sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 2

Lue Aivovuodon puoliskoon pureutuva osa 1 täältä

Vasta nyt, aivojani Sushi Drive-By-moodiin ohjelmoidessani, ymmärsin ykkösosassa tekemäni kohtalokkaan virheen. Puhun DJ Kridlokkista lähes aina Kridlokkina, riippumatta asiayhteydestä, vaikka nimitys pitäisi mitä luultavimmin rajata koskemaan vain niitä projekteja, joissa hän todella omaksuu DJ Kridlokkin, tuon pahamaineisen pimeillä sivukujilla kriippailevan gangstan, roolin. Pysytäänpä siis tästedes korrekteissa termeissä ja viitataan tekstin aiheena olevasta levystä puhuttaessa Kridlokk... Khidiin ihan Khidinä. Tai ehkä koko juttu on ihan sama, musiikkiahan tässä ollaan kuuntelemassa.

Biittien puolesta ei ainakaan ole mitään väliä sillä, miksikä niiden luojaa kutsuu, sillä saundi on ekoista tahdeista lähtien tunnistettava ja selkeästi Khidille ominainen, kunhan jonkinlaista erätaukoa Aivovuodon ja Khidin välissä merkkaavasta tuuttauksesta on päästy. Tyyli Aivovuodon puoliskosta muuttuu aiheiden puolesta korkeammissa sfääreissä liitelevämmäksi samalla kun biitit laskeutuvat maanläheisemmiksi. Itse asiassa pieni osa minusta hämmentyy joka kerta HPM:n alkaessa, sillä musiikin tyyli on niin tuttu On totta-levyltä, että odotan joka kerta kuulevani Tuuttimörön avaavan pelin jonkinnäköisillä kävelyä tai oman olemisen hitautta käsittelevillä toteamuksilla. Tuuttiksen leppoisan pudottelun sijaan Khid astuu areenalle ottaen sen hetimmiten haltuunsa yllättävän energisellä flowlla.

Se tuli televisiosta ei ole mitään yksinkertaisinta sisäistettävää lyriikoiden tai muunkaan osalta, mutta Sushi Drive-By se vasta kryptiseksi meneekin. Biisejä yhdistämään lätkäisty otsikko ei anna helpotusta siinä mielessä missä Aivovuodon levypuoliskolla voi umpikujan iskiessä ankkuroitua televisioon ja tulkita hämärämpiä sanoituksia suosiolla sen läpi. Sushi Drive-By ei kuitenkaan ole täysin umpimähkään tekaistu sanapari, vaan alkaa kirkastua tokan biisin Visioita Louvren vessasta myötä, jossa elämän sisällön ja merkityksellisyyden tunteen puuttuessa vedetään sushia ulkomaailman kriittisten katseiden huijaamiseksi.

Yrittäessäni rämpiä tietäni selvyyteen liian rationaalisten ajatuskulkujen kautta en levyn nimen tarkkaa merkitystä koskien tule hullua hurskaammaksi, mutta biisien sulautuessa yhdeksi massaksi mututuntuilen sen tarkoittavan jotakuinkin ohikulkijana omassa elämässään olemista, oman merkityksettömän haahuilunsa sivustatarkkailijuutta, universumin mittakaavassa olemattoman ajan kestävän ihmiselämän täydellistä turhuutta. Täällä sitä tehdään kaikkemme yltääksemme omien vainoharhaisten ajatustemme punomien mahdottomien odotuksien tasolle ja häslätään jonkin syvemmän totuuden löytämisen perässä, väistellen samalla jokaisen kulman takana vaanivaa lopullista sekoamista.

HPM on osuva intro Khidin puoliskoon sen esitellessä heti kättelyssä yhden punaisista langoista, nimittäin jakautuneen persoonallisuuden tai itsensä ulkopuolelle asettautumisen. "Haista paska minä ja minä ja minä ja minä ja minä" on yksi monista riimittelyistä, joissa puhutellaan itseä, tai osuvammin itsejä. Khid asettelee sanansa niin taiten, että huvitun yhä uusiksi samoista humoristisen kekseliäistä ilmaisuista (kehuisin niitä näppäriksi, ellei sanassa olisi tuota alentavan väheksyvää vivahdetta. Kai kaikki sen huomaavat? Näen sieluni silmin, miten iäkkäiden bisnesukkojen seurueessa kehutaan kahvitarjoilut neukkariin hoitaneen respatytön suoritusta näppäräksi... aaargh!), joissa pohdiskellaan mielenterveysongelmiin heittäytymisen mahdollisuutta ihan vain elämän pitkäveteisyyden välttämiseksi, kun telkkaristakaan ei tule enää mitään.

Khidin tuotosten äärimmäisen viehätyksen voi lukea suoraan Visioita Louvren vessasta-kappaleen sanoista. Ei sillä, että wasabilla läträäminen olisi kovin olennaista Khidin musiikillisia tekemisiä ajatellen, mutta tekstin tyylilaji ja tarina yhdessä salamyhkäisen mutta vetävän biitin kanssa paljastavat sen ainutlaatuisuuden, joka lienee yksi merkittävistä syistä DJ Kridlokkin megalomaaniseen suosioon: Tavallaan niin hurjan tosissaan, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tavallaan aavistuksen omahyväisenä todellisen persoonansa piilottavana yksinäisenä sutena, mutta kuitenkin yhtenä normijäbänä muiden yhtä tavisten keskellä. Tavallaan vilpittömänä, mutta kuitenkin toinen jalka elämäntyylissä, joka on kuin suoraan sarjakuvasta.

Kappaleen todellinen viesti on toki ihan muualla kuin Khidin olemuksen avaamisessa. Omien liikkeidensä ulkoisen mielipiteen pohjalta analysoimisesta ja hampaat irvessä haavekuvan tavoittelusta on helppo vetää yhtymäkohtia esimerkiksi fitness- tai lifestylebloggaajiin, joiden suurimmat motivaationlähteet tuntuvat välillä muodostuvan hyväksyvien kommenttien keräilystä tai täydellisten asetelmien rakentelusta valokuvia varten, itse toiminnan ja sen tuottamien tuntemusten jäädessä varjoihin. Jos oman pääkopan sisältä ei löydy tarpeeksi pohjaa merkittävän elämän luomiselle, mihin muuhunkaan sitä voi tarrautua kuin valmiiksi rakennettuihin kiiltokuvaesimerkkeihin, joihin sisältyvät varakas elämäntyyli ja viimeisen päälle siloteltu design-persoonallisuus?

