä ekstaasiolotilaa, jonka tämä kappale aiheuttaa. Jos kuuntelen tätä ulkona ihmisten keskellä, kävelyni nopeutuu moninkertaiseksi ja katselen vastaantulijoita uhmakkaasti mutta avoimesti silmiin. Kotona taas en voi pysyä paikoillani vaan joraan täysillä. Arvostukseni Fanua kohtaan on muutenkin huomattavassa nousukiidossa, sillä tekijän monipuolisuus ja ammattitaito ovat erittäin kunnioitettavalla tasolla.

SAM BINGA - CHASIC

Epäilen, että tässä Sam Bingan kappaleessa on käytetty jonkinlaisia salamyhkäisen koukuttavia ääniaaltoja, joita ihminen ei voi järjellä käsittää tai kategorisoida, vain tuntea mielihyvän valuvan korvakäytäviensä kautta soluihinsa Chasicin aaltoillessa tietoisuudessa. Haaveilen siitä, että joku soittaa tämän joskus tilassa, joka on täynnä ensiluokkaista äänentoistoa, poukkoilevia valoja ja hikistä ihmismassaa. Arvelen, että tähän kappaleeseen heittäytyminen kaiken tuon keskellä tarjoaisi sellaista aistien ilotulitusta, että minkäänlainen meditoimisen tarjoama nirvana ei sen jälkeen tuntuisi miltään.

AAMUKAFFET - ILMAN TUNNETTA

Köyhä Jonnen ja Silmälappu-Steven yhteisbiisi Ilman tunnetta on jo biitin puolesta niin älytön, että olen käyttänyt sitä itseni vahvistamiseen koko alkusyksyn. Tausta on tahdiltaan leppoisahko, mutta mörisevä ääni pauhaamassa zombiemaisesta elämäntyylistä, jossa ainoastaan juominen kiinnostaa, pitää huolen siitä, ettei biisissä ole mitään leppeää, puhumattakaan lyriikoista ja tyyleistä, joilla ne tuodaan esille. Päihdevoittoisen elämän arkipäiväisyys ja hohdottomuus - "vittuun se räppihaippi" - käy selväksi siinä toteavassa tyylissä, jolla pohjalla olemisesta räpätään, mutta tasaisuus ei koske artistien ulosantia. Kummankin flow on biisin tunnelmaan soveltuen kyllä lähes rentouttavan sulava, mutta samalla hereille potkivat parit tahtilajikikkailut sekä elämäntyylin paradoksaalisuudesta, sen tuhoavasta mutta elintärkeästä luonteesta - "tapoin itteni jo ja nyt elää ilman tunnetta" - kekseliäästi kertovat rivit pitävät huolen siitä, että kappale erottuu edukseen sadoista muista samaa aihepiiriä käsittelevistä biiseistä. Ilman tunnetta on kolmeminuuttisena hämmentävän vaikuttava kertomus siitä, kuinka pehmeän hyväilevää ja samalla raskaan turruttavaa dokaaminen sun muu säätäminen on, mutta sitä ilmentämään on punottu ei ainoastaan tekstit vaan kokonaisuus, jokainen elementti biittiä ja tunnelmaa myöten.