Ainoa biitti, joka ei ole Khidin käsialaa, tulee Inneriltä, ja istuu usvaisine kilkatuksineen Chinatownin viboihin kuin nakutettu. Paljastan kuunnelleeni kappaleen tuhottoman monta kertaa ymmärtääkseni jähmeillä aivoillani, mihin siinä lopulta pyritään. Mutta ehkä kappaleen pointti on vähän niin kuin juuri siinä. Haetaan jotakin suurempaa, enemmän, vaikuttavampaa, juostaan pakenevan merkityksen perässä ja turvaudutaan kesken matkan salaliittoteorioihin ja hallusinaatioihin ja kirjaviisauksiin, kun yhtäkään tavoitelluista pelastavista määränpäistä ei tässä tympeässä elämässä ole. Nurkkapöytä universumissa asetelma on samantyyppinen mutta suopeampi, sillä siinä otetaan omaksi kaikki tämä tässä oleva kaikessa kulahtaneisuudessaan. Pelkistetty ja jonkin tylsän peruslinnun raakkumisella höystetty biitti tikittää taustalla, kun Khid jatkaa sushibiisin viitoittamalla tiellä ja leikittelee taidokkaasti ruoka = elämä-samaistuksilla. Seuraavan kappaleen valossa Nurkkapöytä universumin voi myös nähdä osittain räppigeimejä (naurahtelen vaivautuneena valitsemalleni ilmaisulle) tai yleisemmin musiikin tekemistä koskevana pohdiskeluna, jossa otetaan etäisyyttä kaikenlaisiin rajoittaviin kategorisointeihin ja leimoihin ja tyydytään omiin pieniin ympyröihin ilman tarvetta dramatisointiin tai paisutteluun.

Khidin kokonaisuuden ehdottomasti naurattavin - huom ei missään nimessä naurettavin! - on Zelda, joka on biittiä, tarinaa ja videota myöten niin verraton, että suon itselleni nyt oikeuden käyttää tätä kuluneisuudestaan huolimatta voimakasta ilmausta: Zelda on ihan älyttömän KOVA. Kappaleen itseironinen foliohattuilu on tehty niin aidon hauskasti, että tunnen biisin soidessa puhdasta riemua.


Aina kun M(in)inä alkaa, kuulen päässäni Paprun toistelut siitä, että mitä jos ne vihaajat onki oikees ja välittömästi sen jälkeen riemastuneen (tai hysteerisen) tytön äänen kirkumassa "EI NE OOOOOOOO!", kuten kävi Kutosen levyjulkkareissa. En voi sanoa mitään varmaa vihaajista tai heidän oikeassa olemisistaan, muuta kuin sen, että olen kiljumistytön kanssa täysin samaa mieltä. Kappaleesta välittyvän artistinuraan liittyvän paineaallon massiivisuuden johdosta oletan, että fanityttöjen vakuuttelut tuskin artisteja lohduttavat, joten muuta ei liene tehtävissä kuin vartoa sitä päivää, kun odotusten paine kasvaa liian kovaksi ja työntää artistit laidan yli. Kuka tietää, ehkä todellisuus sitten vihdoin todella kirkastuu?

Biitti, joka aloittaa viimeisen hitaan Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt, on niin lupaava, että harmistun joka kerta yhtä pahasti, kun se vaihtuu itsessään toki mainioon mutta kontrastina edelliseen pettymyksenä tulevaan maalailuun. Kappale räppäämisen lopettamisesta on joka tapauksessa kaiken huomioon ottaen luonnollinen jatkumo sille päänsisäiselle kaaokselle, jota levyllä sohitaan, ja sitoo sen kauniisti harmoniseen pakettiin.

Älykkäät sanoitukset, maailmaa suuremmat teemat, huumori joka on kaikkea muuta kuin kertakäyttöistä, sekä järjettömän laadukas biittipuoli tekevät Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By:sta niin korkeatasoisen kokonaisuuden, että vaikka en anna arvosanoja levyille, annan tälle epäröimättömät viis kautta viis.


Khid - Sushi Drive-By

1. HPM
2. Visioita Louvren vessasta
3. Chinatown
4. Zelda
5. Nurkkapöytä universum
6. M(in)inä feat. Paperi T
7. Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt

torstai 23. huhtikuuta 2015

Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 1

Lämpenemiseni Aivovuodon musiikille on tapahtunut niin hitaasti, että ehdin hädin tuskin itse huomata, missä vaiheessa mielipiteeni vaihtui viileähkön varovaisesta kiinnostuksesta intensiivisen ihastuneeksi. Kai se tapahtui marraskuisella keikalla Tavastialla. Hengailin suurimman osan illasta yksin ja ihmettelin miksi olin etukäteen intoillut niin kovasti, että ostin ennakkolipun. Olo oli jokseenkin nuutunut ja orpo, vaikka muistan ylpeilleeni sillä, että en suvantohetkinä turvautunut kännykkääni, vaan seisoskelin tyynenä yksinäisenä saarena pienien kaveripoppoiden keskuudessa.

Koska ennen Aivovuotoa esiintyneet Tuuttimörkö ja DJ Kridlokk menevät virallisten määritelmieni mukaan suosikkilistauksessani Aivovuodon ohitse, tuli reaktioni Aivovuodon keikkaan täytenä yllätyksenä. Kaikki aiemmat kerrat yhtyeen live-esiintymisiä seuraillessa olivat menneet rattoisissa mutta ei sen kummemmissa tunnelmissa. Tavastialla huomasin ajautuvani tunnekuohuun ja koin sen myötä varsinaisen ahaa-elämyksen: Ai tästä kaikkien hehkutukset johtuvat! Tunsin viimeinkin päässeeni osalliseksi siitä jostakin huomaamattomasta mutta ratkaisevasta ominaisuudesta, joka tekee Aivovuodosta ainutlaatuisen ja erottuvan koplan kaiken suomiräppisykkeen keskellä. En osaa nimetä tätä maagista komponenttia, mutta jostakin Jodarokin flown puolesta totisten mutta sisällöltään huumoria kuplivien räppien sekä K.V.N & Lobo:n herkullisen kekseliäiden biittien välimaastosta se löytyy. Joillakin vain sytyttää hitaammin kröhöm.

DJ Kridlokk sen sijaan ei tällaista pitkän kaavan kautta rakennettua tykästymistä minun kohdallani vaadi, vaan artistin palvominen on alkanut jo useita vuosia sitten. Meillä on ollut pari mutkaa matkassa ja ajoittain olen kokenut Kridlokkin tyylin liian monotoniseksi ja biisit itseään toistaviksi, mutta uusimmat tuotokset ovat palauttaneet kiinnostukseeni alkuaikojen raikkautta ja seuraan taas silmä (korva) kovana artistin edesottamuksia.

Uskon että joka iikka kokee todella mielekkääksi yksityiskohtaisen syventymisen kuhunkin artistiin kehittämääni mielenkiinnon asteeseen ja siihen pisteeseen johtaneisiin käänteisiin, mutta lienee silti parempi poimia ruotimisen aiheeksi näitä neljää miekkosta yhdistävä musiikillinen projekti eli 20.2. Monspin kautta julkaistu splittilevy nimeltä Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By. Saisinko näin ensi alkuun todeta, että huh mikä mielikuvitusta kutkutteleva nimi. Jos joku järjestäisi suomiräplevynimien MM-kisat, tämä yltäisi heittämällä palkintosijoille taistelemaan ykkösasemasta esim. Fuck Vivaldi:n tai Ei toivottuja lastenlauluja:n kanssa. (Voisiko joku oikeasti järkätä tällaiset ja kutsua mut pohdiskelemaan porukassa? Kovia ehdokkaitahan löytyy aina Uuden ajan avaruususkonnosta Mikä on Pläkki?:n. Ehkä tässä olisi aihetta kokonaiseen blogikirjoitukseen hmm hmm?)

Palatakseni kilometrien pituisiksi kasvaneilta sivuraiteilta alkuun, en viimevuotisella keikalla syttyneestä intoilusta huolimatta odottanut levyltä suuria, joskaan en mitään huonoakaan. Oletin pitäväni, mutta sellaisella neutraalilla tavalla, jonka myötä tiedostaa levyn vahvuudet saamatta kuitenkaan sitä fiiilistä (kuten J-Laini räpistä räpätessään biisissä YO Raps kivasti ääntäen toteaa). Siksi lykkäsin levyn kuuntelemista ja tutustuin siihen ensin Kutosen levyjulkkareissa, jotka eivät jättäneet sen kummemmin vaikuttuneita olotiloja. Toki lavashow oli odotetusti viihdyttävä ja artistien keskinäiset sananvaihdot hihityttäviä, mutta kappaleet eivät häikäisseet.

Tämä junnaava alustus voi tietysti johtaa vain yhteen lopputulokseen: levy on aivan huikean koukuttava ja omaperäinen niin sanoitusten kuin biittien osalta. Etukäteen DJ Kridlokkin ja Aivovuodon yhteistyö saattoi tuntua epäloogiselta ja yhteensopimattomalta, mutta vaikka levy on - tietysti - selkeästi kahteen osaan jaettu, on se samalla yhtenäinen kokonaisuus, jonka olemassaolon luontevuus kasvaa kuuntelukertojen myötä. Aivovuodon syventyminen televisioon ja Kridlokkin ei yhtä selkeästi rajatut, elämää ja omaa olemista ja todellisuuden mittasuhteita käsittelevät aihepiirit voi nähdä kahtena eri lukuna, mutta lopulta koko levyn pohjalta löytyy yksi ja sama ydin, tai ytimet. Ulkoinen vs. sisäinen. Fakta vs. mielikuvitus. Todellisuus vs. ihanne. Näiden tiimoilta esiin kuplii jos jonkinmoista samaistuttavaa teemaa, sellaisista yleismaailmallisista seikoista lähtien kuin tyytymättömyys itseensä tai oman pikkuruisen elämän pysähtyneisyys.

Aivovuoto on superkolmikko, jonka seitsemän biisin puolisko on täynnä ilahduttavia kikkailuja ja jokaisella kuuntelukerralla muistoista poikkeavalla tavalla uudelleen eläviä elementtejä. Niin biitit kuin sanoitukset heijastavat pääteemaa, mutta eivät jätä hommaa siihen, vaan kurottelevat television pohjalta syntyvien kaikenlaisten assosiaatioiden puoleen ja tekevät siten kappaleista monitasoisia kertomuksia elämästä yleisesti.

Pari ensimmäistä biisiä toimivat spektaakkelimaisena introna aiheeseen, sillä K.V.N & Lobon vanhojen seikkailuelokuvien rätisevistä mutta suurieleisistä äänimaailmoista vaikutteita hakevat taustat aiheuttavat sen, että pystyn suorastaan sieluni silmin näkemään Jodan sirkustirehtöörin asussa, tepastelemassa itsevarmana ympäriinsä esittelemässä tulevia ohjelmanumeroita. Yonan hivelevän suloinen ääni tasapainottaa riehakasta tunnelmaa ja jättää kuulijan päätettäväksi, ilmentääkö Fantastik Voyage 60-luvun tieteisleffaa vai tunteista ylitsepursuavaa rakkaustarinaa. Myös AI VO WU SHOW heittää ajassa taaksepäin lapsuudessa kiihkeitä odotuksen tunteita herättäneiden piirrettyjen tapittamiseen, taikoen samalla Aivovuodon supersankarikolmikoksi, tällä kertaa kirjaimellisesti eikä vain taitojensa pohjalta (jostain syystä mielikuva on varsin helposti luotavissa ainakin minun aivoissani). Ajojahtimainen Skeleonora's Theme viimeistelee kokonaisuuden ja kuljettaa reaaliaikaisempiin tunnelmiin, joihin TV:n kilkattava ja levyn parhaimmistoon lukeutuva biitti johdattelee.

Lukuisin terävin oivalluksin lastattu kappale on mitä parhain esimerkki Aivovuodolle tunnusomaisesta ristiriitaisesta mutta älyttömän toimivasta kahtiajakoisuudesta, joka syntyy vastaparista humoristinen melankolia tai melankolinen humoristisuus. Kenties asenteessa on jotakin niin suomalaisille ominaista ironisin keinoin itsensä vähättelyä, että tunnistettavuus aiheuttaa välittömän mieltymisen. Eipä kuitenkaan lasketa liikaa kunniaa sen piikkiin, vaan televisio-ohjelmien absurdiuteen pureutuva TV on miellyttävän matalaäänisen Pietarin featin myötä viimeisen silauksensa saava huvittavista vertauksista rakennettu tosi- ja telkkarielämän vastakkainasettelu.

Seinä seinä seinä on tunnelmaltaan varsin ovela - miten tämä tuottajaksikko onnistuu kappaleesta toiseen luomaan niin käsinkosketeltavan ilmapiirin? Musiikin osalta ikään kuin virnuillen etenevässä biisissä Joda ja Kridlokk kertovat yhdessä siitä, millaiseen riittämättömyyden loputtomaan suohon televisiosta puskeva epärealistinen todellisuus pahimmillaan upottaa, sekä millaiseen tympääntyneeseen turtumukseen se tarjonnallaan ajaa. Samalla Kridin vierailu vihjaa hienoisilla salaliittoviittauksilla tulevaan. Kappaleen visuaalinen vastine on vähintään yhtä nokkela kuin biitti antaa ymmärtää, seinäntuijottelun viihteellistämisestä (mieluummin mä muuten näitä jäbiä tapitan kuin  telkkaria!) Mate Colan siemailuun, jonka tiimoilta syntyi talvella varsin viihdyttävä instagram- (dare I say it) KOHU.


Ostos-TV:n pohjalta pohditaan tyhjänlupailun jaloa taitoa ja YO Raps raottaa jälleen itseironisella vivahteella näissä musiikillisissa hommissa ilmenevää sukupolvien välistä kuilua, joka alkaa olla tuttua jopa minulle, vaikka en nyt minään ikäloppuna äijänä itseäni (enkä kyllä ketään muutakaan) näekään.

Juuh elikkäs takaisin asiaan köh köh. Aivovuodon osuuden päättävä Alfa-aalto esittelee levyn tokan ylivoimaisesti voittosijalle kuuluvan biitin. Tökkivä, mutta vastustamattoman mukaansatempaava instru on mitä istuvin pohja kappaleelle, jossa sivalletaan television orjuudesta - jumiuttavasta mutta niin koukuttavasta -  kärsivien suuntaan. "Älä yritä säätää vastaanotintas, ota rauhassa, se on parempaa ku nuotio, niin ku mummon satutuokio, ei oikeessa elämässä kuitenkaan häävi juoni oo." Siinä toistuva kysymys, jonka Jodarok onnistuu esittämään syyllistämättä ja ilkeilemättä mutta kuitenkin ilmiön käsittämättömyyden esiin tuoden. Ei kai tässä elämässä nyt oikein mitään sen kummempaa ole, etteikö todellisuuspako olisi täysin perusteltavissa?

P.s. Seuraan Suomen Temptation Islandia ja Sohvaperunoita ja vieläpä suuresti nautiskellen. Joskus koen elämäni varsin tyhjäksi.


Aivovuoto - Se tuli televisiosta

1. Fantastik Voyage feat. Yona
2. AI VO WU SHOW & Skeleonora's Theme
3. TV feat. Pietari
4. Seinä seinä seinä feat. Khid
5. Osta mut
6. YO Raps feat. J-Laini
7. Alfa-aalto

Osa 2

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Maaliskuun biisilöytöjä


Normaalisti en biittejä liiemmin kuuntele, mutta tässä on sellainen taidonnäyte, että sietää rikkoa kaavaa. Rauhaisa alku upottaa kuuntelijan heti syviin vesiin ja tyylilajille ominaiset tikitykset ohjaavat sopivaan mielentilaan. Pikkuhiljaa instru alkaa kasvaa suuriksi maalaileviksi linjoiksi ja puhkeaa täyteen kukoistukseen siinä vaiheessa kun räppien sämpläys alkaa. Täydellinen kokonaisuus.


Tämä on epäilyksettä koko alkuvuoteni soitetuin biisi. Aina kun mieltäni meinasi jokin painaa, laitoin tämän soimaan. Aina kun ikkunan taakse laskeutui jälleen uusi takatalvi, laitoin tämän soimaan. Aina kun aurinko suostui näyttäytymään ja herättämään elinvoimat, laitoin tämän soimaan. Aina kun kävelin keskustan läpi ihmisiä kaulahuivini takaa salaa tarkkaillen, laiton tämän soimaan. Biisi heittää kuulijansa jonkinlaiseen onnellisuusdimensioon, jossa yksikään ulkoinen tekijä ei ole merkityksellinen. Vain syvä rauha ja riemu ja onni siitä, että saa hengitellä maailmassa.


Tein näköjään karmean virheen viime kuussa ja unohdin listata tämän. Kävin alkuvuodesta housen alkeiskurssin ehkä tähänastisen elämäni innostavimman tanssiopen johdolla ja bongasin sekä tämän että Samen tunnilla soineista soittolistoista. Zhu:n kappale toimii samalla tavalla kuin Schulzin taidonnäyte, ainoastaan sillä erotuksella, että se kuljettaa melankolisempiin mutta ei yhtään sen vähemmän mielekkäisiin maisemiin. Fadedin soidessa kuulokkeissa koin kylmiä väreitä ja kappaleen huikeudesta johtuvia haluja itkeä, jollaisia Same ei täysin onnistunut alussakaan aiheuttamaan. Harmi että olen kuluttanut molemmat loppuun enkä enää saa täysin kiinni siitä salaisuudesta, mikä alunperin mut näihin koukutti, mutta ainakin löysin piilevän rakkauden houseen ja koetan hiljalleen keksiä, miten saan ujutettua sen elämääni kokonaisvaltaisemmin.


Pari vuotta olen erehtynyt pitämään Jujua naiivina ja höperönä hihhulina, mutta vuodenvaihteen jälkeen tyypin uusimmat levyt ovat alkaneet resonoida mussa tavalla, jota ei voi ohittaa. Yhdistän tämän yllättävän mielenmuutoksen aiemmista vuosista merkittävästi poikkeavaan elämäntilanteeseeni ja hidasta mutta väistämätöntä transformaatiota tekevään elämänasenteeseeni, mutta myös aiemmin puuttuneeseen ja nyt heränneeseen haluun todella kuulla ja kuunnella. Aurinko on täydellinen esimerkki Jujun uudempaa tuotantoa luonnehtivasta kaavasta. Sanoituksien pohjalta löytyy usein selkeä yksittäinen aihe, johon on helppo samaistua ja jota kuvaillaan simppelien valikoitujen yksityiskohtien kautta. Biitti on aiheesta riippuen synkeähkö tai toiveikkaan ja iloisen sekoitus. Juju välittää viestinsä sekoittelemalla räppäämistä ja lauleskelua. Näiden komponenttien sekoitus toimii loistavasti mieltä ylentävänä ja rakkaudelliseen mielentilaan ohjailevana kokemuksena.


Kolmivuotisen parisuhteeni aikana altistuin pitkään MTV Dance-kanavalta puskeneelle taustahuminalle, jota voinee kuvailla jonkinlaiseksi housen, edm:n ja radiopopin sekoitukseksi. Muistaakseni pidin kanavan tarjonnasta heti alkuun, mutta tykästymiseni kasvoi tasaisesti vuosien aikana. Nykyään tunnen oloni hyvin kotoisaksi joka ikisen kappaleen parissa, jonka noilta ajoilta pystyn musakanavan tarjontaan yhdistämään. Nyt kun aurinko yhä lupaavammin puskee itseään talvea yltään karistavan maamme pinnalle, huomaan innostuvani... no, aurinkobiiseistä. Myös kaikki kesästä tai huomattavan onnellisista ajanjaksoista muistuttavat kappaleet toimivat, joten Klangkarussellin koko levy alkaa olla ahkerammassa soitossa. Tämä instruversio hitistä toimii mielentilasta riippuen lohdullisena tai energisoivana.


Eipäs mennä liian pumpulisiin olotiloihin. Jokin muistovyöry lähes kymmenen vuoden takaa toi Soulflyn mieleeni, ja olen maaliskuun aikana talsinut ulkosalla täysin onnessani tätä riehumista kuunnellen. Soulfly rikastutti elämääni ollessani 16-vuotias hevaria leikkivä pikkutyttö, aina Provinssin lavalla nähdystä livevedosta kesän lopulla kuumassa Etelä-Ranskassa vietettyyn suht villiksi äityneeseen pariviikkoiseen kielikurssiin. Raskaasta poljennosta huolimatta bändin musiikin vaikutus muhun on hymyilyttävä ja ehdottoman ilahduttava. Asiaan vaikuttanee ratkaisevasti yllättävän toiveikkaat ja rohkaisevat sanoitukset, joiden sodankäyntiin, uskontoon ja heimokulttuuriin liittyviä teemoja voi halutessaan soveltaa hieman muunneltuina koskemaan oman elämänsä koettelemuksia.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Helmikuun biisilöytöjä


Vihdoinkin uutta tältä huipputekijältä! Etenee takenee ei ehkä ole mitään maata järisyttävän innovatiivista edellisen levyn biiseihin verrattuna - samantyyppinen rakenne, biitin elementit ja rytmikäs hei-huutelu löytyvät useammastakin vanhemmasta kappaleesta - mutta hyvä niin. Francis Koiralla on kaikki syyt luottaa vahvuuksiinsa, jotka tekivät Sadonkorjuu:sta niin mielekkään, ja niiden uudelleen kierrättäminen palvelee mainiosti. Valton fiitti istuu kokonaisuuteen suht saumattomasti, vaikka flow onkin huomiota herättävän kulmikas yleiseen junnaavuuteen nähden. Biisi lupaa erittäin hyvää enkä malta odottaa uutta levyä [tähän sata jipii-tuuletusta].


Gordon Gwapon Memphis Private Equity vol. 1 tarttui haaviini Deston mitä mainioimmasta Bassolla pyörivästä Signal Life-ohjelmasta, ja levyn kohokohdaksi nousee alunperinkin huomioni kiinnittänyt Redrum 781. En nyt osaa analysoida memphis-soundeja sen syvällisemmin, mutta Gordon Gwapon vanhoja klassikoita sekoittelemalla tuotetut kappaleet ovat hienoja kunnianosoituksia kyseisen soundin konkareille. Biisit kuulostavat raikkailta kadottamatta kuitenkaan 90-luvun suhinoita ja jumituksia.


Helmikuun viime metreillä soundcloudiin ilmestyi tämä huikean mahtipontinen ja vaikuttavasti aaltoileva räppiä ja trappia yhdistelevä taidonnäyte, joka todistaa, että viime vuoden lopussa löytämäni RL Grime on kovimpia tekijöitä pitkään aikaan. Jouduin toistamaan biisiä lukemattomia kertoja ennen kuin sen vaikutus laimeni siihen pisteeseen, että pystyin kuuntelemaan kappaletta paikallani istuen. Vaikka biisi on kuuntelukertojen myötä menettänyt sähköistyttävimmän vaikutuksensa, tunnen itsessäni silti välittömän kiihkeyden heti ekojen melankolisten tahtien myötä.


Mitäköhän ihmettä musiikkimaulleni on käynyt, kun kaikin puolin perinteinen räppi on alkanut kiehtoa ja jopa koukuttaa? Aiemmin olen heittänyt tympäännyttävät kokoonpanot mielessäni olariräpiksi nimeämääni lokeroon, jonne suljin suurimman osan rataräppityypeistä ja tietty Raimon (joo sanon nyt sen mitä ei saisi, mutta en varmaan ikinä tule käsittämään Raimon viehätystä). Nyt olen joka tapauksessa hurahtanut HDN & DKU:n Jonkin sortin julkaisuun, jonka joka ikinen kappale on valehtelematta nappisuoritus. Kaikenlaisilla vinkunoilla ja ujelluksilla siivitetyt mukaansatempaavan rytmikkäät biitit ja jostain syystä hyvin aidosti sydämellä tehdyiltä tuntuvat tykitetyt räpit aiheuttavat mussa suorastaan kehollista mielihyvää. Enimmäkseen priimaa kohoaa ylitse muiden, koska siinä pyörii kunnioitettava määrä feattaajia ja se kiinnitti alkuun huomioni erittäin viihdyttävällä videollaan (tsihihi), mutta todellisuudessa en pysty valitsemaan suosikkiani vaikka henkeni riippuisi siitä. Pää nyökkää yhtä antaumuksella jokaisen kohdalla.


Voi soundcloud-nuoriso ja ihmeelliset merkit, joiden oikeaoppisesta lausumisesta mulla ei ole aavistustakaan. Tämä hämäriä reittejä pitkin bongattu kappale kiinnitti huomioni kauhuleffamaisiin tunnelmiin vievällä biitillään. Biisi ei ehkä ole kaikkein viimeistellyin kokonaisuus, mutta tämän tyylin kohdalla se toimisikin itseään vastaan. Hämyinen tunnelma, viileät mutta timmit räpit ja synkeä taustatikitys saa täyden kannatukseni. Jos kuuntelen tätä ulkomaailmassa löntystellessäni, muuttuu liikkumiseni heti astetta koviksempaan suntaan.


Koko levy on älytön kokonaisuus ja mielipiteeni vaihtelee koko ajan sen suhteen, mikä biiseistä yltää voittosijalle. Ipodini luukutetuin on kuitenkin DJ Ibusalin tuottama välipala Yeah, real Versace, joka on käsittämättömän täydelliseksi hiottu paketti ottaen huomioon kaikki sen puolessa minuutissa aikaansaamat vaikutukset. En selitä enempää, tämä pitää tuntea. Ja jorata täysillä.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

PMMP - Tässä elämä on

Onnistuin kerrankin olemaan ajan tasalla ja hustlaamaan lipun DocPointin PMMP-dokumentin toiseen näytökseen viime sunnuntai-illaksi. Ensimmäinen myytiin loppuun alta aikayksikön, eikä toisenkaan lippujen hupenemista tarvinnut odotella pitkään. Kuten aavistelin, oli saliin pitkä kiemurteleva jono jo varttia ennen näytöksen alkamista, ja kohtalokseni koitui istumapaikka tokalta riviltä, niin että valkokankaan tapahtumat meinasivat välillä kaatua päälle. Lähietäisyydeltä tapittaminen osoittautui kuitenkin positiiviseksi tapaukseksi, sillä niin sain puristettua viimeisimmätkin rippeet jo valmiiksi tunteita myllertävästä dokkarista. Ohjaaja Arto Tuohimaa ja leikkaaja Kai Ansio lausuivat ennen näytöstä muutaman sanasen ja kehottivat kumpainenkin nauttimaan. Oh boy, että nautin.

PMMP - Tässä elämä on alkaa lupaavasti yhdellä yhtyeen särmikkäimmistä ja omiin ikisuosikkeihini lukeutuvista biiseistä. Kylmiltä väreiltä on mahdotonta välttyä katsellessa Paula Vesalan ja Mira Luodin vaikuttavaa riehumista Matoja:n tahtiin, ja minulle tapahtui samalla jotakin odottamatonta: tunsin valtavaa halua purskahtaa itkuun. Hillitsin itseni vaivoin ja tajusin vetistelyn sijaan hymyileväni leveästi aloituskohtaukselle, jota voisi tarvittaessa käyttää kiteyttämään koko elokuvan niin tarinan kuin tunnelman osalta. Dokumentissa keskitytään nimittäin suureksi osaksi bändin live-esiintymisiin ja kiertue-elämään, joiden lisäksi esiin nousevat rohkeat persoonallisuudet sekä äärimmäisen vahva yhteenkuuluvuus, joka väreilee bändin jäsenten välillä koko sen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajan, jona PMMP:n tarinaan pääsee syventymään.

Dokumenttia on kuvattu enimmäkseen kesinä 2012 ja 2013, sekä muutamat haastattelurupeamat viimeisen keikan jälkeen. On festareita, loppuunmyytyjä klubikonsertteja, jopa intiimisti täyteen tupattuja pubikeikkoja. Nyt harmittaa tavattomasti, että kesällä 2008 Tavastialla todistettu keikka jäi omalla kohdallani ainoaksi, enkä enää yhtään ymmärrä, miksi. Bändin jokainen levy on tavalla tai toisella värittänyt elämääni ja ujuttautunut julkaisuajankohtanaan merkittäväksi osaksi olemistani, joten livevetojen missaaminen tuntuu nyt käsittämättömältä. Kuten dokumentissakin todetaan, ovat levyt ja livet toisistaan hyvin poikkeavia kokonaisuuksia.

Tuohimaa tavoittaa taitavasti sen ytimen, mikä erottaa näitä kahta suurta blokkia, joista PMMP koostuu. Keikoilla yhtye on yhtä rosoista saundia, riehakasta ja hetkittäin lähellä alkukantaisia syvyyksiä pyörteilevää energiaa, epäröimätöntä impulsseihin syöksymistä. Jatkoilla keikkabussissa pauhaa Julma-Henrin Minä rakastan sinua, mikä sai minut rakastumaan bändiin vielä pikkiriikkisen lisää. Lavalla melkein uhkaavan hyvännäköiset - värikkäät ja imartelevat esiintymisasut saavat minut toivomaan, että osaisin käyttää ompelukonetta ja mielikuvitusta ja pukeutua samanlaisiin upeisiin luomuksiin päivittäin - Paula ja Mira ovat kaikessa päämäärätietoisessa intensiivisyydessään jumalattaria. Hypnotisoivaa on myös seurata Heikki Kytölän työskentelyä rummuissa (en tiedä kuinka iso osa johtuu siitä, että tunnen jonkinlaista heikkoutta rumpaleihin köh köh, mutta kyllä suurin kiitos mielekkäästä näkökulmasta kuuluu dokumentin tekijöiden tarkkailukyvylle), eivätkä millään tapaa sivullisiksi jää myöskään basisti Juho Vehmanen tai kitaristi Mikko Virta.

Se jos mikä käy dokumentin myötä selväksi, että PMMP ei missään tapauksessa ole Paulan ja Miran molemmat puolet, vaan viisihenkinen, tasavertainen, harmonisessa - välillä sekopäisessä - yhteisymmärryksessä haasteisiin heittäytyvä tiimi. En pidä tuosta sanasta, joka on kuin jonkin ison bisneksen kärkeen liian äkisti pompanneen nousukkaan anglismeja pursuilevasta tekopirteästä kannustuspuheesta, mutta en keksi parempaa kuvaamaan yhtyeen jäsenten välistä eheää yhteyttä, joka valkokankaalta säteilee. Tärkeänä kuudentena komponenttina toimii tuottaja Jori Sjöroos.

Rakkaudelliset välit näkyvät siinä lämpimässä tavassa, jolla bändi kohtelee toisiaan haastavissa kohtauksissa tai äärirajoilla, oli kyseessä sitten vanhojen biisien uudelleen nauhoittaminen tai sekunnit ennen massiivisen festariyleisön pauhun keskelle sukeltamista. Erityislaatuiset siteet henkilöiden välillä käyvät ilmi niissä hellissä, riemastuneissa, hetkittäin jopa palvovissa ilmeissä, kosketuksissa ja tunteenpurkauksissa, joita ei tuttujen ihmisten seurassa tarvitse hillitä milliäkään. Piileeköhän bändin jättimäisen suosion salaisuus lopulta siinä kunnioituksessa ja puhtaassa rakkaudessa, joka mitä ilmeisimmin on kaiken pohjana?

Lavaräiskeen vastapainona toimivat Matkalaulu-albumin nauhoitukset. Musiikkia luodessaan bändi onkin yhtäkkiä riisuttu ja vakavissaan, täysin erilaisista ihmisistä koostuva joukko kuin livetilanteissa. Musiikin äärelle rauhoituttaessa nämä kohtaukset heijastuvat valkokankaalta lähes hartaina, ja niinäkin hetkinä, kun jäsenet nauravat kyyneleet silmissä, tunsin oman hihitykseni alla jälleen tarvetta purskahtaa itkuun.

Tunneskaala pääsee poukkoilemaan ääripäästä toiseen myös niiden muutaman huikean kohtauksen myötä, joiden aikana taustalla soi jokin PMMP:n herkemmistä biiseistä ja silmien edessä välähtelee sarja tilanneotoksia, keikoista tai keikkabussista tai takahuoneista tai jatkoilta. Liikuttavin näistä on hetki, jona taustalla soi Lautturi II ja kamera syleilee kesäisiä pakahduttavan kauniita maisemia. Tuo käsittämättömän lumoava versiointi jo alunperinkin kaihoisasta Lautturista muuttaisi kaatopaikan tuijottamisenkin vavahduttavaksi kokemukseksi, mutta kyllä nämä mainitut koosteet valikoiduista tuokioista lukeutuisivat värikkäässä näyttävyydessään dokumentin huippuhetkiin, vaikka taustamusiikkia ei olisi lainkaan. Ehkä pikkiriikkinen osa liikutustani liittyy siihen pakottavaan kesän kaipuuseen, jonka dokumentti nostaa lähes sietämättömälle tasolle. Kun tässä loskaräntähirveydessä pääsee hetkeksi käsinkosketeltavan paahteisiin, tavallaan idyllisiin mutta samalla todenmukaisuutensa vuoksi niin erityisen puhutteleviin kesätunnelmiin, on pimeyteen palaaminen julma kohtalo.

Yllätyin siitä, kuinka räiskyvä Paula on. Voin puhua ainoastaan vuosien aikana haastattelujen kautta kasaan kyhäämieni mielikuvien pohjalta, joiden painoarvoa tuskin voi huomioida mitenkään merkittävänä, mutta oletin Miran olevan kaksikosta se, joka on enemmän äänessä ja näyttävämmin esillä. Dokumentti on todiste päinvastaisesta. Kumpikaan ei kainostele tunteenpurkaustensa suhteen, mutta Mira jää lopulta etäisemmäksi. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista tulee dokumentin loppumetreillä, kun ennen isoa festarikeikkaa Paula astahtaa vakavailmeisen Miran eteen ja hymyilee suoraan tämän naamaan. Pian molempien kasvot tuikkivat naurua, eikä joku satunnainen taustalla lymyilevä miekkonenkaan saa silmiään irti kaksikosta, saati sitten omaa leveää hymyään laantumaan. Mira ja Paula pitävät katseensa visusti toisissaan, ja yhdessä niiden hetkien kanssa, jotka ennakoivat lavalle liitelemistä, sekunnit käsi kädessä seisten, yleisön mylviessä, tämänkaltaiset kohtaukset puhuvat selvemmin kuin mitkään niistä kommenteista, jotka haastattelujen aikana tulevat ystävyyteen liittyen esiin.

Kiitos, että sain itkeä, sunnuntai-iltana ja kaikkina näinä vuosina.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Tammikuun biisilöytöjä

Alan kerätä kuukausittain musiikillisia kohokohtia, jotka ovat vaikuttaneet minuun erityisellä tavalla. Biisit eivät useinkaan ole uunituoreita, vaan satunnaisia löydöksiä, jotka ovat päättäneet ilmestyä kohdalleni juuri nyt. Nimeä klikkaamalla pääsee kappaleeseen.


RADAM - JÄÄTÄVÄ POLTE

En ole läheskään perillä siitä, keitä kaikkia BMXT-meininkeihin kuuluu ja mitkä julkaisut menevät sen nimikkeen alle, mutta Radamin voinee turvallisin mielin liittää niihin yhteyksiin. Jäätävä polte on aavistuksen not sure if sirius-tyyppinen biisi. Sanoma on hyvin tummanpuhuvan melodramaattinen, samalla kun kaikkien rankkojen vastoinkäymisten alta nousee uusi ja vahvempi PETO. Kontrasti ilmeisen kesäisissä maisemissa kuvatun, artsun mustavalkoiseksi muunnetun videon ja kovisnaama-Radamin eläytymisen välillä vaikuttaa minuun juuri päinvastoin kuin kohtalokkaaseen tähtäävän kokonaisuuden voisi odottaa vaikuttavan. Näin Jäätävä polte kääntyy oikeaksi hyvän mielen kipaleeksi. Anteeksi jos nauran aidon surun kustannuksella. Tikittävä biitti ja maaninen Radam-hokema viimeistelee mainion kappaleen. Vielä vakuuttavampana meininki jatkuu tuoreemmassa RADAM RULES-melskeessä, joka ilahduttaa minua aidosti joka ikisellä kuuntelukerralla.


Jos Radamin biisi saa käänteisesti hyvälle tuulelle, tekee Klik Kläk-Mikon (hahaha) ja Roopen Juan saman suorasukaisen reippaasti. Olen jo sata kertaa kokenut sen, että murehdin jotakin naurettavan toisarvoista asiaa, kunnes painan Juan:in soimaan ja olen yhtä hymyä. Suurin kiitos siitä kuuluu Recordatusin huikealle biitille, jonka junnaava, vuorotellen matalissa vesissä ja huikean riemukkaissa korkeuksissa liitelevä vellominen energisoi ainutlaatuisella tavalla. Räpit ovat rehdin päihdepainotteiset, eivätkä kuluneesta aihepiiristä huolimatta puuduta.


Tässä on ilman muuta kuukauden yllättäjä. Sama Roope kuin yllä, mutta täysin eri meiningeissä, vedoten minuun kuitenkin vähintään yhtä vahvasti kuin räpin kautta. Tykästymiseeni vaikutti ensikuuntelulla ratkaisevasti musiikkivideon heittäytyvä positiivinen energia, mutta kappale pitää puolensa ilman visuaalistakin puolta. Soitanta kekseliäine koukkuineen on äärimmäisen valloittavaa - viimeistä tahtia pitkittämällä luotu loppuhuipennus hihityttää joka kerta - ja täysillä päälle vellova lauluosuus tavattoman mukaansa tempaava. NOFX-viboista plussaa.


En vieläkään, kymmenien toistojen jälkeen, voi välttyä kylmiltä väreiltä tätä biisiä kuunnellessani. Aina kun tammikuussa oli tarvetta lohdutukselle, turvauduin Sian voimakkaaseen, riipivään, tyylikkään teatraaliseen ulosantiin. Kappale on ensitutustumisella pelkkä surullinen onnettoman, täyttymättömän rakkauden purkaus, mutta myönteinen tunnereaktioni puhuu todempaa kieltä. Biisistä saa puhdasta iloa ja voimaa, ja koin monta kertaa hämmästyttävän muodonmuutoksen apeasta murehtijasta nauravaksi puhtaan valoisuuden ilmentymäksi jo ekan kertsin aikana. Myös video on huima. Palvon Maddie Ziegleria.


Uusi vuosi alkoi kohdallani näissä lempeän lilluvissa ja tikittävissä tunnelmissa. 1.1.2015 kuuntelin ensin puolet päivästä ikirakkauttani Ceebroja sekä loppupuoliskon D Nilsziä, joten ei ihme, että muistan vieläkin poikkeuksellisen hentomielisen olotilani. Kuuntelin aikoinaan ahkerasti Cobra Starshipin You make me feel-biisiä, joten ehkä D Nilszin siitä samplatty tunteikas versio iskee minuun siksi niin kovaa, että se tuo mieleen kaukaisia aurinkoisia muistoja. Cobra Starshipin versio tosin tuli aikoinaan tutuksi bodypumpin aloitusbiisinä, joten enpä tiedä, kuinka onnellisia nuo muistot ovat. Joka tapauksessa D Nilszin taiturointi hivelee monia aistejani, ja levy, jonka Alive aloittaa, on yhtä korkeatasoista kikkailua alusta loppuun.


Radio Helsingin tarjonta on ensiluokkaista ja monipuolista, mutta jostain syystä olen jumittunut kuuntelemaan ainoastaan Vaiheessa-ohjelman ihastuttavia lähetyksiä, niitäkin yhä hidastuvalla tahdilla. Henri Pulkkisen ja Marko Karvisen viime syksynä yhdeksässä osassa ilmestynyt taiteeseen pureutuva keskusteluohjelma toi tarvittavaa vaihtelua urautuneisiin kuuntelutottumuksiini ja viihdytti minua sen verran, että kuuntelin kaikki jaksot kuukauden sisään. Tunnin mittaiset sessiot (joista puhetta jää 40 minuuttia) ovat tunnelmaltaan miellyttävän rauhallisia ja keskustelut analyyttisen aprikoivia. Karvisen rooli tuntuu olevan vieraiden haastaminen ja keskustelun pääsääntöinen ohjaaminen, kun taas Pulkkinen keskittyy kehittelemään vieraiden esiin tuomista näkökulmista omia teorioitaan. Jutustelu pysyttelee pääosin kullekin jaksolle valitussa aihepiirissä, mutta pääsee onneksi myös poukkoilemaan kiintoisille sivuraiteille.

Nähtävästi ohjelmasta on jo ehtinyt ilmestyä kevään ekat jaksot, jee! Vieraana Pyhimys, tuplajee!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Paska Sohva-klubin avajaiset 9.1., livenä Khid & Lommo


Perjantaina olin vähällä jättää tämän historiallisen tapahtuman väliin. Kukaan ystävistäni ei ollut menossa, oloni oli juminen ja epäsosiaalinen, ja Netflixin tarjonta meinasi vetää pidemmän korren.

ONNEKSI päätin toisin.

Suuntasin Kutoselle kahdeksitoista, ovelana taktiikkanani saapua pelipaikoille juuri keikkojen alkaessa, etten joutuisi notkumaan vaivautuneesti yksinäni jossakin pimeässä nurkassa riehakkaita nauravaisia ihmisiä kulmieni alta vilkuillen. Pihalla oli tuttuun tapaan lyhyehkö jono - osaan jo keikasta riippumatta varautua tähän imagojonoon, joka tuntuu syntyvän maagisesti aina puoli yhdentoista jälkeen huolimatta sisällä olevan porukan lukumäärästä - mutta kerrankin sisäpihan toisella reunustalla valtaa pitävään Kaikuun halajavia ihmisiä oli triplasti enemmän, ja huokaisin helpotuksesta tajutessani, että en varmaankaan jäisi paitsi yhdestäkään Lommon biisistä.

Syy sille, että uhmasin seuran puutetta ja lähdin vanuneessa olotilassani Kallioon asti, löytyy nimittäin juuri yllä mainitusta artistista. Lommo on yksi suosikkijumittelijoistani, enkä jonkinlaiseen kulttistatukseen kohonneen Maanalaisella saundilla-julkaisun suosiosta päätellen suinkaan ole ainoa. Liito-oravan ja Kridlokkin yhteisesiintyminen oli myös tervetullutta vaihtelua keikkatarjontaan, joka on toki kunnioitettavan runsasta mutta jonka artistikattaus tuppaa toistamaan itseään.

Luolamaista rappukäytävää ylöspäin tepastellessani oivalsin missanneeni illan pointin. Kyseessä ei niinkään ollut Lommon ja Khidin ilta, vaan Henri Pulkkisen ja Mathias Fosterin muodostaman Paska Sohva-kollektiivin, useamman vuoden Bassolla pyörineen radio-ohjelman juhlistaminen ja saman nimisen klubin virallinen avaaminen. Tietysti tapahtuman upea flyer - mikä taidonnäyte! - toitottaa tätä samaa, mutta olin innostuneisuudessani suunnanut kaiken huomioni livejen vetäjiin, mikä osoittautui virhearvioinniksi.

Hivuttautuessani lavan läheisyyteen hämmennyin siitä vilkkuvien valojen alla energisesti vellovasta massasta, joka oli muuttanut tilan tanssilattiaksi. En ole nähnyt yhtä innokkaasti räppibiisien vietäväksi heittäytyvää väkijoukkoa yhdelläkään KBK-klubilla, tai jos olenkin, niin en lähellekään perjantain väenpaljouteen verrattavissa olevassa mittakaavassa. Erotuksena toki se, että yhdessä soitetaan pelkkää suomiräppiä ja toisessa laajalla skaalalla maailmalta tulevaa soundia nykypäivän aaltoiluja uteliaasti luotaillen. Nössöilin hetken ujona seinäruusuna, mutta ei kestänyt kuin yhden vesilasillisen verran ennen kuin huomasin musiikin tempaisseen mukaansa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun HS87:n Grindin' my whole life pamahti ilmoille, päätin, että osallistumiseni kyseiselle klubille ei varmasti jäisi yhteen kertaan.

Onneksi soittoajat eivät pitäneet paikkaansa - olisikin ollut eka kerta keikkahistoriassa - ja ehdin jorailla useamman nappivalinnan tahtiin. Meinasin harmistua, kun porukka pakkaantui lavan eteen ja käänsi huomionsa pois dj-kaksikosta, mutta Lommon tallustellessa lavalle kaikki nyreily unohtui heti alkuunsa. Syytän onnetonta muistiani siitä, että en enää voi mennä takuuseen, oliko ensimmäinen Kridlokkin pyörittämä biitti Pimeydes vai ei, mutta jokin tuttu joka tapauksessa, sillä keikka lähti heti täysillä käyntiin. Kiitos sille jäbälle, joka bailasi vieressäni koko keikan ajan, sillä se sai potentiaaliset omaa olemistani vaanineet pienimmätkin estot katoamaan, ja pystyin olemaan juuri niin täpinöissä kuin halusin.


Lommon setti ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin kutkuttavampi. Ainoa tuntematon mieleeni jäänyt biisi oli neronleimauksen "nuole mun pähkinöitä" sisältävä kappale, joka vaikutti hymyilyttävän ovelalta vedolta. Tutumpien biisien osalta kohokohdaksi nousi Streiffaa, jonka huikea biitti toimi livenä odotetun värisyttävästi. Ylläriesiintyjiä ei harmillisesti nähty, joten biisi katkesi huvittavasti puolessavälissä, mutta sen kirvoittaman Kridlokkin leveän hymyn huomioonottaen keskeytys ei ollut lainkaan hassumpi veto. Tyyppi naureskelee muutenkin ilahduttavan paljon sieltä pöytänsä takaa, mikä on kummallisen virkistävää. Suomiräppikansa ei kai yleisestikään ole mitenkään erityisen synkkää sakkia - ei ainakaan viikonloppuisin keikkamestoilla - mutta jokin siinä Kridlokkin virnistelyssä erottuu edukseen. Ehkä siitä syntyy mielikuva, että hänellä on jännittävä salaisuus, jota ei ilkikurisesti aio paljastaa ulkopuolisille. Tai ehkä siitä vain syntyy hyvä fiilis. Tai ehkä sittenkin jätän hölmöt irrationaaliset henkilöanalyysit toiseen kertaan ja summaan, että hiihtopipoinen dude jätti jälkeensä riemastuneen olotilan ja uudet biisit odottavaisen mielen.

Tunnelma loikki yhdestä ääripäästä toiseen, kun Lommon esitystä seurasi muutama dj-kaksikon valinta ennen Khidin biittiliveä. Käytin ikuisuuden vessaan jonottaen ja tuijotin sen aikana hölmistyneenä, kun edessäni seisova tyttö halusi demonstroida minulle jonkinlaista L'Oreal - because you're worth it-hiustenheittelymeininkiä. Välissä häntä kävi halailemassa jokin innokkaista huudoista päätellen kauan kadoksissa ollut ystävä, jonka poistuttua tyttö kääntyi puoleeni ja sanoi "Siitä huolimatta oon vaan tälleen" ja huiskautti jälleen hiuksensa näyttävästi olalta toiselle. Sanoin "hhmmmh" ja hymyilin. Anteeksi että olen aina niin jäässä, kaikki naistenvessojen sosiaaliset perhoset. Arvostan silti vapautunutta jutusteluanne!

Päästessäni takaisin musapuolelle Kridlokk oli laittanut vehkeensä kuntoon keskelle lavaa, valaistus oli vaihtunut salaperäisen hämyiseksi ja porukka vaikutti kaksinkertaistuneen. Jäin ihan ihan taakse hengailemaan, koska kehtaan vain harvoin änkeytyä kiltisti pidempään odottaneiden ohitse, eikä vieressä tapahtuva baaripuolen möly häirinnyt yllättäen yhtään. Khidin esiintymisen ajaksi tunnelma muuttui pysähtyneeksi ja aiempi energinen hälinä liukeni kadoksiin. Oiliin täysin hurahtaneena ei tullut yllätyksenä, että instrut olivat säkenöivän kauniita. Osa tanssitti, osa vangitsi. Taianomainen tunnelma rikkoutui ainoastaan siihen, kun random jäbä karjui korvaani "moro ootsä sinkku mitä sä etit??". Huusin takaisin "keskittymistä tähän keikkaan", jonka seurauksena hän halasi, pussasi poskeani ja liukeni takavasemmalle.

Näkyvyys lavalle oli kristallinkirkas
Khidin hiljennyttyä jäin vielä muutaman biisin ajaksi tanssimaan, mutta lupaavan räpin vaihtuessa diskoon ja symppiksiin nostalgiabiiseihin - olenkohan ikinä kuullut Trick me:tä baarissa? - häivyin pikkuhiljaa alakertaan. Musiikissa ei sinänsä ollut vikaa, mutta klassikkojen hauskuus piilee siinä, että tanssimuuvit pääsee vetämään övereiksi mieluisassa seurassa. Facebookissa lupailtiin seuraavaa klubia maaliskuulle, joten minulla on nähtävästi pari kuukautta aikaa promota tapahtumaa bestikselleni, jotta voin ensi kerralla jäädä pilkkuun asti fiilistelemään.